Työttömyydestä ja ihmisarvosta


Vaikka olisi millainen lama ja ihmisiä irtisanottaisiin massoittain, aina työttömiä syyllistetään. “Kyllä töitä aina löytyy jos vaan ei ole nirso.” tietävät monet. Mutta hekään eivät tiedä tarkalleen, mistä niitä töitä saisi, ja saisiko niitä todella jokainen tarvitseva. Jos on keittänyt 35 vuotta sellua ja kremppojakin on alkanut iän myötä kertyä, mistä silloin saisi enää työpaikan kun entinen menee alta? Entä mistä saisi työtä planktoneliöiden luokitteluun erikoistunut tutkijatohtori jonka projektilta loppuu rahoitus eikä seuraavaa tulekaan?


Jos ihminen ei saa hankittua itselleen työtä, nykytilanteessa hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä se useinkaan ole oikeaa työtä: lainmukaisissa oloissa tehtyä, eettisesti arvioituna edes jotenkuten hyväksyttävää ja säällisesti palkattua. Kun ihmisestä tulee virallisesti työtön, hän paradoksaalisesti menettää oikeutensa saada oikeaa työtä. Sen sijaan hänet voidaan aktivoida kursseille, työpajoihin, -kokeiluihin ja –harjoitteluihin muutaman euron päiväpalkalla ja korvausten menettämisen uhalla. Halvan kotimaisen (orja)työvoiman reservi ei jostain syystä aiheuta yhteiskunnallista huolta- tietenkin työnantajat tarjoavat harjoittelupaikkojaan vain silkasta yhteiskunnallisesta vastuuntunnosta, valmiina palkkaamaan harjoittelijansa täydellä palkalla heti kun pätkä tulee täyteen. Sitä tapahtuuko näin, ei pahemmin tarvitse valvoa.

Suomalainen työllisyyspolitiikka heijastelee vahvasti käsitystä jonka mukaan työttömyys on yksilön ongelma. Vaikka yritykset irtisanoisivat satoja ihmisiä viikoittain, nähdään mielekkääksi pistää ihmisiä CV:n viilauskursseille. Siellähän se ongelma pohjimmiltaan on. Jotenkin, työttömät ja syrjäytyvät ovat itse aiheuttaneet omat ongelmansa ja siksi on ihan oikein että he kärsivät. Mutta miten tämä asenne on niin kestävä? Miten se säilyy hengissä huolimatta siitä että vastakkaisia todisteita tulee lisää joka tuutista? Ehkä kaiken takana onkin pelko. Jos yhteiskunnan kelkasta putoaminen on yksilön vika, sitä ei voi tapahtua kunnollisille, pystyville, fiksuille ihmisille. Siis sellaisille kuin minä. Minulle työttömyys tulee aina olemaan korkeintaan kuukauden- parin hermoloma, jolta pääsen pois heti kun työhaluja alkaa taas löytyä. Moni keskiluokkainen palkansaaja elää fantasiamaailmassa josta halutaan pitää kiinni viimeiseen asti. Sitten kun päästään siihen viimeiseen, kolme kuukautta työttömyyttä tulee täyteen eikä työpaikasta ole tietoakaan, ei enää olekaan niin keskiluokkainen. Illuusio osaa säilyttää itsensä.

Jos ihmisarvoinen elämä edellyttää että ihminen on kunnollinen ja fiksu, ollaan ajauduttu kauas siitä mitä ihmisarvon käsite on alun perin tarkoittanut. Muistin virkistykseksi: alun perin ihmisarvo on tarkoittanut sitä että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton arvo ja arvokkuus, ihan sillä perusteella että hän on ihminen. Ihmisarvo on perustunut empatiaan, sen näkemiseen että kaiken kyvyttömyytensä ja kaikkien vikojensa alla Toinen on ihminen, samaa juurta kuin itsekin. Miten tähän on onnistuttu tulemaan maassa jossa jo vuosisatoja on saarnattu uskontoa jonka perusteeseihin kuuluu ajatus yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta ja jumalasta joka näkee ihmisissä senkin kauneuden jota toiset ihmiset eivät näe? Miten olemme päätyneet yhteiskuntaan jossa ihmisen arvon ja hänen markkinointi- ja käyttöarvonsa välille vedetään surutta yhtäläisyysmerkki?

Ihmisarvon jälkeen ihmiseltä voidaankin kaikessa hiljaisuudessa viedä oikeus työhön. Se käy helposti: ei enää lähdetä siitä että jokaisella kansalaisella on oikeus ansaita elatuksensa työllä. Työpaikasta tulee statussymboli, jotain jollaisella palkitaan parhaimmat, normaaleimmat, hyväkuntoisimmat ja sopeutuvaisimmat. Kuinka kauan menee siihen että firmojen mainoslahjoista tulee muotivaatteita joihin pukeutumalla ihmiset voivat erottautua niistä joiden käyttöön kukaan ei halua antaa logoaan?

Kansalaispalkka toimeentulon perustana ei ole kannatettava asia vain siksi että se karsii byrokratiaa ja tuo perustoimeentulon niidenkin ulottuville jotka nyt eivät kehtaa tai osaa hakea heille kuuluvia etuuksia. Se on kannatettavaa koska se on järjestelmä jonka pohjalta löytyy ajatus yhtäläisestä ihmisarvosta. Niin, siitä joka kuuluu jokaiselle, ei sen takia että jokainen osaisi elää ihmisiksi vaan koska jokaisella on perustarpeet. Sanotaan että meillä ei ole siihen varaa. Mutta onko meillä varaa menettää ihmisarvo yhteiskunnallisesta todellisuudestamme?

posted under , | 1 Comments

Helapäivä on ilon päivä

Lämpötilat ovat yhtäkkiä pompanneet kymmenkunta astetta ylöspäin. Nurmikosta puskee pieniä kukkia, perhoset lentelevät ja sisiliskot ottavat aurinkoa. Minun ajastani suuri osa on kulunut kääntötalikon varressa. Vihdoin on tullut aika kunnostaa kasvimaa ja kylvää varhaisvihannekset. Vihdoin on aika juhlistaa kevään koittoa ja juhlia helaa.

Kasvimaan kunnostaminen on rankkaa puuhaa. Hiki virtaa ja illalla tarvitsee vain painaa pää tyynyyn kun uni jo tulee kuin nuijanukutus. Huolimatta kaikesta työstä, lopputuloksesta ei koskaan voi olla varma. Säät, tuholaiset ja monet muut kontrollini ulkopuolella olevat seikat ratkaisevat viime kädessä sen, mitä kasvimaalta kannetaan pöytään ja kellariin ja kuinka paljon. Silloin puutarhurin on hyvä viettää helaa. Helajuhlaa viettäessäni muistan että vaikka olenkin erinomaisen näppärä ihminen ja teen kovasti työtä tavoitteideni eteen, on myös paljon sellaista johon en voi vaikuttaa. Ja silti asiat sujuvat ihan hyvin. Pakastimesta kaivetaan viimeiset viime vuoden lehtikaalit ja raparperit helapäivän ruokapöytään: satoa tuli viime vuonnakin, huolimatta sateista, puolison borrelioosista ja ties mistä! Nostetaan vuoden ensimmäinen Ukon malja, syödään lehtikaalipiirasta ja raparperipaistosta. Muistetaan Pellonpekkoa ja Lemminkäistä- kasvun voimia joita ei saada Biolanin kanankakkapusseista, niitä jotka tulevat peltoon jos ovat tullakseen. Keväällä kasvun näkee kaikkialla. Silti se on ihme.

Hela on siis ilon juhla. Esivanhempiemme elämässä oli iloa, mutta myös vaikeuksia joita tänä päivänä elävien rikkaan maan kansalaisten on vaikea edes käsittää. Esimerkiksi kevään koittaminen oli menneinä vuosisatoina todellinen ihme. Siinä missä minä iloitsen lumen häipymisestä ja siitä että pääsen taas möyrimään puutarhassa, esivanhemmille kevään koitto merkitsi sitä että perhe oli taas selvinnyt elossa talven yli. Nykyäänkin elämässä on huolta ja epävarmuutta, mutta harvaa uhkaa oikeasti nälkään tai helposti antibiooteilla parannettaviin tauteihin kuoleminen niin usein että uhkaa voi pitää osana elämää. Meidän asiamme ovat paremmin, silloinkin kun elämässä tuntuisi olevan kaikenlaista hankaluutta ja vastoinkäymistä ja siksi meillä on syytä tyytyväisyyteen. Kun perusasiat ovat kunnossa, on näköalatonta ja jotenkin kiittämätöntä kulkea happamana, haluten lisää kaikkea joka hetki. Elämässä ei voi aina kokea mielihyviä, mutta kuten Spinoza, "ilon filosofi" Etiikassaan ajatteli, ilo on ihmisen täydellistymistä kun taas suru on epätäydellistymistä. Filosofien ja suurten maailmanuskontojen ilo ei ole mielihyvää vaan pikemminkin oikea olemassaolon tapa.

Talmudissa sanotaan että jopa lähiomaisen kuoleman suremisen pitäisi keskeytyä sapatiksi. Ei-juutalaiselle sapatti näyttäytyy usein pitkänä listana pikkutarkkoja kieltoja siitä mitä kaikkea silloin ei saa tehdä. Mutta, työajan käydessä aina vain epämääräisemmäksi ja töiden hiipiessä yhä useamman kotiin, kieltojen listasta alkaakin löytyä järkeä. Kuinka monella menneen ajan juutalaisella olisi ollut oikeasti varaa rentoutua täydellisesti yhtenä päivänä viikosta? Eivätkö ihmisiä silloinkin painaneet tekemättömät työt, kotityöt ja velvollisuudet joka suuntaan? Näyttää vähitellen siltä että moni tavallinen suomalainenkin raataa ja uupuu niin että vastaavalla jumalallisella käskyllä alkaisi olla käyttöä. Sapatin viettäminen ei kuitenkaan ole vain ketarat ojossa makaamista vaan, kuten sanottu, sitä säätelevät tarkat lait. Lepo ei siis ole passiivista, vaan aktiivista rauhoittumista ja yhteyden etsimistä siihen iloon joka on –tai jonka ainakin pitäisi olla- inhimillisen olemassaolon perusvire. Sellaisella ilolla on hyvin vähän tekemistä tunnetilojen (kreikaksi pathos) kanssa. Ja siksi jopa läheisen poismenoa surevan on mahdollista löytää se ilo ja ammentaa siitä voimaa.

Suomenusko ei laeista paljon perusta. Meillä on hyveet, joskin näyttää siltä että ulkopuolisen silmissä lopputulos on jokseenkin sama. Olen onnistunut järkyttämään paria ihmistä pakanuudellani koska kuulemma olen hyvin epäpakanamainen. Missä on riehakas hippimeininki? Miksi rasitan itseäni ottamalla hyveeni niin vakavasti, miksi suren jos löydän itseni toimimasta vastoin ihanteitani? Eikö kristinuskosta vapautuminen olekaan sama asia kuin moraalista vapautuminen? Eikö ilo olekaan sama asia kuin mielihyvä ja mielitekojen vapaa toteuttaminen? Ei. Länsimaisen filosofian historiassa ajattelijoiden ylivoimainen enemmistö on erottanut ilon joka voi olla eksistenssin perustila ja ohimenevät (aisti)nautinnot. Tämän syvällisen ilon saavuttamisessa aistinautintojen pakkomielteinen tavoittelu ja haluttomuus elää moraalin mukaisesti on pikemminkin este. Yhteiskunnassa aistinautintojen tavoittelu on toki etusijalla- ehkä juuri siksi että ne ovat ohimeneviä ja siten jotakin jota joutuu jatkuvasti tavoittelemaan. Kas se pitää talouden rattaat pyörimässä. Ihminen jonka olemassaolon pohjalla on ilo –se vanha aristotelinen eudaimonia- taas haluaa vain vähän, koska hänelle jo olemassaolo sinänsä tuottaa onnea.


Ilon kokemiselle siis tarvitaan moraalisuuden tuomat puitteet ja aikaa pysähtyä ja rauhoittua. Juhlahetki ei silloin ole hetki johon pyritään kasaamaan mahdollisimman paljon nautintoja vaan hetki jolloin ihmisellä on tilaisuus kurottaa kohti olemassaolonsa perustaa ja löytää siellä asuva ilo.


Paras tomaatti on usein se jota ei ole

Aamupalapöydässä puoliso kysyi minulta, olinko kuullut uutisesta jonka mukaan kaikkein epäekologisin tomaatti on suomalainen luomutomaatti. Olinhan minä. Eikä siinä minusta ollut mitään kummallista. Kummallisempaa on, että olemme alkaneet pitää eteläamerikkalaisen koisokasvin läsnäoloa ruokapöydässä jonkinlaisena perustarpeena vuoden ympäri. Lehdissä valitetaan vielä siitä ettei tomaatti ole vuoden ympäri tasalaatuista. Että oikea maailma kehtaakin vielä toimia vuodenaikojen mukaan! Ihmiset ovat kyllä jo monta vuotta sitten kehittäneet elämäntavan jossa säässä kuin säässä, vuoden ympäri voi elää elämänsä kuivin jaloin siirtyen sulavasti pihakannen alle sijoitetusta autotallista lämpimään autoon, sieltä työpaikan parkkihalliin, sieltä kauppakeskuksen parkkihallin kautta takaisin kotiin, loisteputkilamppujen tasaisessa valaistuksessa ja miellyttävässä kahdenkymmenen asteen lämpötilassa.

Espanjalaisten lentotomaattien sanotaan olevan symboli korkeasta länsimaisesta elintasostamme jossa kaikkea on saatavilla aina kun mieli tekee. Enpä tiedä. Kun vuoden ympäri on saatavilla samat raaka-aineet, katoaa ruokavaliosta myös vaihtelu ja makujen kirjo. Taito valmistaa ruokaa erilaisista kauden aineksista muuttuu epätavalliseksi; tavalliseksi tulee se että osaa paljon vähemmän. Ihmisillä olisi varallisuuden puolesta mahdollisuus syödä monipuolisesti, mutta käytännössä ruokavalio on raaka-aineiltaan köyhtymään päin. Ei ole helppoa löytää erilaisia retiisejä, kyssäkaaleja tai vuonankaalia muualta kuin omalta kasvimaalta. Miksi myynnissä ei koskaan ole avomaalla kasvanutta salaattia tai tuoreita papuja? Koska emme osaa haluta niitä. Koska haluamme uskoa että vaihtelua on se että perunoita saa sipseinä, ranskalaisina ja pakastettuina valkosipuliperunoina. Eksotiikannälkään voi mutustella vaikka säilöttyjä bambunversoja ja varastossa kypsytettyjä papaijoita. Kuvittelemme tyydyttävämme vaihtelunhaluamme, vaikka todellisuudessa jopa kykymme haluta on puutteellinen. Se on typistynyt kyvyksi valita tarjolle tuoduista vaihtoehdoista, enää kalpea varjo todellisen tarpeen kokemisesta- sellaisen tarpeen joille joutuisimme antamaan itse nimen. Ihminen joka antaa itselleen luvan ottaa kaikkea mitä tarjotaan ei tule rikkaaksi ja onnelliseksi vaan köyhistä köyhimmäksi. Hän ei kykene edes haluamaan koska on ulkoistanut sen markkinointi-ihmisille.


Mikä tässä eksistenssissä on ylipäätään todellista? Mikä saa ihmisen tuntemaan todella elävänsä ja olevansa merkityksellinen? Minusta tuntuu että sellaisia asioita pitäisi haluta. Mutta kaupasta niitä harvoin saa. Kun fyysiset perustarpeet on tyydytetty, aidot tarpeet alkavat kohdistua mahdollisuuksiin, ja sellaisiin asioihin jotka tuovat elämään lisää mahdollisuuksia toteuttaa omaa ainutlaatuista olemista. Itse, oman elämän tähtenä eikä vain heijastuksena suunnittelijoiden ja muotoilijoiden mielistä. Tomaatteihin palatakseni, huomaan että en enää halua tomaatteja vaan mahdollisuuden ja kyvyn nauttia ruuasta. Talvisaikaan tämä mahdollisuus toteutuu parhaiten jättämällä tomaatit kauppaan ja lähtemällä tutkimaan mitä vaihtoehtoja talvinen vuodenaika itsessään tarjoaa.

Vapauttavasta vaihtoehdottomuudesta

On taas se päivä viikosta jolloin tie vie ruokaostoksille paikalliseen Lidliin. Pidän Lidlistä etenkin siitä syystä että ostosten teko siellä on yksinkertaista verrattuna moneen muuhun kauppaan. Hyllyiltä löytyy suunnilleen kaikkea mitä tarvitaan, mutta merkkien kirjo on suppea. Oliiveja? Yhtä laatua. Rasvatonta maitoa? Niin ikään yhtä mallia. Leseitä? Kyllä löytyy, yhtä laatua, enkä siis pääse valitsemaan Sydänystävällisten, luomujen ja vitamiineilla terästettyjen väliltä. Tässä systeemissä ei tarvitse pähkäillä mitä ottaisi eikä tule kiusausta ostaa enemmän kuin tarvitsee vain siksi että tarjolla on houkuttelevia vaihtoehtoja joiden väliltä ei kannata valita kun oikeastaan voi ihan hyvin ottaa useamman. Ostamatta jättäminen taas on aina ekologisempaa kuin hienoimmilla ekomerkeillä koristeltujen tuotteiden ostaminen.

Tavallisella suomalaisella on elämässään riesana loputon määrä päätöksiä, joka päivä. Mainostajat puhuvat siitä miten hienoa on kun jokaiseen makuun ja mieltymykseen löytyy sopiva tuote. Hiljaa ollaan siitä että vaihtoehtojen paljous luo myös epävarmuutta ja tyytymättömyyttä: Olisiko jokin muu ollut parempi? Etten vain tarvitsisi punaisen lisäksi myös sinisen? Edes siinä vaiheessa kun kaupasta on selvitty ulos ja on onnistuttu valitsemaan yksi tuote kymmenien vaihtoehtojen joukosta, epävarmuus ei hellitä. Onneksi aina voi tulla takaisin. Ja niin sitä hiljalleen hautautuu epämääräisen rojun keskelle. Onnellinenhan voi olla vasta sitten kun on kuluttamiensa (massa)tuotteiden kautta onnistunut täydellisesti ilmaisemaan omaa ainutlaatuista itseään..?

Näin ajattelutyöläisen kannalta pahempaa on että vaikka arkipäivän loputtomia pieniä valintoja tuskin tiedostaa, ne syövät silti ajatteluenergiaa- rajallista luonnonvaraa jolle totisesti on parempaakin käyttöä. Jos minun on omistettava suuri osa ajatuksistani ihan vain siihen että saan vaatteet päälleni ja suoriudun ruokakaupasta ulos, se on pois siitä mitä voisin käyttää monimutkaisempien ja tärkeämpien asioiden pohtimiseen. Sir Arthur Conan Doylen suuri salapoliisi Sherlock Holmes sanoi, että mieleen mahtuu vain tietty määrä asioita ja siksi on oltava tarkkana siitä mitä sinne varastoi. Pitää paikkansa. Jos haluan kyetä pohtimaan mitään arkipäivän yläpuolella olevaa, siitä arkipäivästä on syytä juustohöylätä ylimääräiset pois. Tarvitsenko ihan varmasti lukemattomia tv-kanavia joiden välillä voin sitten hyppiä tyytymättömänä niihin kaikkiin? Enkö kerta kaikkiaan selviydy ilman että omistan täydellisen asun jokaiseen todelliseen ja mahdolliseen tilanteeseen joista saatan itseni löytää? Tarvitsenko kodinkoneisiini toimintoja joita en koskaan käytä mutta jotka vihjaavat taloon saapuville vieraille hienovaraisesti että tässä perheessä ollaan tyylitajuisia, nykyaikaisia ihmisiä joilla on varaa vähän kalliimpaan? Jos tarvitsen, mikä osa minussa tätä kaikkea tarvitsee? Se osa joka pyrkii inhimilliseen kukoistukseen ja rakastaa hyvää hyvän itsensä vuoksi, vaiko se osa joka haluaisi olla laiska ja itsekäs koska itsensä kehittämisessä voisi aivo vähän rasittua?

Tärkeää ei ole pyrkiä ilmaisemaan itseään mahdollisimman täydellisesti kulutusvalintojen kautta. Tärkeämpää on oppia olemaan tyytyväinen epätäydelliseen; tuntea että se mikä on yksinkertaista, riittää. Yksinkertaisuus ja siitä seuraava mielenrauha ovat todellisia perustarpeita. Mutta jotenkin vain niitä on aina vain vaikeampaa löytää kaupan hyllyltä.

Maalaispäiväkirja 23.4.2009

Ikkunasta näkyy...lakanoita pyykkinarulla. Kaupungissa kerrostalojen pihoillakin on pyykkitelineet, mutta kukaan ei koskaan kuivata niissä pyykkiään. Täällä joka pihalla on pyykkinarut, jonne pyykit kannetaan heti tilaisuuden tultua. Hyvästä syystä: raikkaassa ulkoilmassa kuivuneet pyykit tuoksuvat taivaalliselta. Meillä on pieni pyykkiteline ja lisäksi olemme ripustaneet lakanoita varten pitkän pyykkinarun omenapuiden väliin (kuinkas muutenkaan) pihan laidalle.

Tänään mietin... vanhaa ystävääni Pluraalisubjektia. Kollektiivisen subjektiuden (siis sen että moraalinen toimija voi olla yksilön ohella myös kollektiivi, esimerkiksi organisaatio tai tutkimusryhmä) mahdollisuus on olennaisen tärkeää teorialle yhteisöllisestä hyveellisyydestä. Jos alamme edellyttää että yhteisöinä toimiessaankin –organisoituessaan kollektiiviisiksi subjekteiksi- ihmisten olisi järjestettävä asiat niin että hyve toteutuu, maailmasta voisi tulla paljon parempi paikka.
Sivupolkuna tästä voidaankin pohtia, voisiko nykyisentyyppinen (suur)yritystoiminta jolla ei ole mitään itsesäilytystä korkeampaa päämäärää, säilyä tällaisessa maailmassa. Siitä ehkä lisää joskus toiste, täällä tai tieteellisessä artikkelissa.

Päivän asu on... tällä hetkellä vaaleanliila mekko/essu ja kermanvärinen huivi. Tämä on päivän toinen asu, ensimmäinen ryönääntyi kompostia kärrätessä.

Tänään olen... lukenut tieteellisen artikkelin ja ajatellut. Virkannut hartiahuivia. Ottanut päikkärit, koska kahtena viimeyönä unet ovat jääneet vähiin. Tehnyt ensi viikon ruokalistaa. Tyhjentänyt lehtikompostia ja kärrännyt sitä kasvimaalle. Pyykännyt ja kuivattanut pyykkiä ulkona narulla. En paljon muuta. Olen ollut koko päivän kaamean väsynyt ja unenpuutteinen.

Aion... mennä nukkumaan ajoissa.

Päivän ruoka oli... mozzarellapizzaa, jälkiruuaksi puolison Ruotsin-tuliaisia.

Olen iloinen siitä että... minulla on mielenkiintoinen ja teoreettinen artikkeli työn alla. Teoreettinen pohdiskelu on arkipäivää suurempaa. Se on löytöretkeilyä, haaste parhaimmillaan, kauneutta. Ja niin, saavathan käytännöllisemmät sielut myös ainesta sovelluksiinsa.
Siitä että tänään oli ihanan lämmin, keväinen päivä.

Aion mennä… Heurekaan kuuntelemaan yleisöluentoa oikosarvista sunnuntaina.

Luen... seuraavaan tieteelliseen artikkeliin liittyvää kirjallisuutta.

Olen tekemässä... virkattua hartiahuivia. Minulla on myös kankaita odottamassa että tekisin niille jotain.

Toivon... että lämmin sää jatkuu ja kevät pääsisi kunnolla vauhtiin.


Kuulen... linnunlaulua. Se kuuluu nyt sisälle asti, ympäri vuorokauden jos muuten on hiljaista.

Parasta juuri nyt... Ensimmäiset tuoreet yrtit ja villivihannekset. PMMP:n Veden varaan. Se että routa on melkein sulanut ja pääsen vihdoinkin tekemään lapiohommia puutarhassa. Niitä nimittäin riittää.


Viikonloppuna aion... Kunnostaa kasvimaata ja yrttipenkkiä, siivota, käydä Heurekassa ja jatkaa artikkelini miettimistä. Monta ajatusta on vielä on kesken ja loput ovat solmussa. Jos sää on edelleen kaunis ja lämmin ja kevät todella näyttää saapuvan, olisi myös hyvä aika viettää helajuhla.


Jennifer Welchman, Susan Boyle ja liian hienot kengät

Olen viime kuukaudet pohtinut muutaman puolitoimettoman aivosolun (mistä niitä aina ilmestyykin?) voimalla talvella lukemaani filosofi Jennifer Welchmanin artikkelia hyveteoriasta. Welchmanin mukaan, klassisen hyveteorian ongelmana on että useimmat sen hyveistä edellyttävät että hyveellinen toimija on autonominen. Mitä suuri osa ihmisistä ei ylipäätään ole, eikä kukaan joka elää normaalin elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen, ole autonominen kuin muutaman keskivaiheilla vietetyn vuosikymmenen ajan. Welchmanin ajatusta jatkaakseni, itse asiassa elämän keskivaiheenkin autonomisuus on suhteellista: vaikka nyt, päälle kolmekymppisenä olenkin sekä ruumiillisesti että henkisesti hyvässä kunnossa, olen silti monella tavalla riippuvainen muista. Oikeastaan, se on minulle jopa hyväksi: globaalin tieteellisen (ja filosofisen) yhteisön muut jäsenet etsivät tietoa ja ajatuksia joita voin hyödyntää. Avioliitto tarjoaa erinomaisen tilaisuuden myös luonteen kehittämiselle. Monet hyveet ovat ylipäätään luonteeltaan sosiaalisia: esimerkiksi tämän vuoden teemaksi ottamaani hyvettä, hyväntekeväisyyttä, ei voisi harjoittaa maailmassa joka olisi täynnä itseriittoisen tyytyväisiä ihmisiä. Maailmassa jossa autonomiset toimijat vain vaihtaisivat älykkäitä lohkaisuja olisi luultavasti myös paljon vähemmän sydämen hyvyyttä. Mitä siitäkin pitäisi ajatella..?

Tästä on lyhyt matka yhteen hyveteorian peruskritiikeistä: hyveteoria on eliitin etiikkaa ja sellaisena toivottoman epäkäytännöllistä kaikille paitsi harvoille etuoikeutetuille joilla on resursseja, autonomiaa ja tietenkin korkea koulutus. Kuinka moni ihminen maailmassamme sopii tähän kuvaan? Welchmanin mukaan, kukaan ei sovi siihen koko ikäänsä. Hyveteoria on viehättävä mutta täysin toivoton tekele, filosofian Manolo Blahnikin korkokenkä joka näyttää upealta mutta jolla ei kävellä kunnolla kuin viisitoista metriä punaisella matolla. Ei sovellu tavallisten tallaajien arkeen.

Tiedän useammankin kollegan joiden mielestä hyveteorian –tai etiikan, tai filosofian- kauneus on sen tarjoamissa intellektuaalisissa konstrukteissa. Jos se on kaunis, mitä väliä voiko siinä kävellä kahden kilometrin päähän ruokakauppaan ja painavien kassien kanssa takaisin! Minusta tämä kritiikki on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Etiikalle on määritelty selväsanainen, järkeenkäypä tavoite jo antiikissa, eikä siitä kannata mielestäni luopua vain siksi että mitä enemmän vuosisatoja kuluu, sitä kauemmaksi matemaattinen kauneus tuntuu karkaavan. Klassisessa hyveteoriassa on siis kehittämisen varaa.

Welchmanin ratkaisu on esitellä kokonaan uusi setti hyveitä, ns. pienet hyveet, jotka soveltuvat lapsille ja muille toisista ihmisistä riippuvaisille ja joiden omaksuminen on myös pohjana autonomisten ihmisten hyveellisyydelle. Esimerkiksi seitsemänvuotias lapsi ei ole hyveellinen jos hän käyttäytyy rohkeasti aivan kuten palomies-isänsä. Eikä vanhus joka kieltäytyy avusta jota selvästi tarvitsee pärjätäkseen demonstroi autonomiaa vaan tyhmänylpeyttä, uhkarohkeutta ja jääräpäisyyttä. Lapsen on hyvä tietää koska tilanne on sellainen että kannattaa juostaa hakemaan äitiä ja vanhuksemme taas osoittaa hyveellisyyttä ottamalla avun vastaan.


Minusta näyttää siltä –taas kerran- että hyveen perustana on ihmisen oikea käsitys itsestään. Tuoreena esimerkkinä voisin nyt käyttää tuota edellisen postauksen videota. Susan Boyle menestyi, koska hänellä oli selvästi oikea käsitys itsestään. Videon perusteella hän vaikuttaa tietävänsä olevansa ihminen jolla on jotakin erityistä annettavaa yleisölle- vaikka hän ei olekaan aivan varma siitä kuinka pitkälle se hänet kantaa. Päätellen siitä että Boyle tiettävästi kärsii oppimisvaikeuksista, hän ei ehkä pystyisi omaksumaan filosofisen hyveteorian hienoja vivahteita. Kuitenkin vaikuttaa siltä että hän on täysin kykenevä toimimaan esimerkillisen hyveellisesti vaikeissa olosuhteissa –paremmin kuin moni niistä filosofeista joiden mielestä ennen kaikkea heidän teorianmurskaajahoksottimensa tekevät heistä kaikin tavoin erinomaisia ihmisiä.

Välitilinpäätökseksi saadaan pieni paradoksintapainen: jos kyky muodostaa itsestään oikea käsitys on varsinainen kardinaalihyve jonka perusteella määräytyy muun muassa se mihin muihin hyveisiin ihmisen kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota, miten tämän käsityksen voi muodostaa sellainen ihminen joka ei jo ole erinomaisen hyveellinen?

posted under | 4 Comments

Yksi video kertoo enemmän kuin kolmen tunnin luento...

Tätä videota ei saanut liitettyä suoraan, mutta käykääpä katsomassa se.

http://www.youtube.com/watch?v=9lp0IWv8QZY

Retkeily maailmankaikkeudessa jatkuu...

...nyt oman linkkinsä takana. Kootut Avaruusluotaimessa ilmestyneet kolumnini löytyvät nyt sieltä.

posted under | 2 Comments

Lahjoitetaan: tuleva eksä

Olen viime aikoina lukenut muutamastakin lehdestä synkkiä asiantuntijamielipiteitä: vanhetessaan parisuhde on tuhoon tuomittu. Jos ei ihan eroon, niin vähintään radikaaliin lässähdykseen. Jos ihmiset haluavat pysytellä yhdessä niinkuin on tullut hormonihuuruissa luvattua, heidän on sopeuduttava siihen että ennen pitkää toisen naama alkaa tympiä, hellyys katoaa ja jos seksiä ylipäätään on, sekin on tylsää rutiinia. Jännitystä elämään saa vain ”omasta elämästä” joka tietenkin tapahtuu mahdollisimman kaukana siipasta, tai pettämisestä, joka on henkisesti keskenkasvuisten lurjusten puuhaa. Jalot ihmiset pysyttelevät uskollisesti yhdessä ja nielevät sen katkeran tosiasian että todellisuus on lohduton, yksinäinen paikka. Ne jotka eroavat ovat näkökulmasta riippuen heikkoja, järkeviä, epäonnistujia tai optimisteja.

Inhorealismi uppoaa rakkaudessa siipeensä saaneisiin, kyynisiin, toivoa vailla oleviin. Ehkäpä useimmat ihmiset päätyvät kulkemaan ainakin osan matkastaan näiden joukossa. Maailmassa jossa rakastavaisille on tarjolla vain tällaisia tulevaisuuksia, suurinta julmuutta olisi aloittaa suhde sellaisen ihmisen kanssa josta välittää ja jolle haluaa hyvää. Kuka haluaa lahjoittaa rakastetulleen tulevan eksän? Kuka haluaa antaa lahjaksi vääjäämättömän lässähdyksen ja pettymyksen toisensa perään? Puhumattakaan traumoista, kaunoista, sydänsuruista, kyynisyydestä, pitkin hampain tehtävistä kompromisseista ja loputtomista luopumisista? Ja jos avioeroon asti päädytään, saadaan kaupan päälle vielä katkerat ero- ja elatusapuriidat. Jos pysytellään yhdessä joudutaan vain maksamaan itsensä kipeäksi liian suuresta talosta jossa molemmille saadaan omat makuuhuoneet. Kuorsauksen ja erilaisten unirytmien takia vain. Virginia Woolfin takia. Nykyaikana on tosiaan jonkinmoinen ihme että valistuneet länsimaiset ihmiset ylipäätään vielä pariutuvat. Ehkä se selittyy niillä hormonihuuruilla ja sillä että siinä vaiheessa kun ne alkavat laantua on odotettavissa isot hääbileet tai jälkikasvua? Mutta onko tuleva eksä hyvä juttu edes kauniisti paketoituna?


Vaikka suurelle osalle parisuhteita käykin lopulta tavalla tai toisella huonosti, minusta olisi silti mukava lukea useammin niistä toisenlaisista tarinoista, onnellisista lopuista. Sillä niitäkin on, ja vieläpä tavallisten kuolevaisten elämissä. Joskus jopa niiden elämissä jotka luulevat kadottaneensa onnen. Edes asiantuntijoiden ei pitäisi astua ihmisten ja sellaisen toivon väliin.

posted under | 4 Comments

Hyvä saa aina palkkansa..?

Jos ihminen tekee yhden hyvän teon, se on upeaa. Jos hän harjoittaa hyväntekeväisyyttä säännöllisesti, se on kiitettävää, etenkin jos hän on rikas ja kuuluisa. Jos ihminen sen sijaan vain elää hiljaisesti hyveellistä elämää, ketään ei voisi vähempää kiinnostaa. Yhteiskunnan tasolla suhtautuminen kansalaisten yrityksiin elää hyvin on toisinaan vähintäänkin outoa: omaishoitajien roposista kiistellään samaan aikaan kun valtionyhtiöiden optiomiljooniin ei millään voida puuttua. Jos menet kadulla tappeluun väliin, voit saada joko turpaan, syytteen, tavallisesti kuitenkin molemmat. Jos lentokoneessa tarvitaan lääkärin apua, sairaskohtauksen saanutta matkustajaa auttamaan mennyt lääkäri voi ehkä unelmoida pikkupullosta lentoyhtiön kuohuviiniä- tai hoitovirhesyytteestä jos tarina ei päätykään täydelliseen paranemiseen huonon balladin säestyksellä kuin lääkärisarjoissa.

Jostain syystä myös ne jotka palvelevat työllään yhteistä hyvää, saavat käteensä pieniä siivuja valtion tai kunnan kapoisesta leivästä. Julkisen sektorin alempaa palkkatasoa perusteltiin aikoinaan sillä että julkisen puolen työpaikat olivat varmempia kuin yksityisellä. Nykyään pätkätyökulttuurin ongelmapesäkkeitä kuitenkin ovat nimen omaan valtio ja kunnat: pieneneviä budjetteja tehdään vain vuodeksi ja vakituisten virkojen perustaminen on aina vain vaikeampaa, joten pätkätöistä on tullut maan tapa. Ne jotka haluavat työllään palvella paitsi maataan myös mahdollisesti koko ihmiskuntaa esimerkiksi tieteentekijöinä tai taiteilijoina, ansaitsevat osakseen vielä vähemmän.
Yliopiston perusrahoitus on niin pieni että ulkopuolinen rahoitus on jo nyt merkittävä tulonlähde, ja esimerkiksi omalla laitoksellani henkilökuntaan kuuluminen lasketaan sen perusteella, onko henkilöllä laitoksella työpöytä. Kaikille paitsi muutamalle virassa olevalle ja pienimpien apurahojen saajille, työpöytä ja sen myötä tuleva yliopistotutkijan titteli on käytännössä maksullinen- joko projektirahoituksesta tai suoraan omasta pussista. Onko tämä loogista? Tietenkin on, ja siksi olenkin kiitollinen siitä että yhteiskunta on kustantanut minullekin reilusti filosofian opintoja. Muuten en välttämättä tajuaisi systeemin kauneutta.

Järjestelmän sisäinen logiikka muuttuu ymmärrettäväksi jos ajatellaan että hyveellinen toiminta sisältää osan omasta palkinnostaan. Onnellisuus ei ole pelkästään se päämäärä johon hyvettä harjoittamalla pyritään, vaan kiinteä osa onnellista elämää on hyveellisten tekojen tekeminen.Toisia palveleva ihminen on kuninkaita rikkaampi ja enkeleitä autuaampi, ja ne meistä joilla on ilo ja kunnia palvella yhteistä hyvää työaikana, olemme siis etulyöntiasemassa kaikkiin muihin nähden. Siksi yhteiskunnassa tulee omaan napaansa tuijottavien urarakettien onnettomuutta kompensoida edes rahalla, ja reilusti. Muuten heidän elämäänsä ei tulisi edes kalpeaa heijastusta pikkuvirkamiesten, kolmivuorotyötä tekevien sairaanhoitajien ja yliopiston pätkätyöläisten kokemasta onnesta.

Aristotelinen ihannevaltio, niin lainsäädännön kuin hallintonsakin puolesta, luo olosuhteet hyveiden toteuttamiseen ja palkitsee yhteisen hyvän rakentajat. Perikleen Ateenassa oli laki jonka perusteella esimerkiksi poliitikon tai virkamiehen saattoi tuomita virkakauden päätyttyä maanpakoon vaikkei tämä olisikaan syyllistynyt mihinkään erityiseen rikokseen vaan ainoastaan toiminut työssään itsekkäästi ja ajanut henkilökohtaisia etujaan yhteisen hyvän kustannuksella. Nyky-Suomessa taas tuntuu että epäitsekkyys on ylellisyysveron alainen hyvä, ja valtio vain luottaa siihen että aina jostakin löytyy kansalaisia joiden omaneduntaju on puutteellisesti kehittynyt kaikesta kapitalistisesta valistuksesta huolimatta. Tämäkö nyt on sitä ihmiskunnan edistystä?

posted under , | 1 Comments

Piinaviikon mietteitä onnesta

Meillä ei juhlita pääsiäistä, mutta tänä vuonna näyttää silti että piinaviikkoa kyllä vietetään. Viemäritukos oli ja saatiin kuntoon maanantaina. Tiistaina työpaikalla oli draamaa jolta ei säästynyt edes etätyöläinen. Tänään meille tuotiin uusi sähköliesi ja kuinkas ollakaan, sitä asennettaessa lieden takana kulkenut vesiputki sai kolhun ja alkoi vuotaa. Puhumattakaan siitä että uuninluukku ei suostunut aukeamaan ennen kuin hain sahan ja vasaran ja muotoilin keittiön listoitusta uuteen uskoon. Huomisen piinaa taas on arvattavasti ruokakauppaan vaeltaminen yhdessä muun Suomen kanssa. Ja pitkänäperjantaina anoppilassa on klapitalkoot, ja klapitalkoissa tunnetusti on mahdollisuuksia vaikka minkälaiseen kärsimykseen.
Siitä se viikonloppu varmasti urkenee. Tuskin maltan odottaa.

Onni, sattuma, kaaos, miksi sitä nimitämme, on elämässä aina mukana. Jopa tietoteoriassa joka on tutkimusta eräänlaisesta varmuudesta, tunnetaan episteemisen onnen käsite. Huono episteeminen onni rymistelee keskelle kauneinta tietämisen määritelmää ja jättää jälkeensä vanan hävitystä, kauhua ja hämmentyneitä filosofeja. Parhaatkin pyrkimyksemme varmaan tietoon voi torpedoida episteeminen epäonni, ja on periaatteessa mahdollista –kuten Edmund Gettier osoitti kuuluisassa artikkelissaan- että sattuma voi tehdä jopa sellaiset temput että päädymme uskomaan toden uskomuksen mutta sellaisten onnenkantamoisten perusteella ettei sitä voi tietämiseksi sanoa. Hyve-epistemologiassa voi yrittää päästä pälkähästä vaikka Linda Zagzebskin tapaan sanomalla että episteeminen epäonni voi aiheuttaa sen ettei tekomme toteuta tiedollista hyvettä: se ettei hyvistä aikomuksista jotka toteutetaan taidolla synnykään hyvää lopputulosta vaan uskomaton sotku, tarkoittaa sitä ettei hyve toteutunut täydellisesti ja että teosta siten puuttuu jotakin. Huono tuuri sotkee suunnitelmat, ja kaiken huipuksi sillä on sekin onneton seuraus että hyvän ihmisen hyvästä teosta jää auttamattomasti uupumaan se menestys joka sille kaiken oikeuden mukaan kuuluisi.
Sen kanssa on sitten elettävä ja teoriansa väännettävä.

Tietoteoriassa sattuma on aina pahasta- todellisen tiedon ei kertakaikkiaan sovi perustua onnenkantamoisiin. Mutta reaalimaailmassa asiat ovat paremmin ja kohdalleen voi onnettomien sattumien summien vastapainoksi toivoa saavuttavansa myös erityisen hyvää onnea. Sellaista joka on makeaa kuin vastapoimitut luumut ja kirkasta kuin kesäaurinko. Sitäkin aina joskus näkee ja kokee, ja sellaisista hetkistä saa energiaa vielä kauan senkin jälkeen kun vastoinkäymiset ovat unohtuneet tai muuttuneet osaksi eeppistä menneisyyttä. Toisaalta, jopa piinaviikon keskelle on ripoteltu onnenhituja, esimerkiksi yrttimaasta pilkottavia virkeitä pikku oreganonalkuja, sille joka ne jaksaa huomata.

Kolmas ja vaativin onnen laji on kotikutoinen onni, se kun onnistuu kampittamaan itse Tuurin ja rakentamaan kohdalle sattuneesta onnettomuudesta jotakin hyvää ja kaunista, vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Kun siinä onnistuu, jumalat hymyilevät ja maailmaa rautaisessa otteessa pitävä termodynamiikan toisen lain luihu serkku- se jonka mukaan kaikki asiat kehittyvät kohti aina vain suurempaa epäjärjestystä ja sekasortoa- ottaa erätappion. Menneet onnettomuudet eivät katoa, vaan maatuvat ja muuttuvat mullaksi josta nousee kevät. Jostain syystä on niinkin että se hyvä minkä luomisessa joutuu näkemään suurimman tuskan ja vaivan on lopulta kaikkein parasta.

posted under , | 0 Comments

Maalaispäiväkirja 3.4.2009

Ikkunasta näkyy...jo ainakin yhtä paljon maata kuin lunta. Ensimmäiset kevätkukatkin kukkivat jo, ja joka päivä pihalle ilmestyy jotakin uutta vihreää. Hyvällä tuurilla ensi viikonloppuna voi jo päästä maistelemaan nokkoslettuja ja ensimmäisiä ruohosipulin versoja.

Tänään mietin... onko uusin kriisimme, viemäritukos, meidän vaiko kaupungin puolella. Tukkeutuneen kohdan omistaja kun maksaa loka-auton laskun.

Mietin, miten täällä maalla aina sattuu ja tapahtuu, ja kuitenkin elämä täällä on parasta.

Päivän asu on... tällä hetkellä vaaleanvioletti mekko, musta essu ja musta huivi. Päivän toinen asu- ensimmäinen likaantui puutarhatöitä tehdessä.

Tänään olen... ommellut, siivonnut puutarhaa, lukenut tieteellisen artikkelin joka käsitteli aristotelista bisnesetiikkaa, ajatellut, tehnyt leivinuunissa pizzaa, suunnitellut ensi viikon ruokaostokset ja tehnyt ne. Pyykännyt (ennen kuin aloimme tutkailemaan viemäreitä) ja selvitellyt viemäriongelmia. Ennen maanantaita pyykkiä ei sitten pestäkään.

Aion... mennä kohta nukkumaan.

Päivän ruoka oli... tonnikalapizzaa

Olen iloinen siitä että... alkaa olla oikeasti kevät, on valoa ja nurmikosta pilkistää pieniä kukkia. Siitä että olen ollut tällä viikolla aika aikaansaapa, ja ehkä vähän parantanut maailmaa. Toivottavasti.
Siitä että huolimatta huonosti käyttäytyvästä talvesta varsinaiset talvivauriot puutarhassamme ovat vähäiset: syyssyrikkä on mennyttä, mutta magnolia ja ainakin enemmistö ruusuista ovat selvinneet hyvin. Pihajänis on maistellut jonkin verran nuoria päärynäpuita, mutta on enimmäkseen keskittynyt kriikunanvesoihin ja muuhun "sallittuun" ruokaan. Eiköhän siitäkin saa vielä kasvatettua hyötyeläimen...

Aion mennä... peli-iltaan huomenna.

Luen... seuraavaan tieteelliseen artikkeliin liittyvää kirjallisuutta. Pitäisi myös alkaa kertaamaan perhoskirjallisuutta muistinvirkistykseksi. Tähtiharrastuksen painuessa valon lisääntyessä taka-alalle tilalle lepattavat perhoset.

Olen tekemässä... puutarha/keittiöesiliinaa. Sitten tehtävänä on enää yksi mekko/essusetti ja vaatekaappini on taas täydellinen. Sitten otan työn alle tilkkutäkin.

Toivon... että viemäritukos on kaupungin puolella. Ja ettei tukkani osoittaudu siihen syylliseksi. Se olisi noloa (tosin ei niin noloa että saisi minut harkitsemaan tukanleikkuuta).

Kuulen... hiljaisuutta.

Parasta juuri nyt... kevät, ja sen mukanaan tuoma elintilan moninkertaistuminen. Sapattivuoden Ihmisen merkki.

Viikonloppuna aion... jatkaa puutarhan ja varastorakennuksemme siivoamista, käydä peli-illassa, katsoa jonkun elokuvan ja lukea ainakin yhden tieteellisen artikkelin.



Yksityistäminen on demokratian ongelma

No nih. Eihän sitten tarvittu kuin lamanpoikanen, jotta yksityistämispuheet saatiin taas palautettua poliittiseen retoriikkaan. Kunnilla ei ole rahaa, koska valtio ei anna, ja valtio ei anna koska pitää alentaa verotusta. Ja saisivathan kunnat lisää rahaa jos ne yksityistäisivät, tehostaisivat ja ulkoistaisivat palveluitaan. Eivätkö saisikin?

Yksityistämiskeskustelussa puhutaan lähinnä kustannuksista: siitä mikä maksaa, paljonko ja kenelle. Siis ihan väärästä asiasta. Minusta julkisessa keskustelussa pitäisi alkaa puhua demokratiasta ja siitä että palvelujen yksityistäminen rapauttaa sitä. Demokratiassa on kyse siitä että jokaisella kansalaisella on ainakin periaatteessa yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteiseen päätöksentekoon äänestämällä. Ja jos aikaa ja energiaa yhtään riittää, pääsevät tavallisetkin ihmiset helposti mukaan poliittiseen toimintaan ja päätöksentekoon. Kun palveluja yksityistetään ja ulkoistetaan, ne siirtyvät demokraattisen kontrollin ulottumattomiin. Asiakas on kuningas, ja asiakas on se jolla on varaa maksaa palveluista. Paitsi tietysti siinä tapauksessa että kilpailu toimii huonosti –esimerkiksi silloin kun markkinoilla on vain yksi tai pari palveluntuottajaa- jolloin asiakas on vaan hyvä ja maksaa jos haluaa saada mitään. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa, kun taas yhteiskunnan palvelut ovat palveluita hyvin kirjaimellisessa merkityksessä: yhteiskunta tuottaa ne kansalaisilleen koska tahtoo edistää heidän hyvinvointiaan. Yksityistä palveluntuottajaa ei kiinnosta, mitä mieltä ne joilla ei ole varaa maksaa, ovat. Miksi pitäisikään? Kunnallisten palveluiden tuottaja sen sijaan on lähtökohtaisesti yhtä kiinnostunut kaikkien kuntalaisten mielipiteistä. Kuluttamalla voi kyllä vaikuttaa monessa tilanteessa, mutta demokraattisen päätöksenteon muuttaminen kuluttajavetoiseksi vaikuttamiseksi tarkoittaa myös sitä etteivät kaikki voi enää kontrolloida tarvitsemiensa palveluiden tuottamista yhtäläisistä lähtökohdista.

Kun vallasta on kerran luopunut, sitä on vaikea saada takaisin. Etenkin jos vallasta luopuu se osa kansasta –enemmistö, olettaisin- jolla ei ole kovin paljon varallisuutta johon vaikutusvalta uudessa järjestelmässä perustuu. Demokratiassa tällaisen varallisuuden puuttuminen ei ole ongelma yhteiskunnalliselle osallistumiselle koska jokainen lähtökohtaisesti omistaa itsensä ja mielipiteensä. Mutta miten käy yksityistetyssä yhteiskunnassa? Saammeko mahdolliset säästöt lisääntyvän eriarvoisuuden ja ihmisten syrjäyttämisen kustannuksella? Saammeko lopulta niitä säästöjäkään pitemmän päälle, kun loppujen lopuksi ihmisten on pakko saada tietyt peruspalvelut, maksoi mitä maksoi. Jo ammatin puolesta pidän kovasti utopioista, mutta minullekin on liian paksua kuvitella että tässä maassa olisi mahdollista ylläpitää niin monia peruspalvelujen tuottajia että aito kilpailu olisi mahdollista etenkään täällä Kehä kolmosen tuonpuoleisilla mailla.

Ongelma tietenkin poistuu, jos alamme yhteiskuntana virallisestikin olemaan sitä mieltä että köyhien oikeus elämään ja ihmisarvoon on jotakin aivan muuta kuin varakkaiden, tuottavien kansalaisten oikeudet. Jos köyhä mummo olisi ansainnut arvokkaan vanhuuden, hän olisi ihan vapaasti voinut aikanaan tehdä uraa tai hankkiutua rikkaisiin naimisiin ja niin edelleen...
Jos tälle tielle lähdetään, valtiomuoto olisi kuitenkin rehellisyyden nimissä syytä muuttaa joksikin muuksi kuin demokratiaksi. Vallanpitäjänkään auktoriteetti ei riitä oikeuttamaan moraalisesti joidenkin kansalaisryhmien heitteillejättämistä.

posted under | 3 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments