Spartalaisten käsityökerho

Äkillisen tarmonpuuskan vallassa hyökkäsin olohuoneen nurkassa seisovalle suurelle kaapille, vedin sieltä lattialle pussit ja nyssäkät ja pistin neulelankani järjestykseen. Arviolta viitisentoista-parikymmentä kiloa, josta suurin osa koostuu Nallesta ja Seitsemästä veljeksestä. Ei suuria lanka-aarteita muutenkaan, ellei sellaiseksi lasketa kokonaista laatikollista DMC:n 60-numeroista cordonnet- virkkauslankaa joka on nykyään syytä tilata suosiolla netistä.

Kun aloin pitämään tätä blogia, arvelin että tänne tulisi paljon käsityöjuttuja. Ainahan minulla on jotain meneillään, yleensä useampikin projekti. Ainahan täällä tarvitaan kaikenlaista. Toissapäivänä sain valmiiksi punakirjavasta Polkasta tehdyn villatakin (olen kehittänyt pahanlaisen addiktion punakirjavaan Polkkaan) ja uuden pannulapun, tällä hetkellä puikoilta löytyy komeron kätköistä löytynyt keskeneräinen villatakki ja sukat. Ja tietysti keittiössä odottaa kokonainen pino kankaita leikkaamista... eikä tämä tilanne ole mitenkään epätavallinen. Meillä tykätään kotitekoisista vaatteista.

Mutta sitten eksyin selailemaan käsityöblogeja- sellaisia joita pitävät ihmiset jotka ilmeisesti neulovat, virkkaavat tai kirjovat kaiken vapaa-aikansa ja loihtivat joka viikko toinen toistaan hienompia luomuksia. He neulovat ruusupuisilla puikoilla käsin värjättyjä bambusekoitelankoja ja kirjovat keskiaikaisia aiheita silkillä. He suunnittelevat paljon itse ja ovat tietenkin jäseninä useissa käsityöharrastajien nettiyhteisöissä. Heitä voi vain ihailla ja ihmetellä- miten taitavia he ovatkaan ja miten joutuisasti heiltä tuntuu kaikki valmistuvan
. Pian alkaa tuntua, että minunlaisteni käsityöspartalaisten kannattaa olla seurassa hiljokseen. Meillä vain tehdään se mitä tarvitaan, mutta meillä ei Harrasteta Käsitöitä.

Vaikka kaupoissa olisi kuinka ihania kankaita ja lankoja, julma totuus on ettei meillä juurikaan kaivata iltapukuja eikä ihania pitsisiä helmikirjailtuja neuleluomuksia. Sen sijaan meillä kuluu saapassukkia, mekkoja ja essuja, perusmyssyjä ja kaulaliinoja. No sukkien kanssa voi toki silloin tällöin irrotella, mutta sittenkin kaikkein oikein sukka on tehty Saara-mummun tyylillä: harmaa perussukka jossa on kaksi raitaa minun sukkiini ja kolme raitaa jos sukat tulevat Aviomiehelle.
Näitä tarpeellisia artikkeleita tarvitaan joka tapauksessa joko niin paljon tai niin akuutisti että nopeatekoisuus on iso plussa. Käsityötarvikkeiden ostaminen on yhtä simppeliä puuhaa: yksivärisellä paitakankaalla ja harmaalla sukkalangalla pärjään pitkälle. Vaan kiehtovaa käsityöblogia näistä aineksista ei keitetä. Ei haasteita, ei suuria inspiraatioita kuin parin projektin verran vuodessa, muun aikaa vain tarpeellista tavaraa. Oi sitä iloa kun jostakin –todennäköisimmin Novitalta- ilmestyy uusi perusvillatakin versio tai kun paitakangasta löytyy jossakin kivassa sävyssä.

Rohkaistuinkin ottamaan aiheen blogisuunnitelmiini vasta kun ystäväpiiristäni paljastui vähän aikaa sitten toinenkin käsityöspartalainen. Olemme tunteneet toisemme monta vuotta ja jopa tienneet olevamme käsityöihmisiä. Kunnon spartalaisten tapaan olimme vain vaitonaisia puuhistamme kunnes eräänä päivänä ystävä tunnusti että oikeastaan hän tekee kaikkein mieluiten vain sen minkä tarvitsee, muutaman perusmallin ja ihan tavallisten tarvikkeiden voimalla. Onkohan meitä enemmänkin?


ETA: Leikkaamattomia omenapuita: 19/26, illemmalla varmaan vähemmän

posted under | 3 Comments

Omenapuu päivässä

Alkuvuoden työkiireet alkavat vihdoin hellittää. Se on hyvä, koska tällä maailmankulmalla ovat alkamassa aivan toisella tavalla kiireiset ajat. On taas aika etsiä oksasaha, teroittaa sekatöörit ja vaihtaa kotikuntosalilla huhkiminen reippaaseen ulkoilmaliikuntaan omenapuiden parissa. Vielä kaksikymmentä omenapuuta tarvitsee leikkauksensa seuraavan kolmen viikon aikana. Suunnilleen puu päivässä. Hyvin ehtii, ennen kuin mahla alkaa virrata ja kevät koittaa. Mikä parasta, viettäessämme joka päivä runsaasti aikaa ulkosalla, ensimmäiset pienimmätkin keväänmerkit tulevat huomatuiksi.

Kun näillä seuduilla ajelee autolla, kunnanrajan vaihtumisen näkee ihmisten pihoista melkein yhtä tarkasti kuin tienvarsikylteistä. Olet Lohjalla jos joka piha näyttää puoli-ammattimaiselta omenatarhalta. Olet Karjalohjalla tai Siuntiossa kun pihalla on vain muutama, luonnonmuotoisena rehottava omenapuu. Kuntaliitokset hämmentävät tätäkin tilannetta. Sammatti yhdistyi Lohjaan vuodenvaihteessa ja Karjalohja on tulossa perässä. Aloittavatko uudet kuntalaiset puidensa muotoilutalkoot, vai monikulttuuristuuko lohjalainen puutarhamaisema pysyvästi?

Puutarhakirjoissa kerrotaan usein, että omenapuita ei oikeastaan tarvitse leikata. Samaisissa puutarhakirjoissa olevissa puutarhasuunnitelmissa esiintyy tavallisesti pihoja joille on aseteltu sinne tänne pari omenapuuta. Joopa joo. Virkkalassa tiedetään että jos omenapuut muotoilee huolellisesti, niitä mahtuu tavalliselle omakotitontille useampi kymmenen kappaletta. Pieniä koulukuntaeroja on havaittavissa sellaisissa kysymyksissä kuin pitääkö näiden puiden sijata sotilaallisissa riveissä vaiko vapaamuotoisemmin aseteltuna, ja montako kymmentä luumu- ja kriikunapuuta sekaan tulee ripotella. Mallia voi katsoa naapureilta. Meillä on siis tällä hetkellä vajaa kolmekymmentä omenapuuta ja reilu viisikymmentä luumu- ja kriikunapuuta. Toisella puolellamme asuvalla naapurilla on 40 omenapuuta ja seuraavaksi lähin omistaa kahdeksisenkymmentä kriikunapuuta. Meidän tontillamme on siis yritetty jo vuosikymmeniä pysytellä molempien perässä, urheasti, mutta ehkä kuitenkin hiukan häviölle jääden. Onneksi puutarhassamme on edelleen vielä muutama hedelmäpuun mentävä kolo. Ei ehkä kuitenkaan kovin kauan. Talvilepo on levätty ja kun olemme verrytelleet niska-hartiaseudun leikkuupuuhissa, jaksaa taas kaivaa jokusen istutuskuopan.

Leikatut vanhat omenapuut ovat niin kauniita lehdettöminäkin, kuin isoja bonsaita. Myöhemmin kesällä ne ovat terveempiä ja tuottoisampia kuin leikkaamattomat puut. Omenien poimintakin sujuu harvan, avoimen latvuksen seasta helposti. Voi tietysti miettiä, kuinka oleellisia nämä ominaisuudet ovat kotipuutarhassa jossa suuri sato on lähinnä haaste. Mutta hienostunutta virkkalalaistyylinen puutarhanhoito on, ja vapauttaahan se ihmisen myös pohtimasta, mitä sillä kaikella vapaa-ajalla tekisi.


Leikkaamattomia puita: 20/26

posted under | 4 Comments

Muutamia metafyysisiä uskomuksiani

PeeÄR-mies heitti minua haasteella:

Haastan seuraavat 'palstoittajat' pohtimaan ja
kirjoittamaan sekä perustelemaan neljä asiaa, joita he pitävät varmana tietona, vaikka ko. tiedot eivät olisikaan tieteellisesti todistettavia. Mikäli niitä ei ole, toivon perusteluja sillekin
Kiitos haasteesta! Mielenkiintoinen kysymys. Ja kyllä, saat käyttää vastauksiani blogissasi.

Jokainen meistä, tiukimmin fysikaaliseen materialismiin sitoutunutkin, nimittäin tekee metafyysisiä sitoumuksia ja valintoja, siis päätöksiä uskoa asioita muilla kuin tieteellisillä perusteilla. Joka muuta väittää, ei ole harrastanut itsetutkiskelua riittävässä määrin. En ole minkäänlainen poikkeus tästä säännöstä, vaan maailmankuvani on kuin onkin ekstratieteellinen: siis tieteellinen maailmankuva plus kaikenlaista.

Itse haastetta tarkentaisin kuitenkin sen verran, että olen vuosien varrella oppinut olemaan pitämättä oikeastaan yhtään mitään varmana tietona termin siinä merkityksessä etten voisi missään tilanteessa kuvitella olevani väärässä näiden uskomusten suhteen. Jos joku osoittaa minulle pitävästi että jokin uskomukseni on väärä, olen toki valmis muuttamaan mieltäni.
Toinen tarkennus jonka haluan tässä vaiheessa tehdä, lukijoiden iloksi, on että määrittelen tehtävänannon koskemaan uskomuksia jotka eivät ole todistettavissa empiirisen tieteen menetelmin sen paremmin kuin loogisestikaan. Vaikeutan siis haastetta rajaamalla sen piiristä sellaiset uskomukset joihin tiede ei vielä tänään osaa vastata mutta todennäköisesti lähitulevaisuudessa osaa, samoin kuin myös sellaiset kysymykset jotka eivät ole empiirisesti todennettavissa lainkaan mutta jotka loogisesti itsestäänselviä (esim. Jos A = B niin B =A )


Koska uskomukseni ovat metafyysisiä, en väitä pitäväni niistä kiinni mitenkään vuorenvarmasti. Olisi varmaankin mahdollista päätellä samasta todistusaineistosta (eli tyhjästä) toisinkin, mutta käytännössä huomaan pääseväni vähimmällä päänsäryllä uskoessani näin enkä noin.

Sitten niihin neljään asiaan, jotka olen yrittänyt valita niin että ne edustavat eri tyyppisiä metafyysisiä uskomuksia

1) Uskon että maailmankaikkeus on homogeeninen, myös niissä osissa joista tänne ei ole vielä ehtinyt informaatiota universumin elinaikana. Minulla ei ole hyviä syitä arvella etteikö näin olisi, toisaalta minulla on informaatiota (WMAP-kartta) joka kertoo että se osa avaruudesta, joka pystytään havaitsemaan, on kaikkialla homogeeninen. Tämä uskomukseni on siis yleistys, jonka tekemiselle minulla on ihan järkevät perusteet- mutta jonka paikkansapitävyyttä en kuitenkaan voi todistaa, koska havaintodataa ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, eikä erittäin todennäköisesti tulekaan olemaan.

2) Uskon että olin tänään hiukan uninen vielä klo 9.00. Kuten esitutkintaa tekevät poliisit tietävät kertoa, muisti ei ole erityisen luotettava väline tiedonhankintaan. Introspektion laita lienee samoin. Kuitenkin, kun kysymys on uniikista ilmiöstä (joka on sidottu tiettyyn paikkaan tietyssä historiallisessa aikapisteessä) joka koskee yhden olion (minun) sisäisiä tiloja, muisti ja introspektio ovat luotettavimpia jälkikäteen saatavilla olevia tiedonlähteitä. Joten vaikka en ikinä voi todistaa tieteellisesti että olin tänään hiukan uninen vielä klo 9.00, olen varma siitä että näin oli.

3) Uskon vuorenvarmasti, että en voi tietää, ovatko metafyysiset uskomukseni varmaa tietoa vai eivät. (Tämä pääsi tänne puolison tarkkanäköisen kommentin ansiosta!) Metafyysinen uskomus on määritelmällisesti uskomus jonka totuusarvoa en voi ratkaista empiirisen todistusaineiston pohjalta. Koska –kuten professori Kari Enqvist on huomauttanut- maailma ei aina noudata logiikan lakeja vaan esimerkiksi kvantti-ilmiöiden tasolla A ja ei-A voivat vallan hyvin olla yhtaikaa tosia, en voi mielestäni tietää varmasti että metafyysiset uskomukseni ovat tosia. Toisaalta olen vakuuttunut siitä että jotkut metafyysiset uskomukseni ovat tosia ja siten varmaa tietoa. Maailma on sekava.

4) Koska on olemassa kysymyksiä joihin voin vastata sekä “A” että “ei-A” rationaalisin perustein (esimerkiksi tieteellisen todistusaineiston näyttäessä täyttä tyhjää), minulla on myös uskomuksia joiden kohdalla olen valinnut näin enkä noin käytännöllisin perustein. Esimerkiksi, minulla on kasa uskonnollisia uskomuksia joiden totuusarvoa en pysty määrittämään, mutta joiden suhteen minulla on selvä metafyysinen kanta koska –hyvin subjektiivisten ja kuten edellä on jo käynyt ilmi, toivottoman epätieteellisten- kokemusteni perusteella minulla on mielestäni perusteita uskoa että näiden uskomusten sisällyttäminen uskomusmaailmaan siten että käyttäydyn ikään kuin ne olisivat tosia, on rationaalista. Kun tilanne on sellainen, että minulla on käytännöllinen peruste uskoa jotakin, mutta ei mitään perustetta olla uskomatta, minun on rationaalista uskoa että uskomus on tosi- ainakin siihen asti kunnes toiselle puolelle ilmestyy todisteita siitä että uskomukseni on epätosi. Pragmaattinen oikeutus uskomukselle on melko heikko. Toisaalta: Jos ihmisellä on yhtä hyvät syyt uskoa A tai ei-A, kannattaa uskoa että ei-A, koska todistustaakka on olemassaoloväitteen todistajalla. Mutta jos minulla on käytännöllisiä syitä uskoa että A, minun kannattaa uskoa että A, ja koska tästä eteenpäin keskustelu koskee sitä mitä minun kannattaa uskoa, voin päätellä että minun ei kannata palata omaksumaan näkemystä “ei-A” ellei tälle puolelle ilmaannu jostakin todisteita joiden painoarvo ylittää A-puolella olemassaolevan käytännöllisen painoarvon…

Rakastavan jumalan illuusiosta

PeeÄR-mies kysyi eilisen postaukseni kommenteissa, mitä ajattelen siitä että "jumala on rakkaus". En edes yritä vastata lyhyesti. Tämä on niitä kysymyksiä jotka ansaitsevat ihan oman postauksensa.

Koska jumalaa koskevia väitteitä ei voi todistaa, jumalasta voidaan väittää mitä hyvänsä. Ja on historian saatossa väitettykin. ”Jumala on rakkaus” kuulostaa lohdullisemmalta kuin ”Jumala on 42”, mutta molempien lauseiden totuusarvo on sama- määrittelemätön. Rakkaudelle ei ole vielä löydetty kiistatonta, tyhjentävää ja informatiivista määritelmää. Parhaimmillaan, yksi meistä ymmärtää jotakin, toisella on oma perspektiivi ja kolmas on taas löytänyt jonkin tiedonmurusen omin päin. Voimme jakaa ja tutkia ymmärryksen hippusiamme yhdessä ja siten hiljalleen viisastua. Mutta en usko että rakkauden olemus tullaan selvittämään pohjamutia myöten tässä blogissa. Sama pätee jumalan käsitteeseen, tosin sillä erotuksella että polyteisti kun olen, käsitykseni jumaluudesta eroaa monellakin tavalla useimpien lukijoiden ajatuksista. Tässä vaiheessa se on kuitenkin sivusekka. Olennaista on vasta huomata se, että lause ”Jumala on rakkaus” on pohjimmiltaan vetoava käsitteellisen epämääräisyytensä vuoksi. Se on lause jonka jokainen meistä jotenkin voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin näyttää erilaiselta jokaisen mielessä. Meillä kaikilla on hiukan erilainen ymmärrys molemmista keskeisistä käsitteistä. Koska molemmat käsitteet ovat jokseenkin maailmaasyleileviä, näyttää edelleen siltä että vaikka pääsisimme yksimielisyyteen vaikkapa jumalan määritelmästä (mitä rohkenen epäillä), olemme edelleen niin eri linjoilla toisen käsitteen suhteen että lause näyttäisi edelleen erilaiselta jokaisen silmissä.

Näin ollen, totuusarvon voi määritellä vain subjektiivisesti: onko lause minun mielestäni mielekäs? Omasta puolestani voin sanoa, ettei ole. Polyteistina en ensinnäkään ymmärrä tapaa jolla käsitettä ”jumala” käytetään lauseessa. Kenestä jumalasta on puhe? Mitä muita ominaisuuksia tällä jumalalla on (ne muut ominaisuudethan vaikuttavat myös siihen miten jumaluus rakkautta ilmentää)? Mitä muita metafyysisiä sitoumuksia jumalan olemuksesta joudumme tekemään jos attribuoimme häneen rakkauden käsitteen niin vahvassa mielessä kuin lause "Jumala on rakkaus" antaa ymmärtää? Onko rakkaus tämän jumalan yksityisomaisuutta vai onko kyse siitä että tämän jumalan eksistenssi rajoittuu rakkauteen? Miten on muiden mahdollisten jumalten laita? Entä kenen näkökulmasta lause on puhuttu: ei-inhimillisen jumaluuden näkökulmasta (missä tapauksessa minä inhimillisenä oliona en todennäköisesti tunnistaisi jumalallista rakkautta vaikka se löisi minua sanomalehdellä päähän), minun inhimillisestä näkökulmastani (joka on tunnetusti hyvinkin rajoittunut), vaiko jostakin objektiivisen todellisuuden näkökulmasta, jota kukaan ei todella voi ymmärtää koska sellainen todellisuus olisi ei-kenenkään todellisuus? Ainoa keino jolla voisin lauseesta jotakin irti saada on looginen analyysi ja tässä tapauksessa se on lyhyt ja tyly: ei totuusarvoa, ei mielekkyyttä.

Kokemusteni mukaan jumalan rakkaudesta puhutaan yleensä siihen sävyyn että se on hyvä syy tai jopa jonkinlainen velvollisuus rakastaa jumalaa takaisin (argumentin vuoksi oletamme nyt että monoteistinen jumala on olemassa). Tämä on yksinkertaisesti naturalistinen virhepäätelmä: siitä että jumala rakastaa minua, ei millään muotoa seuraa että minun tulisi tai kannattaisi vastata tähän rakkauteen. Olemisesta ei seuraa pitämistä. Rakastamisen käsitteen moniselitteisyydestä johtuen tieto siitä että jumala omasta mielestään rakastaa minua ei edes olisi peruste uskoa että kyseinen jumala olisi minun näkökulmastani hyväntahtoinen. Ihmisten maailmastakin tiedämme että on tyyppejä joiden ”rakastamaksi” ei sitten millään haluaisi joutua. Mielipuoli, jonka pakkomielteen kohteen elämä on yhtä helvettiä, voi omasta mielestään olla hyvinkin rakastava ja välittävä. Hän ei ehkä kerta kaikkiaan käsitä että hänen huomionosoitustensa kohteen näkökulmasta tilanne on ahdistava. Jos hänen kanssaan ryhtyisi pohtimaan rakkauden olemusta, voisi jopa käydä ilmi että sellaiset asiat jotka meidän mieleltämme terveiden ihmisten mielestä ovat rakkautta, olisivat hänen mielestään heikkoutta tai tunnekylmyyttä. Nähdäkseni minulla ei siis ole perusteita ajatella, että se että ei-inhimillinen, tämän maailmankaikkeuden ulkopuolinen jumala ilmoittaa rakastavansa minua, tarkoittaa että hän myös osoittaa rakkauttaan tavalla jota minä arvostan vähimmässäkään määrin. En sano että se on mahdotonta, ainoastaan ettei minulla ole perusteita otaksua että näin on.

Jos olisin erityisesti yrittänyt kiinnittää jumalan huomion puoleeni ja yrittänyt päästä väleihin hänen kanssaan, voisi varmaankin sanoa että minun olisi kohteliasta ja kunnollista pyrkiä jatkossakin ylläpitämään hyviä välejä tähän jumalaan. Mutta koska ihminen voi olla vastuussa vain itsestään ja omista tekemisistään, olisi absurdia ajatella että edes jumalolennon yksipuoliset tunteet tai dispositiot voisivat velvoittaa tai perustellusti motivoida minua mihinkään. Rakkaus on lahja, sellainen jonka voi jättää rakastetun ovelle, ja jolle rakastettu sitten tekee aivan niin kuin häntä sattuu huvittamaan: avaa ja vie sisään lämpimään tai potkaisee jorpakkoon. Kun annan lahjan aidon välittämisen motivoimana se lakkaa olemasta minun omaisuuttani eikä minulla ole enää sananvaltaa siihen mitä vastaanottaja sillä tekee. Voin pahoittaa mieleni jos rakastettuni päättää hyppiä antamani lahjan ja rakkauteni päällä sen sijaan että ottaisi sen vastaan, mutta jos kuvittelen että lahjan antaminen millään tavalla velvoittaa vastaanottajaa olemaan minulle mukava, en todellisuudessa ole antanut lahjaa vaan lahjuksen. Rakkaus on perustavalla tavalla epäreilua. Koska todellinen rakkaus ei pyri kahlitsemaan rakastettua, se ei myöskään voi paheksua moraalisesti tai uhata muilla ikävillä seuraamuksilla sitä joka sen torjuu.

Jumaliin sovellettuna: jos olisi olemassa jumala joka rakastaisi minua, tieto jumalan rakkaudesta voisi olla minulle edelleen yhtä perustellusti merkityksetön kuin merkityksellinenkin. Jos jumalan rakkaus on todellinen lahja eikä lahjus, voin vapaasti ja huoletta myös torjua sen. Jos se taas on lahjus, minun on moraalista torjua se koska lahjomattomuus on hyve. Lahjomaton ihminen on vapaa arvostelemaan asioita sellaisina kuin ne ovat, eikä päädy omaksumaan itselleen edullisia uskomuksia tai välttämään joidenkin uskomusten omaksumista ikävien seuraamusten pelossa. Sillä, onko minun hyödyllistä pitää jotakin väitettä totena, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko väite oikeasti tosi. Jos haluan olla ihminen jolla on mahdollisimman hyvä arvostelukyky, minun on siis järkevää pyrkiä lahjomattomuuteen.


Sitä paitsi, minusta näyttäisi siltä että niin ihmisiin kuin jumaliinkin pätee se, että minun olisi parempi rakastaa heitä sen vuoksi mitä he ovat kuin sen perusteella mitä he minusta ajattelevat. Tämän vuoksi en oikein tiedä mitä tekisin tiedolla jonkin jumalolennon tunnetiloista. Jos takapihalleni tupsahtaisi jumalolento joka ilmoittaisi olevansa kiinnostunut minusta ja hyväntahdon eleenä lupaisi vastata itseään koskeviin kysymyksiini, aloittaisin mieluummin kyselemään kyseisen jumalan luonteesta- siis pyrkisin selvittämään, onko kyseinen jumala sellainen olio jonka kanssa haluan ylipäätään olla tekemisissä. Tunteista puolin ja toisin voidaan keskustella myöhemminkin.

posted under , | 7 Comments

Ystävyydestä, rakkaudesta, kauneudesta

Useammassakin seuraamassani blogissa on pohdittu viime aikoina meikkaamista, enemmän tai vähemmän syvällisesti. Olkoon tämänpäiväinen postaukseni pieni lisä tähän hajanaiseen keskusteluun.

Naistenlehtien mukaan meikkaaminen on jonkinlainen perusoikeus. Kun jossakin puhutaan uskonlahkoista, toimittajille tuntuu olevan kovin tärkeä kysymys ovatko lahkon naiset meikattuja vaiko eivät. Jos eivät ole, se on todiste siitä että tässä yhteisössä naiset ovat pohjimmiltaan onnettomia raukkoja. Naisella on oikeus näyttää hyvälle! Mietityttämään jää, kenen mielestä, koska, ja onko naisessa tärkeää mikään muu kuin se miten hyvältä hän näyttää. Jos meikattu nainen näyttää hyvältä, tarkoittaako se että luonnontilassa nainen on ruma, ei-haluttava, hävettävä? Näin näyttäisi aika usein olevan. Moni joka sanoo meikkaavansa vain omaksi ilokseen kuvailee saunapuhdasta olemustaan negatiiviseen sävyyn. Ilman meikkiä näyttää väsyneeltä, ihossa on ”virheitä”, piirteet ovat ”epäselvät”. Ei kuulosta kovin iloiselta. Meikkaaminen siis korjaa ongelman, kauneuden puutteen, jonka se itse luo poissaolollaan. Aika kummallista. En kannata deontologista etiikkaa ja moraalin pukemista käskyjen ja sääntöjen muotoon, mutta jos kannattaisin, todennäköisesti toivoisin ennemmin meikkaamattomuuden kuin meikkaamisen universaaliksi moraalilaiksi.

Elokuvissa sankari pääsee alta aikayksikön sankarittaren iholle sanomalla että sankaritar on hänen mielestään kaunis. Minuun –kuten ilmeisesti Krätyakkaankin- miellyttävien miesten kehut ulkonäöstä ovat vaikuttaneet nuorempana pikemminkin kuin saavillinen kylmää vettä. Millainen elokuvan sankarittarien itsetunto on jos pinnallinen huomio saa heidät onnesta soikeiksi? Onko ulkonäkö todella heidän paras puolensa? Vai ovatko he niin epätoivoisen lääpällään sankariin, niin vailla itsekunnioitusta, että heille kelpaa minkälainen huomio hyvänsä? Jossain vaiheessa tunnustan miettineeni, tätäkö se on. Onko peli todella niin tympeää kuin miksi se mainoksissa kuvataan: jos et näytä hyvältä, kukaan ei huomaa mutta jos näytät hyvältä, saat pinnallista huomiota joka lopulta vain masentaa? Todellisuus ei onneksi osoittautunut näin synkäksi. On olemassa myös tunnetta joka on jotakin aivan muuta. Eikä kauneus ole tänäkään päivänä kaikille vain pintaa ja ihailua onnekkaiden geneettisten sattumien edessä. Onneksi.


Kulttuurissamme parisuhde -jota usein kutsutaan virheellisesti rakkaudeksi- syntyy ja hengittää paljolti fyysisen kauneuden varassa ja kuihtuu sitten kun kauneus katoaa. Todellisuudessa kauneus on katsojan silmässä. Jos toisesta aidosti välittää, hänessä näkee kauneutta loputtomasti, sellaista kauneutta joka ei ole piirretty iholle vaan joka loistaa silmien takana ja siellä missä hymy syntyy. Jos taas aitoa tunnetta ei ole, virheitä alkaa löytämään täydellisimmästäkin kuoresta. Fyysinen kauneus on siis epäolennaisuus jolla on merkitystä vain silloin kun todellista tunnetta ei ole. Miten jokin niin häilyvä voisikaan olla tärkeää?

Todellinen rakkaus on ystävyyttä, sellaista josta Ellinoora kirjoittaa niin kauniisti. Sen kosketus on kevyt mutta todellinen olemus syvä ja ikuinen kuin valtameri. Se on kevyt koska se pyytää niin vähän eikä vaadi mitään. Se on ikuinen koska se kulkee niin monessa muodossa jonka me Linnén tavoin kaiken luokittelemista rakastavat ihmiset olemme jakaneet niin monien nimien alle että vähemmästäkin menee pää pyörälleen: ystävyys, rakkaus, parisuhde, avioliitto. Luokitteleminen tekee meidät tietoisiksi eroista ihmissuhteiden välillä ja saa meidät kuvittelemaan että ne erot ovat jotenkin merkityksellisiä. Vaikka todellisuudessa voi olla vain kaikki tai ei mitään, monissa eri muodoissaan. Täällä, omassa sydämessä, oman mielen avaruudessa.

Vanhoille ystäville

Tänään on paitsi ystävänpäivä, myös 32. syntymäpäiväni. Postilaatikkoon pudonneiden kosmetiikkamainosten mukaan minun pitäisi alkaa huolehtia siitä ettei ihoni vanhene ennenaikaisesti. Viime aikoina olen kuitenkin ollut enemmän huolestunut kolmekymppisiä painavasta kyynistymisestä ja itsekeskeisyydestä. Olen tullut ikään jossa maailmanparantajien rivit harvenevat vauhdilla.

Törmäsin jokin aika sitten vanhaan koulukaveriin. Ihmiseen, jonka muistan idealistina joka jaksoi välittää niin maailman ihmisoikeusrikkomuksista kuin tarhaminkeistäkin. Nyt maailmanparantaminen oli unohtunut ja vanhan ystävän elämä tuntui pyörivän vain oman navan ja oravanpyörän ympärillä. Eikä hän suinkaan ole ainoa jolle näin on käynyt. Nuoruuden naiiviudesta eroon pääseminen on oikein hyvä asia, mutta miksi tieto tuo usein mukanaan myös kyynisyyttä ja saa ihmisen käpertymään itseensä? Minun mielihyväni, minun urakehitykseni, minäminäminä... millekään joka ei suoranaisella, konkreettisella ja yksinkertaisella tavalla liity Minun Hyvinvointiini, ei enää ole aikaa eikä energiaa. Olen vähän sitä mieltä että uskonnosta tai sen puutteesta huolimatta jokaisella on jumalansa. Kolmekymppisen kansanosan keskuudessa Minun ja Meidän Perheen Hedonistinen Kirkko voisi saada huikean kannatuksen.

Onneksi ystäväpiiriini on vuosien varrella siunaantunut myös jokunen vanhempi ihminen. He ovat erilaisia ja ainutlaatuisia kukin tahollaan, mutta on heillä jotakin yhteistä: he ovat onnistuneet elämään pitkään menettämättä elämäniloaan ja uskoaan siihen että maailmanparantaminen kannattaa. Jotenkin he ovat selviytyneet kymmenistä vuosista elämää menettämättä uskoaan siihen että yksittäisellä ihmiselläkin on merkitystä. Pari näistä tuttavistani on päässyt elämässään aika pitkälle, muut elävät hiljaista elämää jossa ei liiemmin ole aineksia menestystarinaksi. Jokainen heistä on jollain tavalla esikuva minulle, vilaus siitä tulevaisuudesta joka toivottavasti odottaa minua. Jokaisen tunteminen ilahduttaa minua tässä elämänvaiheessa kun mieleen alkaa hiipiä synkimpinä hetkinä ajatuksia, että pitäisikö yleisen aloilleen asettumisen lisäksi alkaa hyväksyä että maailma on sellainen kuin se on eikä ihmisluonnossakaan yleisesti ottaen hurraamista ole. Hyväksyä ja sopeutua, sillä sopeutuminen on yhteiskunnassa palkittavaa ja jossain määrin vastuullistakin, nyt kun minun pitää itseni lisäksi miettiä myös toisten parasta.
Vanhempien ystävieni ansiosta tiedän ettei itsekeskeisyys ole vastaus, perheellisellekään. Ihmisenä kasvaminen on fraasi jonka voi ottaa myös kirjaimellisesti. Ei tarvitse alkaa sulkea maailman ongelmia ulkopuolelleen vaan voi yrittää tulla ihmiseksi jonka sydämeen mahtuvat sekä läheiset että kaukaisemmat ihmiset, koko planeetta. Ehkä se on vaikeaa mutta tiedän eläviä esimerkkejä siitä että se on mahdollista.

Hyvää ystävänpäivää, etenkin vanhoille ystäville!

posted under | 4 Comments

Huonosti käyttäytyviä filosofeja ja moraalittomia juristeja

Minulla on filosofian alalla monia kiinnostuksenkohteita, mutta toisaalta viime vuosina on käynyt niin kuin valmistumisen jälkeen ihmisille tapaa käymään: siihen keskitytään mihin saadaan rahoitusta. Omalla kohdallani se tarkoitti sitä että filosofian alat joihin opiskeluaikana keskityin, kuten oikeusfilosofia, metafysiikka ja tietoteoria, ovat jääneet sivummalle ja tilalle on tullut ympäristöetiikka johon en alunperin ollut ajatellut suuntautuvani ollenkaan. Mutta aina välillä näistä taka-alalle jääneistä kiinnostuksenkohteistakin on iloa ja jopa hyötyä. Esimerkiksi ensi viikolla pääsen kuin pääsenkin puuhastelemaan lakimiesetiikan parissa. Kaivellessani kirjahyllystäni ja aivojeni sopukoista materiaalia, muistui mieleeni keskustelu jonka kävin muutama viikko sitten juristiystävän kanssa. Kahvittelun lomassa pohdiskelimme, miten hänen pitäisi suhtautua siihen että hän joutuu työssään tekemään moraalittomia päätöksiä koska se on yleisen linjan mukaista. Oikein hyvä kysymys, sellainen jonka parissa saa väännettyä aivonsa tiukkaan solmuun pitkäksi aikaa.

Helpoin pääsytie ongelmasta ulos olisi tietysti ollut todistaa että ystäväni oli erehtynyt eikä hän oikeasti ollutkaan hankalassa tilanteessa –että yleisen linjan noudattaminen päätöksenteossa olisikin palvellut jotakin korkeampaa hyvää tai johtanut suuressa mittakaavassa tarkasteltuna hyvään lopputulokseen. No such luck. Ystäväni intuitio oli oikeassa: yleinen päätöksentekotapa oli moraaliton, tarkastelipa sitä yksityisellä tai yleisemmällä tasolla.

Mutta olisiko päätöksenteosta kieltäytyminen ollut tehokasta? Ei, koska siinä tapauksessa ystäväni olisi vain siirtynyt tai siirretty toisiin tehtäviin. Tällä keinolla voi etäännyttää itsensä moraalisesta konfliktista mutta ei ratkaista sitä. Paitsi että etäännyttäminen on itsepetosta, se myös johtaa siihen että joku toinen joutuu tekemisiin moraalisen konfliktin kanssa. Ei hyvä. Jossain siis on, toivottavasti, oikea tapa suhtautua moraalisesti ongelmalliseen tilanteeseen ja tulla toimeen sen kanssa. Enää pitäisi löytää se. Yleensä ihmiselle on pienempi paha rikkoa lakia kuin olla moraaliton. Esimerkiksi totaalikieltäytyminen saattaa olla moraalista toimintaa vaikka se on lainvastaista. Sen sijaan lupauksen pettäminen ystävälle on moraalitonta toimintaa vaikka se ei olisikaan rikollista. Mutta ammattikuntana lakimiesprofessio on poikkeuksellisessa asemassa. Sen tehtävä on ylläpitää yhteiskunnassa keskeisen tärkeää oikeusjärjestystä, ja yksi osa tämän järjestyksen ylläpitämistä on sen esimerkillinen noudattaminen.


Tässä vaiheessa matkaan tulee niin paljon mutkia että se alkaa muistuttaa vuoren rinnettä pitkin mutkittelevaa serpentiinitietä. Ensinnäkin, aito moraalisuus tulee erottaa yleisestä moraalikäsityksestä. Tämän vuoksi esimerkiksi etiikkaa tutkivan filosofin pitäisi olla keskimääräistä moraalisempi koska hänellä voi olettaa olevan tietoa aiheesta, mutta toisaalta filosofi voi toimia tavalla joka on hänen parhaan käsityksensä valossa täysin rationaalinen mutta silti vastoin yleistä moraalikäsitystä. Esimerkiksi Bertrand Russellilla oli epäilemättä erinomaiset perusteet olla pasifisti, mutta käytännössä hän paitsi joutui vankilaan I maailmansodan aikana myös tuli hyvin epäsuosituksi koska hänen sodanvastaisuuttaan pidettiin epäisänmaallisena ja siten moraalittomana. Toisen maailmansodan aikana hänet erotettiin virastaan New Yorkin City Collegesta koska häntä pidettiin “moraalisesti sopimattomana” hoitamaan virkaan hänen seksuaalimoraalia koskevien käsitystensä vuoksi (en tiedä tarkalleen, mitä nämä käsitykset olivat, mutta päätellen Russellin elämäkerrasta ne olivat vähintäänkin mielenkiintoisia). Toiseksi, monet teot ovat sekä moraalittomia että rikollisia, kuten ihmisten tappaminen tai tuhopolttojen sytyttäminen. Vaikka hyvä lainsäädäntö ei sovi etiikan oppikirjaksi, yleisessä oikeustajunnassa on kuitenkin myös iso annos moraalista intuitiota. Filosofi Russell rikkoi muutamia lakeja, mutta hänkin noudatti niistä useimpia.

Vanha tuttumme ad hominem tu quoque-argumentti nojaa osaltaan siihen että asiantuntijalta voidaan perustellusti odottaa että hän noudattaa omia valistuneita oppejaan omalla alallaan. Voimme ihmetellä ympäristöaktivistia jonka elintavat ovat hyvin epäekologiset ja lääkäriä joka ei näytä yhtään välittävän omasta terveydestään. Moraalittomalta vaikuttavan filosofin tapaus on hankalampi, mutta sopii häntäkin mennä nykimään hihasta ja odottaa vähintään mielenkiintoista selitystä. Samoin lakimiesprofession edustajalla on erityinen velvollisuus olla lainkuuliainen –juristin pitäisi olla hyvin perillä lain kiemuroista ja ilmentää sitä käytöksellään- ja siten ylläpitää oikeusvaltiota. On tietenkin olemassa poikkeusolosuhteita joissa tämä velvollisuus muuntuu velvollisuudeksi palvella yleistä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta: esimerkiksi sortokauden aikana Suomessa nimenomaan juristit vastusti hallinnon venäläistämispyrkimyksiä laintulkinnallisin keinoin. Mutta tällöin juristiprofession pitäisi toimia kollektiivina. Yksittäisten ammattilaisten sooloilusta on todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä myös epätavallisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Silloin kun eletään enimmäkseen hyvin toimivassa oikeusvaltiossa, korostunut velvollisuus ylläpitää järjestelmää on voimassa ja näin ollen ei auta kuin päätellä että normaaliolosuhteissa moraaliseen konfliktiin joutuvan juristin velvollisuus yleiseen lainkuuliaisuuteen on tärkeämpi kuin hänen velvollisuutensa toimia yksittäisten moraaliperiaatteiden mukaisesti siinäkin tapauksessa että laki on ristiriidassa henkilökohtaisen moraalin kanssa. Kohtuusharkinnan pitäisi periaatteessa tulla hätiin moraalikonfliktitilanteissa, mutta käytännössä sen soveltaminen on niin rajallista ettei siitä ole deus ex machina-tyyppiseksi ihmepelastukseksi. On esimerkiksi mahdollista että kohtuusharkintaa tai muuta yleistä oikeusperiaatetta on jo sovellettu esimerkiksi tulkintakäytäntöä laadittaessa, mutta täysin riittämättömästi. On toiveajattelua kuvitella että yksittäinen juristi voisi hädän tullen pelastautua yleisten oikeusperiaatteiden varassa. Se on turvaverkko jossa on niin harvat silmät että pitää olla tosi iso juristi voidakseen pelastautua siihen.

Päästään jonkinlaiseen pragmaattiseen legalismiin: toisaalta eettinen herkkyys on hyväksi myös juristille ja hänelle on hyödyllistä tiedostaa että arkinen työ käsittelee toisinaan suuria kysymyksiä joiden juuret ulottuvat syvälle ja latvat korkealle. Kuten professori Panu Minkkinen on todennut, parhaat juristit ovat usein perehtyneitä oikeusteoriaan. Mutta käytännössä juristi joutuu ongelmiin jos alkaa pohtia eettisiä kysymyksiä yksittäistapausten tasolla. Mieltä vaivaavat ongelmat pitäisi nostaa yhteiskunnalliseen tai ammattikunnan sisäiseen keskusteluun, mutta yksittäistapauksissa konservatiivisuus tulkinnassa ja sopeutuminen konsensukseen on oikea vaihtoehto- silloinkin kun se on epäeettinen. Ristiriitaista? Kyllä, ja sellaisena ratkaisu kuvastaa varsin hyvin oikeuden ja moraalin välejä.

posted under , | 2 Comments

Käsityöläisenergiaa


Arkitehti haastoi minut kirjoittamaan uusiutuvasta energiasta, joten tässä tulee.

Energiasta ja energiankulutuksesta tulee minulle ensimmäisenä mieleen lämmitys, sähkölaskut ja energiansäästölamput. On kai luonnollista että keskustelussa uusista energianlähteistä on enemmän puhuttu näistä ilmiselvistä lähteistä: mistä saada lämpöä pirttiin, virtaa pesukoneeseen ja valoa lamppuihin. Pitäisikö teollisuuden alati kasvavaan energiantarpeeseen vastata ydinvoimalla, aurinkosähköllä vai kehittämällä jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Keskustelu tavarantuotannosta ja esimerkiksi kuljetusten käyttämästä energiasta on sitten oma keskustelunsa joka keskittyy energian säästämisen teeman ympärille. Jossain kaukaisuudessa nämä keskustelulinjat ehkä kohtaavat.

Eräs seikka josta en ole kuullut juurikaan puhuttavan tässä yhteydessä on, että myös ihminen kuluttaa päivässä noin parituhatta kilokaloria energiaa. Mitä sillä energialla tehdään? Kysymys siitä, mihin aikansa käyttää, on myös ympäristökysymys. Länsimaista ihmistä alati vaanivan ylimääräisen energian voi yksinkertaisesti kuluttaa, esimerkiksi huhkimalla kuntosalilla, tai sitten sen voi käyttää tuottavan työn tekemiseen kuten kasvimaan muokkaamiseen. Samoin tavaroiden tuottamiseen tarvitaan energiaa. Jos asioita tekee itse, osa tuotantoon tarvittavasta energiasta on ihmisen omaa energiaa joka muutenkin kuluisi johonkin tai varastoituisi vyötärölle. Kun tähän lisätään se, että raaka-aineiden ostaminen on ekologisempaa ja vaatii roimasti vähemmän kuljetuskustannuksia kuin valmiiden tuotteiden ostaminen, huomataan että asioiden tekeminen itse on sekä energiaa säästävää että erään helposti saatavilla olevan uusiutuvan energianlähteen käyttämistä tehokkaasti.

Teollisessa tuotannossa tehokkuus syntyy siitä, että suuri määrä tuotteita saadaan tuotettua lyhyessä ajassa ja tuotetta kohti käytetty energiamäärä on pienempi kuin käsityönä tehtyyn tuotteeseen käytetty energiamäärä. Teollinen tuotanto tekee myös elämästä helppoa, kun yksi tuotantolinja voi palvella tuhansien ihmisten tarpeita ja vapauttaa siten nämä ihmiset työstä. Mutta mitä ihmiset vapautuneella energiallaan tekevät? Jotakin vieläkin hyödyllisempää?

Toisaalta, vaikka massat tarvitsevat massatuotantoa, yksittäisen ihmisen tarpeet ovat sellaisessa mittakaavassa johon pystyisi vastaamaan myös itse tekemällä. Olemme tottuneet ajattelemaan että tuotanto oman elämän mittakaavassa on toivottoman tehotonta ja siten marginaalista, mutta onko asia todella näin jos siinä tuotannossa voidaan hyödyntää sellaista energianlähdettä jota ei yksinkertaisesti voida soveltaa suurimittaiseen tuotantoon?

Koneelliseen tuotantoon tarvittava energiamäärä on ensin tuotettava jossakin, kun taas normaalisti ruokitulla länsimaalaisella ihmisellä on joka tapauksessa käytettävissään uusi parintuhannen kalorin energiareservi joka päivää varten. Kehittyneessä yhteiskunnassa teollisuutta kyllä tarvitaan, mutta monet tavallisen ihmisen arkipäiväisistä tarpeista ovat sellaisia joiden tuottamisessa voisi hyödyntää myös energianlähteistä läheisintä, omaa työtä. Voimme laittaa ruokaa, tehdä käsitöitä, ja joillakin on jopa tilaisuus pilkkoa polttopuita tai hoitaa puutarhaa. Se mikä näyttää äkkiseltään ajateltuna toissijaiselta puuhastelulta tai ainakin toiminnalta jota voisi tehostaa teollistamisen keinoin, voi olla myös hieno esimerkki uusiutuvan energianlähteen käyttöönotosta.

Huonompi päivä (filosofisesta mielenrauhasta)

Kello on kymmenen aamulla. Minä istun työhuoneessani yliopistolla, ja minulle alkaa hiljalleen valjeta että tämä on niitä päiviä jolloin olisi ollut viisainta jättää sängystä nouseminen väliin ja herätyskellon soidessa vain mönkiä syvemmälle peittojen uumeniin. Tänään se ei tietenkään ollut missään vaiheessa vaihtoehto, koska minulla on opetusta ja sen ohessa tehtävälistalla kaikki Helsingissä toimitettavat asiat tämän viikon osalta. Tämä on siis taas näitä päiviä jolloin olen omassa elämässäni kuin väärään bussiin astunut matkustaja jolle tehty virhe alkaa selvitä kun se on hiukan liian myöhäistä. Bussi on jo kaartanut moottoritielle ja seuraavalle pysäkille keskellä peltomaisemaa on matkaa ainakin viisi kilometria. Voin vain istua, puristaa käsilaukkua tiukemmin ja yrittää ottaa rauhallisesti vaikka olisi kuinka kiire tärkeään tapaamiseen ja mieli tekisi manata hammassärkyisen noita-akan kiukulla. Järki sanoo, että kiukuttelusta ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä, ja parempi on yrittää ottaa rauhallisesti kuin lisätä ongelmiinsa vielä äkillinen hermoraunioituneisuus.

Sitten tekisi mieli tehdä jotain: sanoa, että hei, minä olen väärässä bussissa, eikö voitaisi pysähtyä tässä kun harhaan on menty vasta kaksi kilometria. Enkö voisi jäädä kyydistä tässä, ja lähteä tarpomaan pellonreunaa pitkin? Sekin olisi tietysti virhe, sillä tällaisina päivinä todennäköisyydet ovat jotenkin vinossa, auringonpaistekin on kalpea ja julma, ja lunta vain tulee tupaan kirkkaalta taivaalta. Mieli painuu maahan, luonto loveen ja haltija saa halosta päähän. Parasta on vain keskittyä unelmoimaan seuraavasta aamunkoitosta. Se koittaa kyllä. Vitutukseen ei voi kuolla. Arvelen, että tämä havainto on monen filosofin legendaarisen tyyneyden taustalla, logiikan ohella tietenkin.

Mitä pahaa olen tehnyt saadakseni niskoilleni taas tällaisen päivän? Aina ei tarvitse tehdä oikein mitään, tai ainakaan mitään sellaista minkä tietäisi tekohetkellä olevan erityisen merkityksellistä. Maailma on sillä tavalla mätä paikka ettei ihmisen aina tarvitse erityisesti kerjätä hankaluuksia saadakseen niitä, pyytämättä ja yllätyksenä kuin entinen pääministeri hämäriä fakseja. Tämä on Boëthius-päivä jolloin on hyvä etsiä filosofian lohdutusta (ja toisaalta yrittää unohtaa että tälle vankilafilosofillekin kävi lopulta hullusti), elämäntuskainen Buddha-päivä, ja hyvä on jos ei iltaan mennessä olla päästy Nietzscheen ja tuijottamaan sitä kuilua joka jossain vaiheessa alkaa tuijottaa takaisin.

Ehkä kaikki on paremmin jo illalla. Seitsemänkymmenen kilometrin päässä täältä on minullekin joku joka ilahtuu nähdessään uupuneen naamani, lämmin takka ja kannettavani jonka kanssa voin raahautua etuajassa peiton alle ja upota mielikuvitusmaailmaan. Ulkomaailma ei tänään ole ystäväni, mutta onneksi minulla on ulottuvillani muitakin maailmoja.

Filosofin keittiö helmikuussa

Vuodenaikatietoinen ruuanlaitto on hyväksi niin ympäristölle kuin kukkarollekin. Lisäksi vaihtelemalla raaka-aineita vuodenajan mukaan ruokalistaan tulee vaihtelua ihan itsestään, mikä helpottaa suunnittelutyötä. Kuulostaa hyvältä, teoriassa siis. Parin vuoden havaintojen jälkeen olen kuitenkin huomannut että kantavana teemana tuntuu olevan, että joko tiettyä ruoka-ainetta on tarjolla liikaakin –kuten alkusyksyn viitisensataa kiloa omenia- tai vaihtoehtoisesti ruoka-aineita tipahtaa listalta. Esimerkiksi tähän aikaan vuodesta mauttomat tomaatit ja salaatit ovat painonsa arvoisia hopeassa, ja se on kyllä enemmän kuin minä olen valmis lasivillassa kasvatetusta ö-laadusta maksamaan. Tähän aikaan vuodesta, kun harmaan ja valkoisen maiseman keskellä on eletty jo kuukausitolkulla, värikäs vihannestiski näyttää keitaalta. Maistamalla kuitenkin selviää että kyseessä on pikemminkin kangastus. Mutta jostakin ne päivittäiset puoli kiloa kasviksia olisi silti hyvä löytää. Kansanvalistajien "syö talvella juureksia!"-kehotus on periaatteessa hyvä idea, mutta ei senkään avulla pitkälle pötki jos tehtävänä on tuottaa kunnollinen ateria seitsemänä päivänä viikossa, loppusyksystä kesän kynnykselle. Tämä perhe on aivan liian mukavuudenhaluinen pureskellakseen nauriita ja varastoporkkanoita puoli vuotta. Arkinen ruuanlaitto on jälleen kerraan muuttunut älylliseksi palapeliksi, ja siten on muuttunut haasteeksi jonka kimppuun sopii käydä dekonstruktion ja käsiteanalyysin keinoin.

Kuten palapeliä aloittaessa, tässäkin tapauksessa on parasta aloittaa helpoimmista reunapaloista. Minulle tulee sanasta "kasvis" ensimmäisenä mieleen lisäkesalaatit ja tuoreet hedelmät. Sen jälkeen kun salaattipenkki nuupahtaa lopullisesti, poistuu myös vihreä salaatti jokapäiväisestä ruokapöydästä ja siirtyy sunnuntairuokien sarjaan. Tilalle marssitetaan kansanvalistajien ohjeen mukaiset raasteet ja kaalisalaatit. Edistyneet voivat myös kokeilla krassin kasvatusta voileivän päälle, samoin idätys tuottaa taatusti tuoretta vihreää talvellakin. Hedelmien kanssa on hankalampaa: sen jälkeen kun viimeiset antonovkat on joulun tienoilla haettu kellarista, niitä ei ole. Merkitään muistiin.

Kun lisäkesalaattikysymys on ratkaistu, on aika siirtyä käsitekikkailuun. Puoli kiloa kasviksia päivässä- lauseen tulkinta laajenee tavalla josta entinen glossaattori olisi ylpeä kun huomaamme että sen puolen kilon ei suinkaan tarvitse olla raakoja, tuoreita kasviksia joiden haaliminen tähän aikaan vuodesta asetettujen reunaehtojen puitteissa on tosiaan hieman hankalaa. Nauriiden ja kaalinpäiden pureskelu talven yli ei kuulosta kovin houkuttelevalta, joten ratkaisua on etsittävä termin ”kasvis” syvällisestä analyysista. Tomaatteja voi talvella syödä tomaattikastikkeena ja –murskana. Pakastealtaan antimet jotka vaikuttavat kalliilta kesäaikaan, ovat pysyneet jäässä myös hintojensa puolesta ja ovatkin talvella kilpailukykyinen vaihtoehto tuoreille kasviksille. Kuivatuista hedelmistä voi tehdä vaikka sekahedelmäsoppaa tai rusinapiirasta, ja syksyllä kuivatut sienisaaliit pääsevät pastaan, kastikkeisiin ja leivonnaisiin. Myös säilykeosastolta ja kellarin hillohyllyltä alkaa löytyä kaikenlaista käyttökelpoista. Niin kauan kuin se löytyy ruokapyramidin vihannekset ja hedelmät-kohdasta, se on vihannes tai hedelmä, olomuodosta viis.

Käsitekikkailusta on tavallisesti lyhyt matka suoranaiseen juonitteluun, eikä ruokalistojen suunnittelu ole mikään poikkeus säännöstä. Vuodenaikatietoisen ruuanlaittajan urakkaa helpottaa myös huomata, ettei kukaan käske tarjoilemaan kasviksia näyttävästi omina ruokalajeinaan vaan niitä voi salakuljettaa vähän joka paikkaan. Pääasia että niitä on. Porkkanaraastetta voi piilottaa sämpylätaikinaan ja sipulia voi silputa sinne sun tänne. Tölkillinen säilykesieniä sujahtaa melkein ruokaan kuin ruokaan. Pizzaan voi laittaa ylimääräisen kasvistäytteen. Piiraaseen, keittoon tai juustohunnun alle voi tunnetusti piilottaa melkein mitä hyvänsä. Säilötyistä marjoista ja hedelmistä saa tehtyä vähällä vaivalla hyviä jälkiruokia.


Kun analyysista on selvitty, lopetetaan filosofinen analyysi konkluusioon, johtopäätöksiin ja tilannearvioon. Keittiössä höllätään esiliinan nauhoja, pestään kädet ja istahdetaan hetkeksi. Huomataan että pöydällä pyörii edelleen muutama tuore päärynä ja appelsiini ja tuolla on tuore paprikakin. Mutta ne ovat sivuosissa, eikä ruokalista roiku niiden varassa. Suuri haaste on tunnistettu, analysoitu ja ratkaistu, ja sivumennen on todistettu taas sekin ettei mikään ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoreettinen työkalupakki.

posted under , | 0 Comments

Vapaudesta olla sellainen kuin vapaan ihmisen tulee olla

Ihmisoikeusliitto nosti tässä vähän aikaa sitten huolenaiheeksi lestadiolaisten ehkäisykiellon ja lähti sen myötä uiskentelemaan vaarallisille vesille. Kun puhutaan asioista jotka tapahtuvat aikuisten ihmisten välillä, on nimittäin aika vaarallista käyttää paternalistisia eli holhoavia argumentteja.

Voin hyvin uskoa että vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuminen on ihmiselle vaikeaa. Ymmärrän, että kaikki eivät pysty tekemään sitä valintaa vaikka ehkä haluaisivatkin. Mutta se on mahdollista. Kun puheena ovat aikuiset ihmiset, on aika kestämätöntä ajatella että yksilön mahdollinen tahdonheikkous on yhteiskunnallinen ongelma. On ikävää, että valinnasta käyttää ehkäisyä on ikäviä sosiaalisia seurauksia joillekin ihmisille. Toisaalta, monen laillisen valinnanvapauden käyttämisestä voi toisinaan olla ikäviä sosiaalisia seurauksia itse kullekin. Muidenkin kuin lestadiolaisten on toisinaan tehtävä vaikeita valintoja. Joskus tärkeät arvot, rakkaat ihmiset ja elämänolosuhteet vain ovat ristiriidassa keskenään. Helppo elämä ei ole ihmisoikeus.


Vapaassa yhteiskunnassamme on muodikasta perustella paternalistisia argumentteja vetoamalla terveysriskeihin: esimerkiksi polkupyöräilijän on käytettävä kypärää, koska kypärättömyys voi johtaa pyöräilijän vakavaan vammautumiseen. Koska pyöräilijä nyt vain ei kykene näkemään omaa etuaan, on lainsäätäjän pakotettava hänet siihen. Onhan terveydenhuoltojärjestelmä sentään verorahoilla kustannettu! Kyllä vain, ja yksi sen päätavoitteista on taata ihmisille hyvä elämä. Onko elämä enää hyvää jos huoli terveydestä käy niin suureksi että terveysriskien ottaminen on ihan laissa kiellettävä? Lestadiolaisten ehkäisykieltoa vastaan terveysargumentti on sitä paitsi hatara: muuten terveille naisille monien lasten synnyttäminen ei aiheuta suuria terveysriskejä, ja se jopa suojaa eräiltä sairauksilta. Toisaalta synnyttämättömyyskin ja raskauden lykkääminen reilusti kolmenkympin tuolle puolelle aiheuttaa terveysriskejä, mutta en ole toistaiseksi nähnyt kovin monen pitävän sitä suurena yhteiskunnallisena ongelmana. Tietyistä huolestuneista kansalaisista vain tuntuu että ehkäisemättömyyden täytyy olla epäterveellistä. Onhan suuren lapsikatraan hankkiminen muutenkin epäilyttävää yhteiskunnassa jossa normiperheen koko on kaksi lasta, mieluiten tyttö ja poika, mieluiten pellavapäisiä sinisilmäisiä tapaluterilaisia.

Joten pohditaanpa muita argumentteja. Kuinka moni lestadiolainen on valinnut tiukan uskonnollisen yhteisön jäsenyyden? Voidaanko vapaasta valinnasta puhua, jos ihminen on kasvanut lestadiolaisuuteen pienestä pitäen? Kyllä voidaan. Kääntäen: kuinka moni ihminen on valinnut kasvaa länsimaisessa kerskakulutusyhteiskunnassa, hengittää pienestä pitäen pakokaasunkäryistä ilmaa ja omaksua mammonan palvonnan ja juurettomuuden arvoikseen? En minä ainakaan. Mutta kuinkas ollakaan, tähän kulttuuriin minutkin on kasvatettu. Edelleen, vaikka nyt aikuisena minulla onkin mahdollisuus esittää kulttuurikritiikkiä ja pyrkiä elämään omien, valtavirrasta poikkeavien arvojen mukaisesti, joudun tulemaan toimeen sen yhteiskunnan kanssa. Väite, jonka mukaan ihmisen kasvaminen vähemmistökulttuurissa on ongelma sisältää taustaoletuksen siitä että valtavirran kulttuuri on moraalisesti ylivertainen. Jos joku toteuttaa selvästi valtavirrasta poikkeavaa elämäntapaa, hänen valintojensa täytyy silloin olla joko aivopesun tulosta tai muuten vain perustavalla tavalla vääriä. Enemmistöhän on aina oikeassa..?

Suomalaisella valtavirtakulttuurilla on tietysti puolellaan se, että se on päältä päin katsottuna yksilön kannalta sallivampaa kuin lestadiolaisuus. Niin kauan kuin noudattaa lakia, voi tehdä mitä haluaa. Huomaamatta jää tällöin, että todellisuudessa keskivertoihmisen elämää säätelevät monet muutkin normit kuin laki, ja vieläpä melko yksityiskohtaisesti. Ne vain on sisäistetty niin hyvin että niitä ei huomaa ennen kuin vastaan kävelee joku erilainen, se kuuluisa Toinen joka elää toisten normien mukaan ja johon joudumme pakostakin vertaamaan itseämme. Oletteko esimerkiksi huomanneet että katukuvassa huomattava enemmistö ihmisistä on ihan tavallisen oloista väkeä, vaikka lain ihmisille suoma vapaus toteuttaa itseään sallisi vaikka mitä merkillisyyksiä niin käytöksen kuin pukeutumisenkin osalta?


Näyttää siltä että aktuaalinen vapaus toteuttaa itseämme on useimpien mielestä paljon kapeampaa kuin reaalinen vapaus- se vapaus joka meillä lakien ja julkilausuttujen periaatteiden mukaan on. Onko valtavirran nainen todella vapaa synnyttämään viitisentoista lasta ilman ikäviä sosiaalisia seuraamuksia, jos hän niin haluaisi? Mistä johtuu, ettei moni suomalainen nainen edes mieti teini-iässä että suurperheen äitiyskin olisi ihan realistinen vaihtoehto jos hyvä puoliso löytyisi jo nuorena? Ettei se vain ainakin vähän johtuisi siitä että tässä maassa suurperheen äitiys on leimattu alistettujen, kouluttamattomien, luusereiden vaihtoehdoksi jota kukaan vapaa ja valistunut nainen ei voisi osakseen valita?

Täydellistä vapautta ei olekaan kellään, mutta yhteiskunta on vapaa silloin kun sen jäsenillä on ainakin vapaus kuulua valtakulttuuriin ja hyväksyä sen arvot tai valita elää elämänsä toisin ilman ikäviä seuraamuksia yhteiskunnan ja tuntemattomien ihmisten taholta. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa lain tulisi pyrkiä katsomusneutraaliuteen- siis siihen ettei lakeja säädetä vain ilmaisemaan enemmistön moraalista paheksuntaa. Lailla ja moraalilla on toki tekemistä keskenään, mutta meillä on runsaasti historiallisia esimerkkejä siitä miten lainsäädäntö on mennyt pahasti metsään kun se on pakottanut kansalaiset alistumaan tietyn ryhmän moraalisiin normeihin joiden yhteys yhteiskuntarauhaan ja kansalaisten konkreettisen hyvinvoinnin, vapauksien ja oikeuksien turvaamiseen on epäselvä.

Nykyään tuntuu olevan muodikasta ajatella että jokainen joka kieltäytyy vastaanottamasta kaikkia tarjolla olevia maallisen länsimaisen ihmisen vapauksia, on alistettu ja sorrettu. Vapaus on tämän ajattelutavan mukaan vapautta elää mielihalujensa mukaan ja ihminen joka ei näin halua tehdä on joko sorrettu tai omituinen. Musliminainen joka käyttää hijabia on tämän logiikan mukaan hänkin sorrettu, koska länsimaissa naisella on vapaus kulkea vähissä vaatteissa ja ilman huivia. Paljon vaikeampaa on toistaiseksi ollut niellä se, että länsimaissa naisella on myös vapaus elää valitsemiensa uskonnollisten normien mukaan vaikka nämä normit olisivatkin tiukempia kuin Suomen laki. (Itse asiassa, minusta olisi hyvin toivottavaa että me kaikki eläisimme Suomen lakia tiukempien moraalinormien mukaan- legalismi eli lain käyttäminen oikean ja väärän mittapuuna on eettisenä teoriana suunnilleen yhtä typerä kuin toimimatonkin...) Naisella on siis vapaus paitsi olla käyttämättä huivia, myös käyttää huivia tai vaikka kasvohuntua, jos se häntä sattuu miellyttämään. Se, että minusta on hämmentävää tai epämukavaa kommunikoida kasvohuntua käyttävän naisen kanssa, ei oikeuta minua repimään hänen huntuaan ja kieltämään sen käyttö sillä perusteella että nainen on minun mielestäni alistettu. Yhteiskunta voi huolehtia siitä että kaikki kansalaiset ovat tietoisia valtion heille turvaamista vapauksista ja oikeuksista esimerkiksi koulutuksen avulla. Mutta siinä vaiheessa kun joku alkaa pistämään kanssaihmistään ruotuun sillä perusteella että ”hän ei käyttäydy kuten vapaan ihmisen tulee käyttäytyä”, hän ryhtyy itse loukkaamaan toisten vapautta ja vangitsee heidät omien normiensa vankilaan.

Vaikka Ihmisoikeusliittokin tuntuu olevan sitä mieltä että ihmisellä on oikeus elää lain puitteissa juuri niin kuin häntä huvittaa, piittaamatta lähiyhteisönsä mielipiteistä, länsimaisen filosofian historiassa vapaus on yleensä ymmärretty toisin. Esimerkiksi suosikkifilosofini Aristoteleen mukaan vapaus ei ole orjuutta omille mielihaluille vaan elämää järjen ohjauksessa. Toisinaan tämä järkevyys edellyttää kieltäytymistä erilaisista mielihyvää tuottavista asioista tai erilaisten vapauksien toteuttamisesta, jopa johdonmukaisesti. Toisinaan järki voi jopa kertoa ihmiselle että hänen olisi syytä kunnioittaa sellaisia moraalisia periaatteita joista useimmat ihmiset eivät piittaa tuon taivaallista.
Jos siis hyväksymme, että on mahdollista elää valtavirran normeista poikkeavan, vaativamman moraalisen normiston mukaan vapaaehtoisesti, ja jos myös olemme sitä mieltä että kunnes saamme muusta lääketieteelliset todisteet, meidän tulisi pitää aikuisia ihmisiä itsenäisinä moraalisina päätöksentekijöinä jotka ovat oman elämänsä herroja. Silloin, niin kauan kuin valtio turvaa kansalaisille yhtäläiset oikeudet päättää itse kuulumisestaan uskontokuntaan ja huolehtii myös siitä että näiden oikeuksien toteuttaminen on jokaiselle käytännössä mahdollista, se riistää yksityisiltä ihmisiltä heidän arvokkuutensa ja autonomiansa väittäessään esimerkiksi että johonkin uskontokuntaan kuuluvia naisia tulee holhota siksi että heidän täysivaltaisuudestaan puuttuu jotakin.

Valtavirtakulttuurin pönkittäminen leimaamalla vähemmistöjen normit epäilyttäviksi, mahdollisesti jopa rikollisiksi, on kulttuuri-imperialismia. Sen toteuttamiseen ei suomalaisella yhteiskunnalla ole nähdäkseni hyviä syitä.
Erilaisuuden vapaaehtoisesti valitseva vain on epäilyttävää jos omassa pesässä kypsyy epävarmuus: miksi tuo haluaa elää toisin kuin minä? Ei kai hänellä vain ole jotain mitä minulla ei ole? Miten hän voi haluta aivan muita asioita kuin minä? Eivätkö minun arvoni olekaan parhaita?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments