Itsetunto-ongelmista multiversumissa

Fyysikko Fred Adamsin tutkimusten mukaan maailmankaikkeutemme tähtineen ja ihmisen olemassaolon mahdollistavine olosuhteineen ei ehkä sittenkään ole aivan ainutlaatuinen. Hänen laskelmansa osoittavat, että tähtien syntyminen muissa maailmankaikkeuksissa on paljon todennäköisempää kuin mitä aikaisemmin on luultu. Sitä paitsi, tähdet ovat merkittäviä ennen kaikkea energianlähteinä, ja sopivissa olosuhteissa muunkinlaiset säteilynlähteet voivat olla tehokkaita energianlähteitä. Universumit voivat olla hyvinkin erilaisia.

Muistan vieläkin hyvin miltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran kahlasin läpi David Lewisin teoksen On Plurality of Worlds. Olin innoissani: että tällaistakin voi ajatella! Kun tilaisuus tarjoutui,
osallistuin sitten Michael Faran vierailuluentoina pitämälle kurssille joka pidettiin otsikolla Possible World Semantics. Mahdolliset maailmat ja fysikaalinen multiversumi ovat vähän eri piireissä kehiteltyjä juttuja, mutta minä en ole nirso. Niin kauan kuin puhe on oman, arkisen maailmankaikkeutemme ulkopuolella leviävistä ulapoista, olen kiinnostunut.

Tieteen historian suuren kertomuksen eräs kestotrendi on tarina kasvavasta maailmankaikkeudesta ja kutistuvasta ihmisyydestä. Jostain syystä, inhimillinen alkuoletuksemme on aina ollut että olemme maailmankaikkeuden keskipiste. Kopernikus osoitti, ettei maailmankaikkeus kierrä Maapalloa. Siinä mielessä hiljattain tehty Linnunradan kartoitus joka osoitti että emme eläkään galaksin laidalla vaan hieman keskemmällä, Orionin kannuksessa, on virkistävä poikkeus (toisaalta Orionin kannus on vain pieni erkanema toisesta Linnunradan päähaarasta, joten syrjässä olemme joka tapauksessa).Darwin taas osoitti, ettei ihmistä oltu luotu luomakunnan kruunuksi. Tieteen edistys onkin ihmisen marginalisoitumisen historiaa: maailmankaikkeus on paljon suurempi ja monimutkaisempi kuin olemme osanneet kuvitella, ja kaiken huipuksi näyttää siltä että ihminen ei ole herrarotu vaan pieni sivujuoni joka tapahtuu eräällä syrjäisellä eikä ehkä edes tavattoman harvinaisella planeetalla, eräässä evoluutiopuun pienessä oksankärjessä.

Tässä vaiheessa keskustelua filosofilta kysytään yleensä: mutta mikä merkitys meillä ihmisillä yleensä, ja ennen kaikkea yksilöillä sitten on? Kysymyksen alla piilevä logiikka on karua: jos emme voi olla herroja, emme ole oikein mitään. Tämä ajattelu on kuin kvartaalikapitalismin oppikirjasta: vain voittajilla on oikeus selviytyä ja katsoa peiliin tuntien tyytyväisyyttä. Jos maailmankaikkeuden tarina ei olekaan tarina voittamisesta ja herruudesta, onko se tarina ollenkaan?

Kysymys taustaoletuksineen näyttää minusta absurdilta. Totta kai ihminen voi olla samanaikaisesti pieni mutta silti merkittävä, arvokas ja ainutlaatuinen. Eikä koosta voi mitenkään päätellä, kuinka merkittävä kohtalo olentoa odottaa. Ajatelkaa vaikka hobitteja. Tai, jos välttämättä vaaditte tieteellistä esimerkkiä, ajatelkaa suolistobakteereita ja sitä mitä tapahtuu kuin vahva antibioottikuuri kurittaa vatsan bakteerikantaa. Vatsan bakteereilla, toisin kuin Frodolla, ei ole harmainta aavistustakaan siitä että ne ovat aivan olennaisessa roolissa suuremman systeemin hyvinvoinnin kannalta. Jos ne istahtaisivat hetkeksi johonkin pehmeään nukkapäällysteiseen ohutsuolen mutkaan filosofoimaan, niiden ajatukset voisivat olla hyvinkin synkeitä. Vähänpä ne tietävät siitä, miten paljon huolta niitä suunnattoman paljon kehittyneemmät ja älykkäämmät olennot kantavat niiden hyvinvoinnista!

Toistaiseksi ihminen on asemassa, jossa hän voi tutkia maailmankaikkeutta. Tänäkin vuonna jostakin kantautuu varmasti hämmästyttäviä tutkimustuloksia, mutta huolimatta siitä kuinka kauas ja tarkasti näemme, herruushaaveet on ehkä syytä toistaiseksi unohtaa. Sen sijaan, toivoisin ehkä enemmän ja kovaäänisempää pohdintaa siitä, mikä on meidän paikkamme maailmankaikkeudessa. Miten voisimme parhaiten olla sitä mitä olemme –ihmisiä. Miten voisimme rakentaa omaa maailmankaikkeuttamme ja rikastuttaa sitä omalla ainutlaatuisuudellamme. Tiede auttaa meitä ymmärtämään maailmaa paremmin, mutta kulttuuri ja taide ovat keinoja rakentaa sitä, tuottaa maailmaan sisältöjä ja merkityksiä joiden tuottaminen ei onnistuisi keltään muilta. Kuten Esko Valtaoja on sanonut, meitä suunnattoman paljon kehittyneemmän alienit eivät välttämättä haluaisi keskustella kanssamme tieteestä, mutta heitäkin varmasti kiinnostaisi mennä kuuntelemaan Nylon Beatin laulavan siitä miten seksi vie ja taksi tuo. Luulen että voisimme pistää vielä paljonkin paremmaksi.

Maalaispäiväkirja 30.1.2009

Ikkunasta näkyy...Luistinrata. Se on pysynyt jäässä jo monta viikkoa.

Tänään mietin... pystymmeköhän koskaan matkustamaan valoa nopeammin. Alkuräjähdysteorian mukaan maailmankaikkeus on ensimmäisinä hetkinään laajentunut valoa nopeammin, mutta se on tietysti ihan eri asia kuin matkustaminen. Ja jos syklinen teoria on oikeassa, inflaatiota ei olekaan ollut (mitä menetystä tosin kompensoi se, että sitten on olemassa rinnakkaismaailmankaikkeus joka on gravitaation kautta yhteydessä omaamme, joten täydellisen masentava syklinen teoria ei suinkaan ole...)

Päivän asu on... tällä hetkellä tummanvihreä mekko, tummansininen essu ja sinikirjava huivi. Toisin sanoen päivän toinen mekko, neljäs essu ja toinen huivi. Siihen että vakioasussani on lennosta vaihdettava päällyskerros, on hyvä syy. Missä muussa varustuksessa selviäisinkään elämästäni?

Tänään olen... Pinonnut polttopuita. Alkuviikosta pihaan saapui neljä mottia polttopuita, ja tänään sain viimeisetkin varastoitua. Siivonnut yläkerran, suunnitellut ensi viikon ruokalistan ja käynyt miehen kanssa tekemässä tarvittavat ruokaostokset. Silittänyt. Ensimmäiset tilaamistani kankaista saapuivat ja ne on prosessoitava varastoon odottamaan ompelemista. Saanut valmiiksi sukat ja katsonut Star Trek Voyagereita.

Aion...katsoa vielä jonkun Voyagerin, en varmaan paljon muuta.

Päivän ruoka oli... paistettua kalafilettä tartarkastikkeen kera, perunasosetta. Jälkiruuaksi loput eilisestä apple piestä vaniljajäätelön kera. Pakastimessa on vielä paljon erilaisia omenapiirastäytteitä jotka pitää käyttää ennen kuin seuraava sato saapuu.

Olen iloinen siitä että... sain korvattua kaksi viikon jumppatuokioista hyödyllisellä työllä polttopuiden parissa. Siitä että ensimmäinen saippuaeräni onnistui hyvin. Uusista sukista. Siitä että alkuviikon työkiireiden ja pitkien Helsinki-päivien jälkeen olen voinut olla kotosalla ja saanut kotitöitä tehtyä.

Aion mennä...nukkumaan aika aikaisin tänään.

Luen... Steinhardt & Turok: Endless Universe: Beyond the Big Bang. Vielä vähän kesken.

Olen tekemässä... sampooreseptiä. Sampoon tekeminen on jonkin verran vaikeampaa kuin saippuan tekeminen. Haastetta lisää se, etten löytänyt hyvää valmista reseptiä joten joudun tekemään senkin itse vain MMS:n lipeälaskuri apunani. Onneksi palasampoita voi käyttää myös saippuina jos tukka ei niistä niin pidä. Käsityörintamalla pitäisi varmaan palata miehen liivin kimppuun ja saada violetti essu ommeltua mahdollisimman pian. Tällä viikolla myös Ikuisuusristipisto palasi työn alle parin kuukauden tauon jälkeen. Se on niin rentouttava...ja niin hitaasti etenevä ettei ole tosikaan.

Toivon... Että ehdin ommella vähän täydennystä vaatevarastooni helmikuun alun aikana.

Kuulen... takkatulen rätinää. Taas vaihteeksi...

Parasta juuri nyt... kauniit pinot polttopuita varastossa. Komeetan odotus. Toisaalta se että elämässä on taas yhtäkkiä kamalan paljon tekemistä on vähän stressaavaa, toisaalta sekin kuitenkin on parasta.

Viikonloppuna aion...siivota vielä vähän ekstraa. Katsella lisää Voyagereita ja lukea loppuun Endless Universen ja toivottavasti aloittaa uutta avaruustutkimuksen filosofiaa käsittelevää kirjaa. Tämä päivä meni kotitöille, siis viikonloppuna pitää tehdä vähän filosofintöitä.

Vierasta odotellessa

Meille on tulossa harvinainen vieras. Niin muuten teillekin. Hänen nimensä on Lulin ja hän on komeetta. Ei mikään suuri tuhotähti vaan ennusteiden perusteella maksimissaan magnitudin 4-6 komeetta- nipin napin nähtävissä hyvissä olosuhteissa paljain silmin tai helposti bongattavissa kiikareilla. Jotkut puhuvat komeetoista vähättelevään sävyyn likaisina lumipalloina, mikä on teknisesti melko onnistunut ilmaus mutta jättää huomiotta sen että komeetat ovat lumipalloiksi tavattoman hienoja. Ne ovat myös todella eksoottisia vieraita, jotka voivat matkata tänne niinkin kaukaa kuin Oortin pilvestä, aurinkokunnan ulkolaidalta asti. Ja joskus ne yllättävät meidät, kuten McNaught joka kirkastui paljon odotettua kirkkaammaksi ja loisti etenkin eteläisen pallonpuoliskon katselijoiden ilona tammikuussa 2007.

Innokkaimmat tähtiharrastajat ovat seuranneet Lulinin saapumista jo joulukuulta, mikä lienee sopivaa ottaen huomioon että kyseessä on tiettävästi tämän komeetan ensimmäinen vierailu luonamme. Juuri nyt Lulin matkaa Vaa’an tähdistössä, kohti Zubenelgenubi-tähteä. Jos lumisade taukoaa (millä ei toki ole mitään kiirettä) ja taivas kirkastuu, kannattaa alkaa kurkistelemaan sinne suunnalle kiikareiden kanssa. Synttärieni aikaan, helmikuun puolivälissä, vieraamme on jo lähestymässä Neitsyttä ja sekä komeetan liike että kirkkaus näyttävät nopeutuvan sen reitin kulkiessa lähempänä Maata. Kirkkaimmillaan vieras on 24.2. tienoilla, jolloin se on lähes oppositiossa eli maapallolta katsottaessa vastakkaisella suunnalla kuin Aurinko.

Näin kokemattoman havaitsijan kannalta Lulinin reitti on miellyttävä. Komeeta kulkee samassa tasossa planeettojen kanssa mutta vastakkaiseen suuntaan ja se näkyy lähellä useita eläinradan tähtiä, joista Neitsyen Spica ja Leijonan Regulus ovat mukavan kirkkaita. Kun kiikarit on saatu suunnattua oikeaan seutukuntaan, on pyrstökäs ”tähti” helppo bongata. Maaliskuun alussa kirkas Kuu alkaa häiritä havaitsemista, mutta periaatteessa Lulinin matkaa voi seurata kiikareilla melko pitkälle kevääseen. Sitten se taas häipyy tiehensä, kohti Aurinkokunnan ulko-osia. Miltäköhän täällä näyttää sen saapuessa seuraavan kerran, ties kuinka pitkän ajan päästä?

Planeettojen, komeettojen ja meteorien havaitseminen on paitsi helppoa, myös ajatuksia herättävää. Niitä seuraillessa mieleen muistuu etteivät tähtien rauhallinen tuike ja sumujen rauhaisa hehku ole läheskään koko totuus maailmankaikkeudestamme. Todellisuudessa maailmankaikkeus –näilläkin nurkilla- on täynnä liikettä, toimintaa ja mielenkiintoisia ilmiöitä.

posted under | 0 Comments

Taidon synty

Alussa on tarve. Sitten seuraa kysymys: miten tämä valmistetaan? Siitä se aina alkaa, uusien taitojen opettelu. Vielä muutama viikko sitten en tiennyt että se seikka ettei minulla ole aavistustakaan siitä miten tilkkutöitä tehdään, olisi jokin ongelma. Jos olisitte asiasta kysäisseet, olisin sanonut että minulla on jo riittävästi tekemistä neuleideni, ompelusteni ja ristipistojeni kanssa. Mutta sitten hankimme uuden sängyn ja mieleeni alkoi hiipiä, että siihen tarvitaan myös sopiva päiväpeitto, ja mieluiten tämä päiväpeitto olisi juuri oikean kokoinen, kivan värinen ja tietysti sekä laadukas että hinnaltaan edullinen. Siis itse tehty.

Vaikka minulla ei ollut mitään aikomustakaan tutustua tilkkutöihin kuin joskus epämääräisessä, kaukaisessa tulevaisuudessa, olin viisaasti napannut Suomalaisen Kirjakaupan alesta aloittelijoille tarkoitetun tilkkutyökirjan joskus viime vuonna. Nyt olen selannut sitä. Ei epäilystäkään, edessä on todellinen haaste. Osaan kyllä vaatettaa itseni päästä varpaisiin, mutta lähinnä siitä syystä että vaatekaappini on äärimmilleen yksinkertaistettu. Värikkäiden tilkkupeittojen työohjeita silmäillessä sankariompelija Joka Tekee Omat Vaatteensa, kutistui kutistumistaan ja tilalle nousi se tyttö jonka käsityönumero oli tasaista seiskaa koko peruskoulun ajan. Se tyttö, joka onnistui halkaisemaan pusakan selkämyksen kahtia saumurilla ja ompelemaan peukaloonsa niin että päätyi terveysasemalle paikattavaksi. En voinut olla ajattelematta hirveän hetken ajan, millaista tuhoa täystumpelo saisikaan aikaan pyöröleikkurilla sohiessa. Ja jos kankaan leikkelee pieleen reilun kymmenen sentin paloiksi, silpusta ei saisi pelastettua edes rusettia kissalle vaan huonosti kävisi kuin sadun räätälihiirelle. Valitettavasti, itsetunto joka kutistuu kuin akryylineule kuivurissa, ei ole tietääkseni tuonut vielä kenellekään tilkkupeittoa silloin kun sellaista on tarvittu. Ja me tarvitsemme edelleen sen peiton.

Ensiksi on laadittava toimintasuunnitelma. Puuttuvat tarvikkeet, joita onneksi ei ole tällä kertaa paljon, hankintaan. Sitten, jonakin rauhallisena iltapäivänä kun mieli on tyyni ja kaikki kiireelliset työt on tehty ja elämä muutenkin mallillaan, tartutaan vain toimeen. Luetaan ohjeet moneen kertaan, tarkastetaan kaikki mahdollinen jokaisen työvaiheen jälkeen. En ole tehnyt eläissäni yhtään tilkkupeittoa, mutta olen kyllä opetellut uusia taitoja ennenkin. Hankin kangasta varmuuden vuoksi vähän reilummin. Jos selviydyn itse tilkkupeitosta, luulisi ettei sen jälkeen ole enää temppu eikä mikään väsätä mahdollisesta ylijäämäkankaasta jotakin sievää pikku työtä. Ja jos kaikki varotoimista huolimatta yritys menee pieleen, lopputuloksen voi aina antaa pupuille. Kun Lumppari on toteuttanut itseään peitonriekaleen kanssa muutaman viikon, ei kukaan voi varmasti sanoa, mikä alkuperäisessä tekeleessä olikaan vialla.

Idiootti plus idiootti on yhtä kuin...

Niin, mitä? Tämä ei ole aina ihan selvää suomalaisessakaan keskustelussa naisten asemasta ja naisten välisestä solidaarisuudesta. Miehet syrjivät naisia minkä kerkeävät niin työelämässä kuin kotonakin. Se on ikävää. Nyt kun naiset ovat päässeet lain edessä tasa-arvoiseen asemaan ja ovat astuneet työelämään takanaan yhä korkeampi koulutus, ongelmaksi on noussut naisten välisen solidaarisuuden puute: naiset eivät perusta omia hyvä sisar-verkostoja, äänestä toisia naisia tai kannusta siskoja innolla.

Mikä tässä on ongelmana? Miehet ovat idiootteja jos syrjivät naisia sukupuolen perusteella, se on selvää. Mutta miten tilannetta parantaa se jos naiset heti tilaisuuden tullen ryhtyvät käyttäytymään yhtä typerästi miehiä kohtaan? Sanotaan, että kun maailma kerran on epäreilu, naisten tulee pyrkiä antamaan miehille takaisin samalla mitalla ja suosia toisia naisia. Se muka tasapainottaa tilannetta.

Laskupääni ei ole kummoinen, mutta en silti käsitä miten yksi idiootti plus toinen idiootti johtaisi mitenkään siihen tulokseen että maailmassa olisi vähemmän, ei enemmän, järjetöntä toimintaa. Jos päätetään kilpailla epäreilusti ja suosia siskoja ja veljiä, loppupeleissä tilanne ei parane millään tavalla. Ehkä sukupuolijakauma työelämässä alkaa tasoittua, mutta voiko tilanteen näennäiseen parantumiseenkaan todella luottaa jos pelisäännöt ovat yhä epäreilut?

Voiton vie kotiin se osapuoli joka onnistuu pysyttelemään tiukemmin vallankahvassa ja miehittämään (naisistamaan) tärkeitä asemia omalla väellä. Mistään ei seuraa että kenenkään huolena olisi edelleenkään se, että tärkeille paikoille saadaan parhaat ihmiset. Pätevyys on edelleen sivuseikka yhtä lailla kun aina ennenkin ja edelleen pätee se, että on oltava juuri "sopiva" ihminen sopivassa paikassa. Ainoa mikä muuttuu on, että sopiva ihminen ei automaattisesti tarkoita miestä.

Eikö olisi fiksumpaa alkaa neuvottelemaan uusiksi koko pelin säännöistä? Ja jos neuvotteleminen ei jostain syystä onnistu, eikö silti edes jonkun pitäisi näyttää omalla käyttäytymisellään hyvää esimerkkiä? Jos kaikki olemme kiinnostuneita vain edistämään oman väen asioita ja pidämme oikeutettuna syrjiä Noita kun Nekin kiusaavat meitä, kuka enää muistaa miltä hyvä ihminen ja reilu peli näyttävät?

Rauhan teossa naisten ja miesten välillä on vastassa sama ongelma kuin ydinaseriisunnassa: periaatteessa kaikki ovat sitä mieltä että meidän tulisi kunnioittaa toisiamme ja muistaa että olemme kaikki, eroistamme huolimatta, ensisijaisesti ihmisiä. Että olemme olentoja jotka kykenevät myös tekemään yhteistyötä. Että voimme olla myös toistemme ystäviä, rakastettuja, omaisia. Että aina välillä jopa tarvitsemme toisiamme.
Kukaan vain ei haluaisi aloittaa itsestään, koska aseiden laskeminen tekee niin ihmisestä kuin valtiostakin haavoittuvan, ja sitä voidaan aina käyttää hyväksi. Luottamus, ilman varmuutta siitä että se kannattaa, vaatii valtavasti rohkeutta. Silti, jonkun olisi vain löydettävä jostain se rohkeus tai voimme olla häviäjiä kaikki. Eikä silloin ole eroa miehellä eikä naisella, vaan olemme samanlaisia typeryksiä kaikki.

Maalaispäiväkirja 22.1.2009

Ikkunasta näkyy...Lumisadetta.Kesällä täällä näyttää rikkumattoman rauhalliselta; vasta lumisade paljastaa että täällä liikkuu vaikka minkälaista vipeltäjää: jäniksiä, oravia, lintuja, rottia ja monia muita.

Tänään mietin... Oikeastaan aika vähän. Yritän kovasti absorboida kosmologiaa ja ajatteluenergiani näyttää menevän siihen.

Sitä miten Virkkala on aika vilkas paikka mutta kuitenkin maalaisuuden huomaa monista pienistä asioista. Paikallislehdessä on ilmoituksia heinän ja polttopuiden myyjiltä, vaalien aikaan postiluukusta tuli Keskustan eikä Kokoomuksen mainoksia, parin kilometrin päässä on Agri-Market mutta elokuviin ei niin vain lähdetäkään, ja kuntosalikin löytyisi vasta Lohjalta. Bussista poistuttaessa täällä on tapana kiittää kuljettajaa ja kylällä näkee aina samoja naamoja.

Päivän asu on... tummanpunainen mekko ja essu, vaaleanpunainen huivi jonka sisällä tukka on kuivumassa. Ehkä se on nukkumaanmenoaikaan mennessä enimmäkseen kuiva. Luultavasti kuitenkaan ei.

Tänään olen... lukenut. Tavoitteenani on lukea tänä vuonna sata kirjaa. Lämmittänyt leivinuunin ja pitänyt jumppatunnin crosstrainerissa. Jos tuo kaikki lumi ei sula, seuraava jumppasessio tuleekin vietetyksi lumikolan takana. Tehnyt ruokaa ja leiponut, pyykännyt, sulattanut pakastearkkua, ommellut ja neulonut.

Tänään meillä syötiin... paneroituja soijasuikaleita, kasviswokkia ja riisiä. Jälkiruuaksi brownieita ja vaniljajäätelöä.

Olen iloinen siitä että...olen voinut olla tämän päivän kotosalla ja saanut kaikenlaista tarpeellista tehdyksi. Siitä että lintulaudallemme on ilmaantunut kyyhkyjä. Kyyhkyjä, ei puluja. En ole nähnyt Virkkalassa tähän mennessä yhtään pulua. Meillä on naakat.

Aion... jatkaa vielä ompelemista. Tilasin toissapäivänä kankaita ja ne ovat täällä ensi viikolla. Sitten ommeltavaa vasta riittääkin! Paras siis tehdä tämä huomiotani viikkokaupalla odottanut mekko alta pois. Sitäpaitsi viime viikkojen aikana olen onnistunut tuhoamaan kolme mekkoa tai essua, joten pieni täydennys vaatekaappiin alkaa muutenkin olla paikallaan.

Aion mennä... nukkumaan aikaisin.

Luen... Steinhardt & Turok: Endless Universe: Beyond the Big Bang.

Olen tekemässä... sukkia heräteostoslangasta. Mekkoa. Näitä lähinnä.

Toivon... hyvin vähän. Juuri nyt elämä on hyvää: jalassa uudet villasukat, tupa on lämmin ja illaksi on vielä kaikkea pientä mukavaa tekemistä.

Kuulen... ehkä maailmankaikkeuden parasta musiikkia: Turisas/Battle Metal. Hankin sofistikoituneen musiikkimaun sitten joskus myöhemmin. No joo, pidänhän minä oopperasta ja baletistakin. Voisin pitää vieläkin enemmän jos Kansallisooppera kiinnittäisi Warlord Nygårdin =p... Sitä odotellessa, onneksi maaliskuussa pääsee Dragonforcen ja Turisaan yhteiskeikalle Tavastialle.

Parasta juuri nyt... lämmin pirtti ja pakastin täynnä kesän makuja. Kirjat ja käsityöt- nyt on paras aika vuodesta nauttia niistä. Kuukauden päästä pitääkin jo aloitella omenapuiden leikkuuta.

Viikonloppuna aion...käydä sukuloimassa, kuulemma. Varmaan myös siivota puuvarastoa jonne pitäisi ensi viikolla mahtua neljä mottia polttopuuta.

Excuse me, are you Amish?

Kiireinen aamu. Olen nukkunut puolisen tuntia liikaa ja se on paljon kiireisenä helsinginretkipäivänä. Hyppään mekkoon, hops, sitten essuun, tukka ei vaikuta yhteistyöhaluiselta joten kiepsautan sen armotta nutturalle ja hilkan alle, elämöiköön siellä jos pystyy. Tänään ei neuvotella. Pikainen aamupala, ulkovaatteet, käsväsky kainaloon ja menoksi. Onneksi pääsen miehen kyydissä Espooseen asti, ei tarvitse odottaa kun bussi matelee Lohjan läpi ennen selviytymistään moottoritielle. Espoossa vaihto paikallisbussiin. Vasta kavutessani bussiin tunnen oikeasti heräileväni. Kaivan laukusta kirjan (Turok & Steinhardt: Endless Universe: Beyond the Big Bang) ja koitan uppoutua Higgsin kenttien ja inflaatioenergian ihmeelliseen maailmaan.

“Excuse me, are you Amish?” Räps. Kysymys jota en odottanut kuulevani niin kauan kuin pysyttelen Atlantin tällä puolella, esitettynä lumoutuneella äänensävyllä, täydellisellä amerikanenglannilla.
Vastaan kohteliaasti että en, olen filosofi. Koska tämä on ihmisten mielestä yleensä vähintään yhtä kiehtovaa kuin omituiseen uskonnolliseen lahkoon kuuluminen, löydän itseni pian keskustelemasta etiikasta. Uusin amerikkalainen tuttavuuteni on innoissaan ilmielävästä filosofista. Elämän suuret kysymykset ovat alkaneet mietityttää häntä paljon viime aikoina, niin työssä kuin vapaa-ajallakin ja lyhytkin keskustelu filosofin kanssa näyttää selkeyttävän ajatuksia.

Tällainen ei ole mitenkään ainutlaatuista, paitsi ettei minua ole ennen amishiksi luultu. Ensimmäistä kertaa hypätessäni yksinkertaiseen mekkoon kaksi vuotta sitten, en ollut ollenkaan varma siitä onko tämä nyt alkuunkaan hyvä idea. Itse asiassa, syvällä sisimmässäni kalvoi epäilys siitä että tämä filosofi oli taas etenemässä hyvää vauhtia kohti jotakin uutta ja originellia tärähtäneisyyden muotoa. Puoliso toki seisoo tukenani kuin peruskallio niin kauan kuin tuntee loogiset perustelut omituisen toimintani takana, mutta entä ne kaikki muut? Pitäisivät omituisena. Tuijottaisivat kunnes alkaisin vajota maan alle. Hyvä jos en suoraa syrjintää kohtaisi näinä aikoina jolloin aina vain vähäisempi erilaisuus riittää tekemään ihmisestä silmätikun. Luultavasti en enää koskaan saisi uusia ystäviä. Ja niin edelleen. Voi vaikeus ja angsti, voi tiedon tuskaa, voi sitä päivää jolloin keksin että filosofiksi ryhtyminen olisi hyvä idea!

Turhaan paruin. Todellisuudessa mekkoni tuntuu olevan kohtalaisen hyvä keskustelunherättäjä, magneetti joka vetää puoleensa ihmisiä jotka kaipaavat hyvää kysymystä tai tuoretta näkökulmaa pohtiessaan suuria kysymyksiä. Mekon ansiosta olen päässyt käymään monta mielenkiintoista keskustelua ja saanut useammankin uuden ystävän. Näytän toki paljon paremmalta bilehilevarustuksessa, mutta toisaalta, juttelen kyllä huomattavasti mieluummin ihmisten kanssa jotka ovat ensimmäisestä repliikistä lähtien kiinnostuneempia ajatuksistani kuin siitä miten kiva tukka minulla on ja mistä löytänyt puseroni. On paljon ihmisiä joille keskustelu filosofin kanssa on oikeasti hyödyllinen. Jos haluan olla hyödyksi tälle maailmalle, onko minun silloin parempi maastoutua valtavirran sekaan vai näyttää ihmiseltä joka ajattelee selvästi jotakin muuta kuin mikä on tänä keväänä kuuminta hottia?

Muttamutta…jos vastaus on niin helppo ja logiikka kirkasta kuin böömiläinen kristalli, miksi minulle silti tulee toisinaan vieläkin päiviä jolloin ikävöin farkkuja ja jotain kivaa yläosaa? Yksittäiset hyväntekeväisyystempaukset keräävät aina innokkaita osanottajia, mutta päivittäisessä elämässä pientenkin hyvien tekojen tekeminen tuntuu toisinaan lähes ylivoimaiselta. Mistä sekin johtuu? Ei luulisi olevan vaikeaa kiskoa yhtä mukavaa ja nätin väristä mekkoa päälleen aamulla ja siirtyä miettimään jotakin tähdellisempää kuten esimerkiksi sitä, miten tämä maailmankaikkeus onkaan tänne poksahtanut. Tai miksi niinkutsutuissa sivistysvaltioissakin vielä uskotaan sodankäynnin olevan hyvä keino ratkaista konflikteja. Vaan ei se aina mene niin. Kuinka paksu pitääkään ihmisen kallon olla, jos omat opetuksetkaan eivät sinne tahdo upota?

Tänään ystävällinen sattuma taas muistutti minulle muutamasta tarpeellisesta tosiasiasta, kuten siitä että se mikä mielialani hypätessäni mekkoon aamulla on, ei vielä kerro mitään syvällistä tekoni lopullisesta merkityksellisyydestä. Toivottavasti vielä muistan tulla lukemaan tämän postauksen seuraavalla kerralla kun tekisi mieli heittää maalaismekko naakkojen raadeltavaksi.

Kuka vastaisi taantuvasta taloudesta?


Mieleen on viime päivinä hiipinyt epämääräinen déja vu-tunne verkkohesaria avatessa. Pääsivun ovat yhtäkkiä vallanneet lomautus- ja irtisanomisuutiset ja yleinen paniikki-ilmapiiri. Vuosi sitten elettiin taloudellisessa nousuhumalassa. Se katosi kuin kuplat pöydälle unohtuneesta samppanjalasista En muista 90-luvun lama-aikaan olleeni vielä siinä iässä että talousuutiset olisivat pahemmin kiinnostaneet, mutta jotenkin kaikessa on jotain perin tutun oloista. Erojakin löytyy: esimerkiksi yhteiskunnan turvaverkot ovat nyt huterat verrattuna 90-lukuun. Nousukaudella kun töitä on riittänyt, on kansakunta valinnut tällä kertaa veronalennukset. Mitenköhän käy kun työt loppuvat? Yhteiskunnan turvaverkot kun eivät ole olemassa vain huvin vuoksi, siksi kun emme ole keksineet mihin muualle rahaa voisi enää syytää. Osaltaan ne turvaavat yhteiskuntarauhaa ja –vakautta ja huolehtivat siitä että köyhälläkin on varaa kuluttaa ainakin perusasioihin. Todellakin. Kumpikohan todennäköisemmin ostaa kotimaisia perustuotteita, vähävarainen vai rikas?

Oikeastaan en ole kovin hyvin perillä talousasioista sen paremmin mikro-kuin makrotasollakaan. Uutisia selatessa on filosofinen mieleni kääntynyt pohtimaan yleisellä tasolla rationaalisuutta. Pääministerimme kehottaa nyt kuluttamaan kuin viimeistä päivää ettei kotimainenkin kysyntä romahda. Maton alle ovat kadonneet huolet kulutusjuhlan aiheuttamista ympäristöhaitoista, arvotyhjiöstä ja muusta sensellaisesta mistä voi huolehtia joskus myöhemmin, sitten kun rahaa taas on. Koska jos meillä ei ole rahaa, meillä ei ole mitään, jumala hylkää ja emmekä enää ole maailman tuottavimpia kaikessa. Haluaako pääministeri todella että elämme elämäämme kansantaloudelle? Eikö talouden pitäisi olla hyvän elämän edellytysten tarjoaja, ei sen määrittelijä? Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä…

Ei rationaalisuus yritysmaailmaakaan pyöritä. Esimerkiksi irtisanomiset parantavat kannattavuutta lyhyellä aikavälillä. Pitkän aikavälin rationaalisuus –filosofiksi sanottuna prudentiaalisuus- onkin sitten toinen juttu.
Jos nyt asian oikein ymmärrän, ongelma näyttäisi olevan se, ettei yrityksiä nykyään johdeta prudentiaalisuus mielessä vaan tuloksia mitataan aina vain lyhyemmillä mittakepeillä. Ketäpä kiinnostaisi vuosikertomus kun kvartaalit on keksitty? Viikottaiset myyntitavoitteet kunniaan! Ensi vuosi pitää huolen itsestään, eikä kiinnosta oikein ketään. Viisivuotissuunnitelmat ainakin joutavat homeisten neuvostohistorian kirjojen väliin. Joku optimisti voi varovaisesti kuuluttaa järjenkäytön perään puhumalla yhteiskuntavastuusta. Harmi vain, että yhteiskuntavastuu on jotakin joka ei kuulu kapitalistisen mekanismin ytimeen vaan täytyy liimata perustoiminnan päälle kuluttajamielipiteen tai jopa lainsäädännön voimalla. Jos vastuullisuudesta ei saa puristettua hyötyä edes PR-arvoa “pienin mahdollinen sijoitus, suurin mahdollinen viherpesu”-periaatteella, yritys tuskin suhtautuu siihen vakavasti muutoin kuin pakon edessä. Pakossa taas on se perustavanlaatuinen ongelma, että jos sisäsyntyinen motivaatio hyvän tekemiseen puuttuu, alkaa porsaanreikien etsintä heti kun valvova silmä hetkeksi herpaantuu. Kuten Wahlroos taannoin totesi, yrityksen tehtävä tässä maailmassa ei ole olla vastuullinen muille kuin osakkeenomistajille. Jos emme tätä hyväksy, yritystoiminta alkaa lamaantua ja siirtyä muualle, ja mitäs sitten tehdään? Yhteiskunnallinen kiristys näyttää toimivan paljon vastuullisuutta paremmin niin kauan kun yksimielisyys taloudesta korkeimpana hyvänä vallitsee.

Perimmäistä vastuuta voisi siis lähteä peräämään osakkeenomistajilta. Ei kun puhdas khiton päälle, jokin kovakantinen moraaliteorian tiiliskiviopus kainaloon aseeksi ja osakkeenomistajia etsimään. Ja taas olemme ongelmissa ennen kuin olemme selvinneet Virkkalan uneliaita pankkikonttoreita pitemmälle: läheskään kaikki sijoittajat eivät tiedä, missä heidän rahansa makaavat hautomassa kultaisia muniaan. Sijoittamisen voi helposti ulkoistaa rahastoihin joissa ammattilaiset hoitavat pääoman reitityksen mielessään tuoton maksimointi sovitulla riskitasolla. Jos sijoitan rahastoon tai johonkin muuhun laitokseen joka edelleensijoittaa rahani, minusta siis tulee periaatteessa osakkeenomistaja, mutta minulla ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä oikeastaan omistan. Miten minulla silloin voisi olla todellista vastuutakaan?

Tähän pulmaan ratkaisun tarjoavat niin sanotut eettiset rahastot. Nousukauden huumassa jopa maalaisfilosofille soitti pankin puhelinmyyjä joka ei lannistunut kun sanoin että rahastoihin sijoittaminen on vastoin eettisiä periaatteitani. “Meillä on tällainen eettinen rahasto." Myyjä hihkaisi. "Se ei sijoita porno- ase- eikä tupakkateollisuuteen!”
En ollut vaikuttunut. Jos tavalliseen rahastoon sijoittaessani rahoja voitaisiin käyttää aktiivisesti maailman kurjistamiseen, ei vielä puhuta kovin korkeasta moraalista kun luvataan pidättäytyä räikeimmistä kurjistamistoimista. Minulle eettisyys merkitsee jotain aivan muuta: aktiivista hyvän tekemistä ja reipasta vääryyden vastustamista. Pitäen mielessäni, että etiikka on oppia onnellisesta elämästä, hyvän tekeminen on myös rationaalisinta mahdollista toimintaa. Kyllä, kerroin tämän myös puhelinmyyjälle, kun hän kysyi miksi en ollut innoissani Pankista joka hyvää hyvyyttään tarjoaa tällaisen eettisen vaihtoehdon (ei tietenkään sillä että muut vaihtoehdot olisivat mitenkään epäeettisiä, hyvänenaika!...) Puhelu loppui aika pian. Niin, on monia syitä siihen miksi pankkineuvojalla ravaaminen on Aviomiehen hommaa. Kuten se että hän on meistä se joka osaa sanoa "Ei kiitos" ja "suksikaa suohon" sadalla erilaisella ystävällisellä ja kohteliaalla tavalla. Se on kai sitä tunneälyä.


Lopulliseksi ongelmaksi jää järjen puute joka velloo maailmassa joka ei jaksa miettiä prudentiaalista hyvää tai palkita riittävän nopeasti ja näkyvästi niitä jotka hyvää tekevät. Kuka osaisi ratkaista tämän?

Perhosilla on painavaa asiaa

Ylpeänä esittelen: empiirisiä tutkimustuloksia joiden tuottamisessa minullakin on ollut osuuteni.

Perhostutkimuksella on osansa myös ilmastonmuutoksen tutkimisessa. Ilmastonmuutoksen tutkimuksen ongelmahan on, että periaatteessa ilmastollisten trendien luotettava havaitseminen kestää vuosikymmeniä ja –satoja. Siinä vaiheessa kun luotettavat, pitkän aikavälin tutkimustulokset ovat kiistattomia, olemme kuitenkin jo ehtineet aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa. Päiväperhoset ovat kohtuullisen helposti tutkittavissa ja reagoivat herkästi muutoksiin ympäristössä. Tutkimalla muutoksia niiden yksilömäärissä ja levinneisyydessä, voimme havaita nopeitakin muutoksia ympäristössä mikä on arvokasta tietoa tänä päivänä.

Omalta osaltani voin todeta että kotipuutarhassa tehdyt havainnot ovat saman suuntaisia kuin tutkimuksen tulokset: viime kesä ei ollut hyvä perhoskesä, ei alkuunkaan. Havaintopäiviä kertyi välillä hyvinkin hitaasti kun koko ajan vain satoi. Ohdakeperhosten puuttuminen havaittiin meilläkin, yhtään harvinaisuutta ei löytynyt ja niin laji- kuin yksilömäärätkin jäivät pieneksi. Uusista lajeista puutarhassa voi mainita niittyhopeatäplän, joka oli nousija myös valtakunnallisissa tilastoissa.

Ainoat isommat poikkeamat valtakunnallisista tuloksista selittänee se, että minun osuuteni tutkimuksesta tapahtui puutarhassa. Kaali- lanttu- ja naurisperhosia riitti, millä saattaa olla paljonkin tekemistä sen kanssa että niin meillä kuin naapurustossa yleensäkin on kasvimaita. Myös vakioheinäperhoset, lähinnä tesmaperhoset, näyttäytyivät ja tarjoavat siten jatkossakin hyvän syyn pitää tontilla heinikkoisia, kauniisti sanottuna luonnonmukaisia (ja suoraan sanottuna hoitamattomia) palasia.

Keräämäni aineisto sopii kuitenkin tutkijoiden yhteenvetoon hämmästyttävän hyvin. Maailmankaikkeus tulee 2200 neliön valtakuntaani joka päivä, se pitää vain osata huomata. Luonto kyllä puhuu sille jolla on korvat kuunnella. Täällä työhuoneellani, kivikylässä, ilmastonmuutos tuntuu suurelta, epämääräiseltä ja kaukaiselta. Virkkalassa sen väreitä voi havaita kun avaa ulko-oven. Tämä on yksi niistä syistä joiden vuoksi suhtauden kriittisesti ”ekologiseen” tiiviiseen kaupunkiasumiseen. Paitsi että maalla ei yksinkertaisesti tarvitse monia niistä ihanista palveluista jotka ovat kaupungissa käden ulottuvilla, myös ympäristön voi kokea aivan eri tavalla. Ei tarvitse lähteä retkelle luontoon vaan maailmankaikkeus alkaa käydä kylässä ja kertoilla kuulumisiaan. En voi olla miettimättä, saisiko ympäristö enemmän ystäviä jos se pääsisi kyläilemään useampien luona.

posted under , | 0 Comments

Banaanipiiraasta ja perheonnesta

Ensin hain puita. Sitten tein tulen leivinuuniin. Sitten kohentelin sitä välillä, ja parin tunnin päästä hiillos oli sammunut. Tällä välillä pilkoin tertullisen banaaneja, sekoitin taikinan ainekset ja täytteen, kaulin ja lopulta kasasin sievän banaanipiiraan. Sitten työnsin sen uuniin. Nyt taas odotellaan. Aviomiehenkin tie tuntuu vievän leivinuunin ohi yhä useammin ja hänen silmissään on kaihoisa katse.

Jos perhe on ihmiselle tärkeintä, miksi kaikki ajanhallinnan “asiantuntijat” neuvovat ensiksi tinkimään kotitöistä, siis niistä asioista jotka suoraan vaikuttavat perheen hyvinvointiin? Miksi minulla pitää olla omaa elämää, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä ettei aikaa riitä läheisille? Miksi juuri kotityöt ovat ikäviä, naista alistavia, orjuuttavia, pakkopullaa joiden suhteen pitää päästä mahdollisimman vähällä? Miksi on niin paljon hienompaa olla poissa, tuottamassa selkänahastaan lisäarvoa vieraalle tai vain huitelemassa kavereiden kanssa mahdollisimman vapaana ja juurettomana? Ja jos se kaikki vapaus on niin hienoa, miksi sydämeen hiipii outo kylmyys siinä vaiheessa kun havaitaan että kaiken tämän itsensä toteuttamisen lomassa perheellä on yhteistä vain jääkaappi ja asuntolaina?

Onko perhe todellisuudessa menneisyyteen kuuluva arvo, josta ei olla vielä puheen tasolla osattu päästää irti mutta josta aika on kuitenkin ajanut auttamattomasti ohi? Miksi perheen eteen tehdään uhrauksia toisensa perään, mutta töissä luodaan, toteutetaan itseä ja niin edelleen- vaikka useimpien tavallisten ihmisten “urat” ovat enimmäkseen arkista puurtamista pienenpuoleisella palkalla? En ole empiristi, mutta luulen että tässä voisi olla diskurssianalyysin paikka. Se miten maailmasta puhumme vaikuttaa siihen miten maailman näemme. Toisaalta, teot vaikuttavat elämään paljon enemmän kuin suuret puheet. Jos arvostan perhettä vain puheissani mutta todellisuudessa annan kaiken muun ajaa sen ohi päättäessäni ajankäytöstäni ja tekemistäni, teot pakostakin ratkaisevat. Niin, ainahan voi erota jos sukset menevät ristiin liian pahasti ja lähteä etsimään uutta onnea. Jos rakkauteen ei ole paljon sijoittanut, ei erokaan satu kovin paljon. Mutta onko hyvää elämää se jos mikään ei oikeastaan tunnu miltään? Entäpä jos haluan elää paitsi järjellä myös tunteella? Järjen vastakohta eivät ole tunteet vaan järjettömyys.


Voin olla melko älykäs, mutta tunneälyä minulle on siunattu rajallisesti (vai mitä pitäisi ajatella siitä että miesparka on joutunut kosimaan minua neljä kertaa ennen kuin pääsimme henkikirjoittajalle asti?) Ihmissuhteet, kuten raha-asiatkin sujuvat minulta sitä paremmin mitä yksinkertaisempina ne pidän. Planeettateoreettiset parisuhdeopit ja kymmenen kohdan suhdeanalyysit menevät minulta armotta yli. Onneksi näyttää sillä että vähemmälläkin selviää: olemalla paikalla eikä vain läsnä, rehellisyydellä, ja ihan vaan sillä että yrittää olla mukava puolisolle. Joku ehkä voisi kuvitella että filosofin ja psykologin parisuhde on analyysin paratiisi. No ei ole, kun vapaa-ajalla on myös paistettava piiraita, pilkottava puita, listittävä tuhojyrsijöitä ja ihan vaan nautittava elämästä ja olemisesta. Analysointia saan harrastaa jo työn puolesta niin paljon kuin sielu sietää. Siksi kannaltani on onnellista että analyysien arvo parisuhteessa marginalisoituu kummasti, jos tarjolla on riittävästi vastapaistettuja piiraita ja hellyyttä.

posted under , , | 4 Comments

Aistimeemi

Tänään on mieli hiljainen ja ajatukset vähän sekavia.

Päivän postaus olkoon siis Krätyakan blogista löytämäni aistimeemi.

1. Pehmeintä maailmassa.. Pyrykanin turkki, etenkin korvien takana.
2. Liian makeaa…jotkut karkit
3. Mieluisin ääni… pikkutiaisten kuoro linnunpöntössä keväällä
4. Järkyttävin haju…Helsinki. Ei sinänsä pahin mahdollinen haju, mutta järkyttävää miten kaupunki on alkanut haista sen jälkeen kun lähdin sieltä
5. Himoittavan hyvää…suklaa
6. Tuoksuu hyvälle...omenatarha siihen aikaan kun omenat alkavat kypsyä
7. Oudoin hajumieltymyksesi… tussit, värikynät, maalit yms. Taiteellinen nuoruus. Sen siitä saa.
8. Lapsuusajan hajumuisto...mummolan ullakko. Jännä paikka!
9. Kutittaa....höyhenet
10. Riipii korvia...vauvan rääkyminen (juu, biologista kelloa ei ole näillä main näkynyt)
11.Yrjöttävä maku...rootbeer
12. Pelottava ääni...tatuointikone on aika ikävä
13. Kylmää vai kuumaa.....kylmää- lämmittely on helpompaa kuin jäähdyttely
14. Iljettää koskea....suihkun ritilään tarttuneet, limoittuneet pitkät hiukset
15. Tuntuu hyvältä kädessä... hieno hiekka

posted under | 0 Comments

Sortuvat suurmiehetkin

Suomessa järjestettiin pari päivää sitten mielenosoitus Israelin puolesta. Niiden lukujen valossa jotka lehdestä bongasin, sen osanottajamäärä oli peräti suurempi kuin vähän aiemmin järjestetyn Israelin vastaisen mielenosoituksen osanottajamäärä. Eivätkö ihmiset ole lukeneet uutisia vai missä mättää?

Arvelisin, että ainakin osa vannoutuneista Israelin ystävistä on sortunut arkipäiväiseen virhepäätelmään: hyvät ihmiset eivät voi tehdä pahoja tekoja. Israelilaiset ovat vaikutusvaltaisen jumalan valittu kansa, joten se mitä he tekevät on aina jollakin tasolla oikeutettua. Virhepäätelmä on ilmiselvä, mutta silti ihmisen ei tarvitse olla mitenkään tavattoman taulapäinen sortuakseen siihen. Hyvät ihmiset eivät millään voi tehdä pahoja tekoja- ajattelu on se mikä saa monet järkyttymään kun uutisissa lukee että keskiluokkainen, kunnollinen ja hyvässä työssä käyvä perheenisä on murhannut vaimonsa. Ajatellaan että oikean ryhmän jäsenyys takaa sen että x on yleisesti ottaen hyvä ihminen joka ei voi sortua pahoihin, typeriin tai järjettömiin tekoihin. Ryhmä voi olla mikä vain: vegaanit, moraalifilosofit, oikeauskoiset, tavalliset kunnon kansalaiset, ja ajatellaan että kun ihminen selvästi ilmentää kuuluvansa ryhmään, hän on kaiken pahan yläpuolella. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Silti on helppoa ajatella että hyvät ihmiset ovat läpeensä hyviä ja ennen muuta, jos itse kuuluu hyviin ihmisiin, pienistä stipluista ei tarvitse välittää. Olisihan absurdia ajatella että jokin pikkujuttu voisi todella seistä minun ja hyvyyden välissä. Ja kun isommista mokailuista tulee puhe, on tietenkin selvää että hyvällä ihmisellä on hyvät syyt tehdä niin kuin tekee, vaikka näitä syitä olisikin ulkopuolisen mahdotonta nähdä. Koska israelilaiset ovat jumalansa valittuja, he ovat jollain perustavanlaatuisella, metafyysisellä tavalla hirviömäisyyden yläpuolella kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa.

Filosofian historia osoittaa liiankin selvästi että filosofit ovat yhtä lahjakkaita sotkemaan omia asioitaan kuin parantamaan maailmaa (luulen toki että jos muissakin hyvien ihmisten kerhoissa tehtäisiin aiheesta havaintoja, tulokset olisivat samansuuntaisia) . Otetaan vaikka romantiikan suuri ajattelija Jean-Jacques Rousseau, jonka ajatukset vaikuttivat Ranskan vallankumoukseen, joka alkuunpani omaelämänkerrallisen kirjallisuuden ja joka haudattiin ranskalaisten kansallisankarien Panthéoniin tunnustuksena urotöistään. Yksityiselämässään tämä kasvatusfilosofiaa syvällisesti teoksessaan Émile pohtinut sankari hylkäsi kaikki viisi lastaan. Vaikka hän kirjoitti Moraalikirjeet (Lettres Morales) joissa hän saarnasi aviollista uskollisuutta, elämänkertatietojen perusteella uskollisuus oli Rousseaulle yhtä teoreettinen käsite kuin lentävä lehmä. Itse asiassa, Moraalikirjeiden maailmaantuloa saattoi hyvinkin innoittaa kaunis kreivitär Sophie d’Houdetot jonka Rousseau tahtoi erottaa tämän vakirakastajasta, markiisi de Saint-Lambert’sta. Kreivittären rakastajan virka olisi kelvannut filosofillekin, joten ainoastaan markiisi de Saint-Lambert'n kiusaukset olisivat vähentyneet tämän juonen ansiosta. Suunnitelma meni puihin ja Rousseau kuoli lopulta kaltoin kohtelemansa 30-vuotinen kumppaninsa ja lastensa äiti Thérese rinnallaan. Lyhyesti sanottuna, Rousseaun ihmissuhdekeitoksiin verrattuna moni nykypäivän saippuaooppera on pitkäveteistä seurattavaa.


Lähempää nykypäivää löydämme esimerkiksi Michel Foucalt’n jonka ansioluettelo sekä sosiologian että filosofian alalla on pitkä. Foucault kuoli aidsiin, mutta edes sairastuminen ei estänyt häntä tutustumasta huolella luentosalien lisäksi San Fransiscon sadomasokistisiin salonkeihin ja kylpylöihin joissa hän saattoi tuntemattomana harjoittaa epäpersoonallista, brutaalia seksiä. Hänen mielenkiintonsa hulluuteen, kuriin, vallankäyttöön, rankaisemiseen ja seksiin oli kaikkea muuta kuin raukean nojatuoliajattelijan teoreettista pohdiskelua. Foucault'n tiedetään myös nauttineen nopeista autoista- eikä läheskään aina selvin päin. Ja niin edelleen. Mutta mistä hyvänsä Foucault ajatuksensa haalikin, hänen ansiostaan ymmärrämme vallankäytön, kontrollin ja hulluuden teemoja uudella tavalla ja se ymmärrys on tehnyt monesta yhteiskunnasta inhimillisemmän paikan. Rousseau ja Foucault eivät missään nimessä ole olleet poikkeuksia filosofien joukossa. Filosofit ovat Thaleksen perillisiä, ja tämä länsimaisen filosofian historian ensimmäinen merkkihenkilö tunnetaan muutaman hyvän idean lisäksi myös siitä että hän kerran meni kävelylle niin ajatuksiinsa uppoutuneena että putosi kaivoon- palvelijansa suureksi riemuksi.

Eräs oikeusfilosofian ja moraalifilosofian välissä hiertävistä kysymyksistä onkin, miten ihmisiä voidaan arvostella oikein. Toisaalta on tekoja jotka todella leimaavat ihmisen ja kertovat hänestä jotakin aivan olennaista, toisaalta tappajaakaan ei saisi leimata pelkästään tappajaksi vaan hänessäkin pitäisi yrittää nähdä muutakin viimeiseen asti jotta emme ajaisi häntä syvemmälle pahaan. Miten meidän siis pitäisi kohdella rikollisiamme? Entä loistaako hyvyys ihmisessä sen ansiosta mitä hän on, vaiko huolimatta siitä mitä hän on? Onko hyviksiä ja pahiksia todella olemassa vai joudummeko pikemminkin valitsemaan tylsän, typerän välinpitämättömyyden ja traagisen ristiriitaisuuden väliltä?

Näistä pohdinnoista olen itse oppinut lähinnä sen, että minun olisi syytä olla hyvin varovainen arvostellessani ihmisiä, niin kivaa kuin se puuha onkin. Tekoja voi arvostella, mutta kertovatko ne aina suuria totuuksia tekijästään? Pitäisi malttaa ottaa rauhallisesti, tutustua… nähdä yksittäisten tekojen sijasta kokonaisuus, vaikka tässä yhteiskunnassa siihen tuntuu olevan vähemmän aikaa joka päivä. Luokittelemalla ihmiset saamme aikaan järjestystä, mutta toki olemme jokainen paljon enemmän kuin osiemme summa.

posted under , | 0 Comments

Aari taivasta

Olen sitten lukenut vähän lisää uutisia: irtisanomisia, sotaa, epävarmuutta ja kaikenlaista pahaa tulee silmille joka tuutista jos vain katsoo. Se tulee olohuoneisiin ja seuraksi aamukahville, jos vain haluan. Kirkuvien otsikoiden tavoitteena on vangita huomioni, järkyttää mielenrauhaani ja saada minut haluamaan tietää lisää, yhä uusia yksityiskohtia. Edes Philosophica-kirjaston lempeässä hiljaisuudessa rauhaa ei voi täydellisesti saavuttaa. sielllä ei mikään ole hektistä tai päivänpolttavaa, mutta jossain niillä nurkilla pesii sitkeässä ajatus että ihminen voi olla moraalinen vain silloin kun hän on ”tiedostava”, jatkuvassa valmiustilassa, jatkuvasti hiukan murheellinen siitä että pahuus ja sorto vaanivat niin väärän merkkisessä banaanitertussa kuin huonoissa ajatuksissakin.

Mutta onko maksimaalinen tiedostavuus oikeasti paras tapa vastustaa pahaa ympärillämme? En nyt aja takaa sitä että meidän pitäisi sulkea silmämme ja teeskennellä ettei epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta ole. Vaan miten meistä tekee parempia ihmisiä se, että tiedämme kaiken asioista joille emme voi tehdä mitään, murehdimme, huolestumme ja ahdistumme? Toisaalta totta on sekin että ahdistuneena on vaikeaa luoda ympärilleen parempaa maailmaa ja rauhallista ilmapiiriä, edes sille pienelle alueelle jota voimme sanoa omaksemme. Kyllä, maailma on paha, mutta on aika paljon minusta, juuri minun teoistani ja ajatuksistani kiinni, millainen maailma on kotiportin sisäpuolella. Onko parempi jos annan riittämättömyyden tunteen vallata minut täälläkin ja käperryn sohvan nurkkaan murjottamaan? Eikö maailma parane ainakin vähäsen silloin jos ympäröin itseni edes vähäksi aikaa kauneudella, lämmöllä ja hyvillä ajatuksilla? Maailmanparantamista on myös se että laittaa illallista puolisolle, että luo käsillään jotakin kaunista, että pysähtyy ajattelemaan jotakin hyvää ja jakaa sen vaikka sitten vain yhden ihmisen kanssa.
Onko se vähän? Ehkä ensi näkemältä, mutta toisaalta ihminen ei noin yleisesti ottaen ole useinkaan kovin hyvä arvioimaan tekojensa seurauksia. Entä jos ilo ja rauha joka minussa syntyvät, ottavat askeleen kohti ulkomaailmaa kun jaan ne rakastetun tai ystävän kanssa ja jatkavat sieltä eteenpäin maailmanvalloitusretkelle?

Olen viime päivinä pohtinut soveltavan etiikan kiemuroita ja siinä puuhassa mieleeni on kristallisoitunut taas oivallus: jos moraalinen agentti haluaa että hänen teoillaan on oikeasti merkitystä, hänen on huolehdittava omasta toimintakyvystään. Esimerkiksi jos hän toimii tehtävässä jossa hänen on pakko tehdä moraalittomia asioita eikä hänellä ole mitään keinoa tehdä hyvää, hänen tulisi vaihtaa tehtävää. Pelkkä tunnontuska ei ole tehokasta: moraalista ei toisaalta ole vetäytyä pahasta paikasta vain sillä perusteella että ”muuten tässä samassa hommassa olisi joku joka tekisi työtään innolla”. Hyvän ihmisen läsnäololla on aina oltava merkitystä eivätkä pelkät tunnontuskat joita ei voi pukea konkreettisiksi teoiksi merkitse mitään muille kuin kantajalleen. Toisaalta hyvän maailmanparantajan on myös huolehdittava kohtuullisessa määrin omasta jaksamisestaan. Hänellä on oikeus omaan aariin taivasta, paikkaan jonne ulkomaailman pahuus ei ulotu, olipa se paikka sitten oma pieni puutarha tai vain se välimatka mikä mahtuu rakastetun käsien väliin.


Hyvää voi tehdä myös hiljaa. On jotenkin traagista lukea filosofeista ja maailmanparantajista jotka juoksevat ympäriinsä liputtamassa totuuden ja hyvyyden puolesta mutta joiden oma elämä näyttää olevan pysyvässä sekasorron tilassa. Luulen, että arvostamme nykyään ihan liikaa menemistä ja tekemistä ja ihan liian vähän niitä jotka rakentavat onnellisia koteja ja raivaavat pieniä tilkkuja taivaasta ympärilleen. Miltä täällä näyttäisikään jos sellaisia ihmisiä saataisiin tänne enemmän?


Näissä mietteissä, minä menen nyt paistamaan vohveleita. Sytyttelen kynttilöitä, pistän saunan lämpenemään ja vietän Talvennapaa. Lämpötila on reilusti plussan puolella eikä täällä muutenkaan näytä olevan talvesta tietoakaan, mutta ainakin Linnunrata on vielä niin kuin sen tähän aikaan vuodesta kuuluukin olla. Kohta voi taas alkaa uneksimaan keväästä.

Mitä sensuurilaki kertoo yhteiskunnasta?


Saaga poliisin salaisen sensuurilistan ympärillä jatkuu. Nyt lista on julkaistu yhdysvaltalaisella sivustolla. Poliisi on jo reippaasti laittanut menemään virka-apupyynnön ja minunkaltaiseni ihmiset voivat vain ihmetellä, miksei vastaavaa reippautta ole löytynyt silloin kun listalle on löydetty EU-maissa löytyviä mahdollisesti lapsipornoa sisältäviä sivustoja. Ilmeisesti tällaisten sivustojen sulkeminen ja niiden ylläpitäjien vastuuseen saattaminen ei olekaan niin kiireellistä.

Kovin toiveikas virka-avun nopeasta saamisesta poliisimme ei kuitenkaan ole, koska ”Yhdysvalloissa on niin tiukka sananvapauslainsäädäntö.” Niin muuten on meilläkin, ellei perustuslakia ole menty kaikessa hiljaisuudessa muuttamaan. Harmillista on ilmeisesti sekin että salassapitovelvollisuus koskee vain niitä joilla on pääsy poliisin viralliseen listaan- edelleen on täysin laillista selvittää omatoimisesti, mitä sivustoja listalla on ja koota sitten itse lista sivuista joille surffatessa ruutuun lävähtää pahaenteinen varoitusteksti.

Tämä on toki taas tätä vanhaa juttua. Koittakaa kuitenkin kestää, tämä aihe on minulle rakas ja sellaisena pysyy siihen asti kun lainsäädäntö muuttuu hiukan vähemmän pelottavaksi tai vaihtoehtoisesti siihen asti kun joku auttaa minua ymmärtämään että olen huolissani aivan turhasta ja todellisuudessa laki lapsipornon sensuurista on hyvä laki joka osaltaan on tehnyt yhteiskunnastamme paremman ja turvallisemman paikan elää- meille kaikille ja ennen muuta lapsille, joissa on maamme tulevaisuus.

Yksi lainsäädännön tehtävistä on luoda yhteiskuntaan erilaisia toimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi perhelainsäädäntö antaa ihmisille mahdollisuuden perustaa erilaisia perheitä, ja esimerkiksi romanttisella retkellä maistraattiin on tietyt oikeusvaikutukset (erityisen jännittävää nykyään on, että oikeusvaikutukset siviiliavioliitossa ovat erilaiset riippuen siitä mitä sukupuolta puoliso sattuu olemaan). Toisaalta lainsäädäntö myös estää tai ainakin haittaa tiettyjä yhteenliittymisen muotoja: perheoikeuden maailmassa pysytelläkseni, esimerkiksi moniavioisuus on kiellettyä. Ihmiset toki voivat harjoittaa polyamoriaa ja elää polyamorisessa kommuunissa, mutta tällaisia perheitä ei tunnusteta laissa ja siten esimerkiksi kolmen henkilön avioliitonomainen yhteiselämä on mahdotonta rekonstruoida oikeudenmukaisesti lain edessä.

Onkin siis hyvä kysyä aina välillä, millaisia oikeusinstrumentteja rakkaassa valtiossamme on ja mihin kaikkeen niitä voidaan käyttää. Erityisen tärkeää on kysyä, voidaanko niitä käyttää totalitarismin ja pakkovallan välineinä. Esimerkiksi laki lapsipornon sensuurista ei ole ongelmallinen vain sisältönsä takia vaan ennen muuta siksi että tällä lailla luodaan sensuurijärjestelmä. Aivan muutamien vuosikymmenten takainen historia osoittaa että tällaista järjestelmää on käytetty hirmuvallan välineenä. Pohjoismaisen demokratian tekee turvalliseksi paitsi yhteiskunnallisten valtasuhteiden tasapainoinen jako Montesquieun hengessä ja vallankäytön laillisuus, myös osaltaan se ettei valtiolla ole käytössään välineitä harjoittaa mielivaltaa. Poikkeustilalait kyllä leikkaavat kansalaisten oikeuksia ja vapauksia, mutta nekin ovat voimassa vain tarkoin määritellyissä olosuhteissa ja niiden voimaan saattaminen vaatii erityistoimenpiteitä ja tämä erottaa ne mielivallasta. Salaiset sensuurilistat taas ovat paraatiesimerkki mielivaltaisesta vallankäytöstä joka on demokraattisen kontrollin ulottumattomissa. On paljon helpompaa käyttää olemassaolevaa järjestelmää kuin luoda kokonaan uusi juridinen instrumentti. Siksi on tärkeää olla valppaana silloin kun uutta oikeutta luodaan: sitä voidaan alkaa käyttämään muihinkin kuin alkuperäisiin tarkoituksiin, muissa olosuhteissa kuin mitkä ovat vallinneet oikeutta luotaessa. Myös sensuurilakikeskustelussa on jo nyt ilmaistu halukkuutta laajentaa sensuurin sovellusalaa. Miten tulevaisuudessa?

Oikeustiede ei ole luonteeltaan eksploratiivista- se ei pyri löytämään uutta oikeutta kuin maahan kätkettyjä aarteita, vaan uutta oikeutta reseptoidaan (suomeksi sanottuna maahantuodaan ja sovelletaan täkäläisiin oloihin) tai luodaan silloin kun sille on olemassa yhteiskunnallinen tarve. Yhteiskunnallisiin tarpeisiin taas voi usein vastata monella tavalla, ja se tapa mikä päätyy lakikirjan kansien väliin on tulosta lainsäädäntöprosessista jossa vaikuttaa niin yhteiskunnassa vallalla olevat arvot, poliittiset voimasuhteet kuin lainsäätäjien henkilökohtaiset motiivit. Mitkä ovat ne yhteiskunnalliset tarpeet joihin vastaaminen nimenomaan sensuurilailla on rationaalista? Jos minulta kysytään, sensuuri ei ole rationaalinen vastaus yhtään mihinkään. Mutta jos haluamme ymmärtää ilmiötä, meidän on pistettävä vähäksi aikaa sivuun omat mielipiteemme ja pyrittävä löytämään sellainen yhteiskunnallinen tila jossa sensuuri vaikuttaa niin rationaaliselta että se selviytyy matkasta ideasta valmiiksi laiksi jota sitten aletaan soveltaa.

Minulle tulee mieleen vain yksi tilanne jossa tämä on mahdollista, ja se on moraalinen paniikki. Moraalisia paniikkeja syntyy yhteiskunnassa aina silloin tällöin: ne ovat kollektiivinen tapa ilmaista tunteita, vahvistaa me-henkeä yhteiskunnassa ja vahvistaa yhteisön arvoja ja oikeustajuntaa. Olen ollut havaitsevinani viime aikoina, että suomalaisessa yhteiskunnassa on tunnettu suurta huolta useammastakin asiasta. Mitä se kertoo yhteiskuntamme tilasta? Mitkä ovat ne tarpeet joita yhdessä panikointi tyydyttää? En ole yhteiskuntateoreetikko, joten en osaa vastata. Toivottavasti joku lukija on, koska uskon että vastaukset näihin kysymykseen ovat hyvinkin mielenkiintoisia.


*muok* lisätty pudonnut ajatus

posted under | 0 Comments

Sota Hiirulaisia vastaan, osa III: Voiton hinta

Tilanne sodassa: hiiriä 5, rottia 7
Omat tappiot: perunasato, yleistä tuhoa, traumoja, ?

Ihmisten sodanjohto on kokoontunut virkkalalaisen omakotitalon tuvan leveän pöydän ääreen. Tunnelma komentokeskuksessa on yhtaikaa vakava ja hilpeä: toisaalta on nähty verta ja sisälmyksiä ja kärsitty vihollisen sabotaasista, toisaalta ihmisten onni aluksi niin toivottomalta näyttäneessä taistelussa näyttää vihdoin kääntyneen. Niin monta kertaa on loukku loksahtanut ja jo seitsemän rottaa on siirtynyt polulle jonka päässä pusketaan päivänkakkaraa. Puheisiin on hiipinyt jotain uutta: toiveikkuutta. Ehkä tälläkin sodalla on vieläkin loppu. Lempeissä mielissämme väikkyy unelma joka nostattaa haaveellisen udun silmiimme vuoden pimeimpänäkin aikana: rauha. Rauha, joka laskeutuu valtakuntamme niityille ja omenatarhan hämyisiin siimeksiin siinä vaiheessa kun viimeinenkin näissä nurkissa majaileva rotta on tapettu, listitty, tuhottu ja hävitetty maan päältä. Silloin tässä pienessä valtakunnassa vallitsee rikkumaton harmonia kuin antiikin ajan astronomiassa.


itöskirjalleni rottasota on osoittautumassa todelliseksi onnenpotkuksi. Mielestäni oikein hyvälle etiikan teorialle ei riitä että se on looginen, mielenkiintoinen ja syvällinen. Lisäksi sen on sovelluttava ratkomaan myös käytännön eettisiä ongelmia, ja yksi ympäristöetiikan suuria kysymyksiä on, miten ratkaista tilanne jossa ihmisten ja eläinten tai ympäristön intressit ajautuvat sovittamattomaan konfliktiin, kuten rottasotaan. Onko hyvä ihminen cityvihreä, jonka mielestä eläimiä –etenkään fiksuja selkärankaisia- ei kerta kaikkiaan saa tappaa? Vai onko hän kylmäverinen perämetsän tyranni jolle asiassa ei ole mitään ongelmaa: ihminen pitää huolen omista asioistaan ja muilla lajeilla on oikeuksia vain jos se ihmiselle sopii? Kumpikaan ratkaisumalli ei vaikuta minusta hyvältä.

Cityvihreän ongelmana on käytännönläheisyyden jokseenkin täydellinen puute, jonka hän ratkaisee etäännyttämällä itsensä konfliktista. Jos minä en viljele soijapeltoa jonka tieltä on hakattu sademetsää, jos minä pyydän puolisoa tappamaan häijyn hämähäkin, niin silloin minua ei voida pitää moraalisessa vastuussa kuolemasta ja hävityksestä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä ettei likaisen työn teettäminen toisilla voi olla oikea ratkaisu yhteenkään moraaliseen ongelmaan. Etiikka lepää jo lähtökohtaisesti hyvin, hyvin pitkälti vastuullisuuden käsitteen varassa. Mikä on kiitettävää, mikä on moitittavaa, mistä olen moraalisessa vastuussa? Jos vähiten huono vaihtoehto joka mieleen tulee siinä vaiheessa kun rotat alkavat hyppiä silmille on kaivaa loukut esiin, siis vaihtoehto johon sisältyy se että tilanteesta ei ole siistiä ulospääsyä, on suoraselkäistä tehdä ikävät asiat itse ja kärsiä myös mahdolliset ikävät seuraukset omissa nahoissaan. Ikävien velvollisuuksien pakoilu ja syyllisyyden taakan vierittäminen toisten niskaan ei ratkaise ongelmaa vaan kaksinkertaistaa sen.

Perämetsän tyrannin kannassa on se hyvä puoli että vastuukysymys on kristallinkirkas: minä olen kaikkivaltias, siis voin tehdä mitä vain enkä vastaa tekemisistäni kenellekään. Ongelmana on tällä kertaa muun muassa se, ettei moraali rakennu muutenkaan sen varaan että ihminen on tekemisistään vastuussa jollekulle ulkopuoliselle, sen paremmin yhteiskunnalle kuin jumalillekaan. Kun etiikka on pohdintaa siitä mitä on onnellisuus ja miten sen voisi parhaiten saavuttaa, on moraalinen toiminta sekä rationaalista että toimijan oma etu. Perämetsän tyrannimme on siis suunnilleen niin kaukana kaikkivaltiaasta kuin olla voi. Hänellä on haluja kuten eläimilläkin, mutta koska hän kieltäytyy vastuusta, hän kieltäytyy myös ottamasta paikkaansa moraalisena toimijana ja sen ohella siitä ainutlaatuisesta moraalisesta statuksesta jota suunnilleen täysipäiset aikuiset ihmiset nauttivat. Moraalinen agenttius, jolla perustellaan sitä miksi täysipäisillä aikuisilla ihmisillä on oikeus päättää myös muita olentoja kuten lapsia, vammaisia ja eläimiä koskevista asioista, roikkuu sekin vastuullisuuden käsitteen varassa. Ihmisellä joka kieltäytyy vastuullisuudesta ei siis nähdäkseni ole myöskään moraalista oikeutusta käyttää valtaa muihin. Siksipä nimitänkin häntä tyranniksi.

Näyttää siltä että ainakin tilapäinen rauha Ihmisten sanelemilla ehdoilla on rottasodassakin mahdollinen. Mutta rauha jonka odotamme laskeutuvan sen jälkeen kun viimeinenkin rotta on saatu hengiltä, ei ole ilmainen rauha. Tappaminen on moraalisesti ongelmallista, ja kun ratkaisuja ongelmiin
aletaan etsiä moraalisesti ongelmallisten keinojen repertuaarista, se maksaa aina jotakin, jossain muodossa. Koska hinta on liian suuri? Milloin oikea vaihtoehto olisi perääntyä ja antautua, silläkin uhalla että itselle käy huonosti?
Onko rottasota oikeutettu? Myöntävä vastaus ei voi perustua vain siihen että rottien listiminen on helppo ratkaisu joka minimoi Ihmisten puolen tappiot. Moraalisesti ongelmallisten tekojen oikeutuksen pitäisi perustua vähän tukevampiin seikkoihin, kuten siihen että meillä on velvollisuus huolehtia kodin ja puutarhamme kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja toisaalta myös velvollisuus olla tekemättä tontistamme rottien turvasatamaa naapurustossa.

Kun ongelmakenttä ääripäineen on paikannettu, filosofin työ on kuitenkin vasta alussa. Mihin keskiväli tarkalleen ottaen asettuu ja miltä se näyttää? Mikä meitä estää toimimasta hyvin, ja miten nämä esteet voisi ehkä ylittää? Tällaisia pohdin työkseni. Lopputulos, se mihin väitöskirjallani pyrin, ei ole enempää eikä vähempää kuin joitakin hyödyllisiä ja käyttökelpoisia ajatuksia siitä missä on ihmisen oikea paikka maailmanjärjestyksessä. Useimpina päivinä ei tarvitse kuin lukea uutiset nähdäkseen että hyvä käsitys tästä asiasta on meiltä hukassa, eikä aikaa viisastumiseen ole loputtomasti. Jokainen yrityskin ratkoa ympäristöetiikan kiemuroita on tärkeä.

Kauhujen puutarha


Aloitan Tieteen Päivillä syntyneiden ajatusteni purkamisen tuoreimmasta päästä, siis geeniteknologian keinoin tapahtuvaa kasvinjalostusta käsitelleen päivän painin herättämistä ajatuksista. Siellä nimittäin opin, että vaikka päältä päin katsoen meidänkin puutarhamme on hyvin idyllinen, hiukan villiintynyt mummonaikainen omenatarha, valistumattomalle geenimuunneltujen ravintokasvien vastustajalle se olisi todellinen kauhujen puutarha.

Kasvatamme kasvimaalla kasveja jotka poikkeavat radikaalisti luonnonmuodosta, kuten oransseja porkkanoita. Itse asiassa jo porkkanan muoto on jalostuksen tuotetta- luonnonporkkana on onneton riisku josta ei saisi edes naposteluporkkanaa. Alun perin porkkanoita kasvatettiin sen lehtien ja siementen vuoksi kuten nykyäänkin sen sukulaisia, persiljaa ja tilliä. Edelleen, 1600-luvulle asti porkkanat olivat väriltään violetteja. Vasta silloin Hollannissa löydettiin oranssi värimuunnos johon ihmiset tykästyivät. Nykyään violettien porkkanoiden siemeniä myydään erikoisuuksina kotipuutarhureille. Meillä on myös kasveja jotka eivät yksinkertaisesti tuota siemeniä. Esimerkiksi auringonkukat: jos haluamme kasvattaa niitä, on mentävä ostamaan joka kevät uudet siemenet. Tämä johtuu siitä että Suomen kesä on auringonkukille hiukan liian lyhyt- ne eivät normaalin kesän aikana ehdi kypsyttää siemeniään ja kylväytyä. Tästä myös johtuu se, että vaikka auringonkukat ovat suosittuja puutarhoissa, ne eivät ole levinneet luontoon kuten esimerkiksi lupiinit, kurtturuusut ja jättipalsamit ovat tehneet.

Lisäksi meillä kasvaa runsaasti kasveja joita ei käytännössä voi lisätä lainkaan suvullisesti: niiden siemenkylvöstä syntyneet jälkeläiset voisivat olla ihan mitä hyvänsä, ja useimmiten kaikkea muuta kuin satoisat, hyvänmakuiset ja kestävät emokasvinsa. Näistä kasvihirviöistä suurimpia nimitämme omenapuiksi ja niitä on kasvanut tällä tontilla jo kymmenien vuosien ajan. Jokainen omenapuumme on jotakin lajiketta ja siten lisätty suvuttomasti niin että se on identtinen emoyksilönsä kanssa. Jos esimerkiksi kävisi niin että jostain syystä meidän pihallamme kasvava Ananaskaneli-omenapuu jäisi lajikkeensa viimeiseksi edustajaksi Maan päällä, emme voisi turvata sen säilymistä jälkipolville keräämällä siitä siemeniä vaan meidän täytyisi alkaa lisäämään sitä perusrungoille varttamalla.

Kyllä, suhtaudun itse kriittisesti geeniteknologiaan. Mutta huoleni perustuvat gm-tekniikan laajamittaisen käyttöönoton mahdollisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, eivät huuhaa-argumentteihin joiden takaa paistavan tietämättömyyden näkee helposti jokainen jolla on harrastelijapuutarhurin tietotaso. Pelottelu joka pohjautuu väritettyihin tai väärinymmärrettyihin seikkoihin tehoaa vain täydellisen tietämättömiin ihmisiin. Heitä toki riittää, etenkin kun gm-keskustelussa ovat puheena maalaiseen elämänpiiriin kuuluvat asiat joista moni kaupunkilainen on täysin vieraantunut. Mutta tietämättömien pelottelu joka perustuu valistumattoman yleisön epäluulojen herättämiseen on strategia, jolla ei tehdä vaikutusta asiantuntijoihin. Silloin ei myöskään päästä käymään keskustelua niillä foorumeilla joilla kriittistä keskustelua todella pitäisi käydä ja jossa kehityksen kulkuun todella voitaisiin vaikuttaa. Kun kriittisyys ei enää tarkoita jonkin asian analyyttista tarkastelua vaan vastustamista vastustamisen vuoksi, sen järkiperusta katoaa. Koko keskustelu on tällöin vaarassa jumittua asemasodaksi. Kun asiantuntija joutuu jatkuvasti puolustautumaan tietämättömiä uskonsotureita vastaan, hän alkaa helposti uskoa ettei ole olemassa myöskään valistunutta kritiikkiä vaan hänen työnsä on moraalisesti täysin ongelmatonta. Tämäkään ei yleensä pidä paikkaansa, mutta tulehtuneessa, aggressiivisessa ilmapiirissä on vaikeaa saada syntymään minkäänlaista rakentavaa keskustelua mahdollisista ongelmista.

Suuren saarnaajan rooli on houkutteleva, ja ehkä se on sitä filosofille enemmän kuin monelle muulle. ”Jos minä tietäisin, miten eletään hyveellisesti, kertoisin siitä heti kaikille!” on lause jonka olen kuullut usein ja monenlaisten ihmisten suusta. Aina se kuitenkin esitetään ihmettelevään sävyyn: jos filosofi tutkii suuria kysymyksiä työkseen, miksei hän kulje jakamassa tietoaan oikeasta tiestä jehovantodistajan peräänantamattomuudella? Yleensä vie jonkin aikaa selittää, että vaikka filosofin tehtävänä toki on kommunikoida löydöksistään etiikan(kin) alalla, tämä ei välttämättä tarkoita saarnaamista eikä saarnaaminen edes ole välttämättä paras tapa saada sanomaansa perille. Jehovantodistajatkin ovat pieni uskonnollinen vähemmistö Suomessa, eikä se suinkaan ole kiinni yrityksen puutteesta.

Useimmat ihmiset, ja ehkä ennen muuta asiantuntijat jotka ovat omistaneet uransa jollekin yleisesti jalona pidetylle päämäärälle, haluavat kovasti uskoa että he ovat jo hyviä ja kunnollisia ihmisiä joilla ei kerta kaikkiaan ole paljon kehittymisen varaa. He haluavat uskoa tähän niin kovasti, että eivät halua missään tapauksessa kuulla vastakkaisia argumentteja, etenkään jos ne ovat hyvin perusteltuja. Sen sijaan että tutkiskelisivat itseään, he yleensä tukkivat korvansa äkkiä jos vaikutan liian innokkaalta (miksi toisinaan lasketaan jopa filosofiksi esittäytyminen). Mutta filosofin työnä ei pohjimmiltaan ole toimia jumalallisena totuudentorvena vaan herättää ajatuksia ja ideoita missä kulkeekin. Eikä ajatusten herättämiseen aina tarvita edes sanoja, ja julistusta vielä harvemmin. Usein hiljainen esimerkki riittää.

Toisaalta, monet ihmiset joille eettisyys on tärkeää, ovat kiireistä väkeä jotka pyrkivät tekemään voitavansa. Koska yksi ihminen ei voi ottaa harteilleen koko maailman murheita, monet meistä rankkaavat asiat jonkinlaiseen järjestykseen voimavarojensa ja elämäntilanteensa mukaan. Niin vain täytyy tehdä. Tällaisia ihmisiä ei pidä mielestäni masentaa saarnaamalla siitä yhdestä asiasta jossa heillä on vielä parantamisen varaa (ja mistäpä minä tiedän, vaikka se olisi heidän listallaan seuraavana), ennemmin he kaipaavat kiitosta niistä yhdeksästä asiasta joiden suhteen he jo toimivat esimerkillisen hyvin. Hyvyys kun saa harvoin kiitosta ja kannustusta ilman taka-ajatuksia. Harvoin sitä edes huomataan. Kun tällainen ihminen tulee luokseni huolissaan jostakin, hän nähdäkseni sekä ansaitsee että tarvitsee enemmän ystävällisyyttä ja ymmärrystä kuin moraalisaarnaa.

Usein ammattietiikka perustuu eettisiin sääntöihin, ja niistä taas tapaa olemaan vain vähän apua tosielämän moraalisten ongelmien edessä. Tämä ehkä johtuu siitä että ammattieettiset säännöstöt on yleensä luotu yhtä paljon mainokseksi asiakkaille kuin tueksi moraalikysymysten kanssa painiville ammattilaisille. Pedofiliasta syytetyt tarvitsevat asianajajia, äärimmäisen rankan eläinkokeen tekeminen saattaa pelastaa ihmishenkiä ja niin edelleen, eikä tämäntyyppisissä tilanteissa ylevistä periaatteista ole useinkaan paljon iloa. Ihmisille on helppo kertoa mitä heidän pitäisi tehdä niin kauan kuin on täysin pihalla siitä millaisten ongelmien kanssa he joutuvat vastakkain. Minulla voisi joskus olla aikaa ja mahdollisuutta pohdiskella pedofiilin asianajajan moraalisia dilemmoja ja kirjoittaa aiheesta sitten jotakin syvällistä, mutta tosiasia on, että minun työhuoneeni ovelle ei koskaan ilmesty kaveri jolla on niskassa raskaat syytteet iljettävästä rikoksesta ja tarve saada apuani ja oikeudenmukainen käsittely asialleen. Minun huoleni ovat toisenlaiset, ja niiden kanssa eläessä olen huomannut että harvoin minulla on aikaa ja taitoa ratkoa omia ongelmiani läheskään yhtä taitavasti kuin toisten ihmisten dilemmoja. Jos joskus kirjoittaisin sen syvällisen tutkielman, minun olisi syytä pitää tämäntyyppiset seikat mielessä.


Jos haluamme keskustella rakentavasti esimerkiksi geenimuuntelun etiikasta, lakimiesetiikasta tai muusta monimutkaisesta aiheesta, on myös kriitikon rooliin astuvan oltava edes joten kuten perehtynyt alan perusteisiin ja toiseksi keskusteluilmapiirin on oltava rauhallinen ja rakentava. Harvassa tilanteessa tarvitaan kipeästi lynkkausmentaliteettia.Pikemminkin, sillä joka näyttää moraalisen ongelman olemassaolon on myös hyvä olla tarjottavanaan rohkaisevia sanoja ja järkeviä ehdotuksia siitä miten tilannetta voisi mahdollisesti lähteä korjaamaan.

Maalaispäiväkirja 7.1.2009

Ikkunasta näkyy...luistinrata. Lunta on vain vähän, mutta on hauska seurata luistelevia lapsia. Olen itse luistellut noin kaksikymmentä vuotta sitten ja muistaakseni suurin saavutukseni sillä saralla oli pystyssä pysyminen. Silti, luistelijoita katsoessa tekee mieli melkein painua luistinkaupan kautta sekaan.

Tänään mietin... tehtäviä etiikan praktikumia varten.

Mietin myös kevätkauden suunnitelmia. Listalle onkin kertynyt kaikenlaista, ja varsinkin alkuvuosi näyttää kiireiseltä.

Olen iloinen siitä että... tänään on ollut tuottelias päivä, vaikka aamulla tavalliseen aikan nouseminen pitkästä aikaan olikin tuskallista. Siitä että päivä on taas alkanut pitenemään. Talvennapa on jo ensi viikolla, ja sitten aletaankin mennä jo kevättä kohti.

Tänään meillä syödään...tonnikalapizzaa ja hedelmärahkaa. Tännekin postaamani jäteviikon ruokalista on osoittautunut ylioptimistiseksi, koska aika monena päivänä syömmekin päivän pääruuan kodin ulkopuolella. Teemaviikko taitaa siis jatkua vielä ensi viikon. Koska olen perjantaina kiireinen, olen aloittanut ensi viikon ruokalistan suunnittelun jo tänään.

Päivän asu on... oikeastaan jo päivän toinen asu, koska ensimmäinen sotkeentui päivän tohinoissa. Nyt päälläni on luumunpunaiset mekko ja essu ja roosa pikkuhuivi.

Tänään olen... lämmittänyt leivinuunin ja tehnyt siinä ruokaa ja mustikka-banaani muffineja huomista varten. Hoitanut sähköpostiasioita. Lukenut ja suunnitellut etiikan praktikumia jossa olen vetäjänä. Pessyt ja silittänyt pyykkiä. Levitellyt tuhkaa pihaan. Ommellut. Neulonut valmiiksi uuden tiskirätin.

Aion... tehdä tänään vielä vähän töitä ja ommella valmiiksi essun jos suinkin ehdin. Sitä ennen on kuitenkin luvassa reipas tunti crosstrainer-treenin parissa.

Aion mennä... Tieteen Päiville sekä huomenna että perjantaina.

Luen... How to fossilise your hamster and other amazing experiments for the armchair scientist.

Olen tekemässä... edelleen punaista neuleliiviä miehelle. Ompelemista odottamassa on vielä yksi essu/mekkosetti.
Suunnittelen jo seuraavia töitä. Täällä tarvitaan ainakin pyjamia ja villasukkia. Olen myös onnistunut tuhoamaan viime aikoina peräti kaksi essua, ja niiden tilalle täytyy tehdä uudet. Siinä ehkä vähän kestää kun joudun ensiksi tilaamaan kankaat ulkomailta.

Toivon... että että Tieteen Päivien luennot osoittautuvat yhtä mielenkiintoisiksi kuin miltä ne kuulostavat.

Toivon myös että ehdin päivitellä blogia säännöllisesti. Ainakin alkukevät vaikuttaa aika kiireiseltä, joten päivitystahti tullee harvenemaan.

Kuulen... kellon tikitystä ja pesukoneen hurinaa.

Parasta juuri nyt... Tieteen Päivät, CMX:n Talvikuningas. Taru Sormusten-Herrasta jumppa: Fellowship of the Ring-soundtrack soimaan, kiivetään crosstraineriin ja reippaillaan vähintään siksi kunnes päästään Lothlorieniin asti. Vauhti kiihtyy ihan itsestään siinä vaiheessa kun sormusaaveet ja uruk-hait alkavat ajaa takaa.

Viikonloppuna aion... ainakin levätä ja siivota. Jossain vaiheessa pitäisi siivota ulkovarastoa. Olemme hankkimassa/saamassa lisää polttopuita ja niille on tehtävä tilaa. Ihmeellistä mitä kaikkea ulkovarastoonkin kertyy ihan huomaamatta.

Maailmankaikkeuden peili

Ihmisen kehityshistoriassa on se mielenkiintoinen piirre, että olemme yksin. Tämä on tosiaankin epätavallista. Useimmilla Maapallon lajeilla on elossa olevia sisaruksia, samaan sukuun kuuluvia lajeja. Ei ole ollenkaan harvinaista että samassa suvussa on kymmeniä lajeja. Vaan näin ei ole ihmisten laita. Homo-suku ei ole koskaan ollut suuren suuri, mutta nykyään se on yksilajinen. Neandertalin ihmisten mentyä noin 30 000 vuotta sitten, olemme jääneet yksin, ainoiksi lapsiksi suureen taloon älymme, luovuutemme ja kulttuurimme kanssa. Meillä ei ole ketään joka olisi samanlainen ja silti erilainen kuin me: älyllinen, uskonnollinen, samojen haasteiden edessä mutta silti käsivarren mitan päässä meistä. Meillä ei ole peilinämme toisenlaista älyä, jonka kanssa keskustella suurista mysteereistä eikä toisenlaista tunnetta jonka avulla voisimme ymmärtää paremmin sitä mistä omissa tunteissamme on oikeasti kysymys.

Kosminen yksinäisyys on ihmiselle iso ongelma. Yksilötasolla ainakin osa ihmiskunnasta tietää oikein hyvin, millaista on kun on olemassa joku joka ymmärtää puolesta sanasta, joku joka on kuin toinen minä mutta kuitenkin juuri sen verran erilainen että erosta syntyy maailmankaikkeuden peili johon voimme katsoa ja nähdä paikkamme maailmassa. Maailmankaikkeuden peili ei näytä vain pienuuttamme vaan merkityksen- missä suhteessa olemme ainutlaatuisia, missä määrin ihmisyys taas on ylipäätään tietoisuutta ja ymmärrystä. Oikein hyvästä peilistä näkee myös, missä olisi korjattavaa ja mihin voisimme pyrkiä ja ilman sitä on aina vähän hukassa. Kun hyvää peiliä ei ole, joudumme katselemaan heijastuksia vedestä ja näyteikkunoista, pohtimaan eroja ja yhtäläisyyksiä ihmisten ja eläinten välillä ja kertomaan legendoja jumalista. Mutta eläimet eivät puhu eikä jumalia voi käsittää. Jos haluamme inhimillistä opastusta, meillä on vain toisemme.

Lajina, ihmiskuntana, emme tiedä millaista olisi jos meillä olisi Joku Toinen, joka olisi meille maailmankaikkeuden peili. Voimme vain yrittää kuvitella, millaista olisi lukea toisenlaisen tietoisuuden tuottamaa filosofiaa ja hiljentyä toisenlaisen kauneudentajun tuottaman taiteen edessä. Jos olemmekin kerran tienneet, olemme sen unohtaneet jo aikojen alussa niin että jäljelle on jäänyt vain epämääräinen kaipaus. Tämä kaipaus on juuri sen verran irrationaalinen että sitä on toisinaan vaikeaa perustella projektoituneessa tiederahoitusjärjestelmässä mutta silti niin perustavanlaatuinen että monet, hyvin monet, ymmärtävät sen pitemmittä selityksittä että SETI, Maan ulkopuolisen älyn etsintä on tärkeää tutkimusta täysin riippumatta siitä kuinka hyvät mahdollisuudet meillä todellisuudessa on löytää ikinä ketään.

Mahdollisuudet eivät nimittäin ole kovin hyvät: emme oikein tiedä miltä neula voisi näyttää, ja heinäsuova on koko universumin kokoinen. Ja mitä ihmettä tekisimme, jos löytäisimmekin jostakin, kymmenien tai satojen valovuosien päästä merkkejä toisesta sivilisaatiosta? Kommunikaatio olisi äärimmäisen hankalaa. Mikään ei kulje valoa nopeammin ja valovuosi tarkoittaa aikaa jonka valo ehtii taivaltaa vuodessa. Jos ajatellaan että vieras sivilisaatio asustaisi galaktisessa mittakaavassa lähellä, noin sadan valovuoden päässä, kestäisi siis kaksi sataa vuotta vaihtaa pelkät hyvänpäiväntoivotukset. Toivottomuus alkaa hiipiä mieleen viimeistään silloin kun miettii, kuinka pitkä aika kaksisataa vuotta meille onkaan: ajatellaan vaikka millaiselta maailma näytti vuonna 1808. Miten voisimme edes keskustella mielekkäästi jos yhden puheenvuoron olisivat käyttäneet teollisuuden aamunkoitossa eläneet esi-isämme ja heidän lähettämäänsä viestiin vastanneet avaruusolennot olisivat lähettäneet viestin meille, ja me taas vastaisimme siihen viestiin onnellisen tietämättöminä siitä mitä Avaruusolentolassa on tapahtunut sitten vuoden 1908...

Mutta silti. Peilin hukkaaminen on sen mittaluokan katastrofi että huolettominkin äijäihminen voi sen ymmärtää. Kun itseään ei näe mistään, on niin työlästä päästä perille omasta olemuksestaan. Ilman hyvää käsitystä siitä keitä oikeastaan olemme, on taas vaikeaa saada selville, mihin meidän pitäisi pyrkiä. Jos haluamme olla enemmän kuin eläimiä, olemassaolollamme lajina olisi myös hyvä olla jokin muu tarkoitus kuin pelkkä hilluminen kunnes sukupuutto meidät korjaa. SETI on arvokasta tutkimusta, ja jos sen avulla joskus löydämme Ne Toiset, on se joka tapauksessa jotakin aivan ihmeellistä: väärinkäsitysten ja epäselvyyksien alle lähes hukkuvanakin maailmankaikkeuden peili on ihme. Jos joskus pystyisimme vaihtamaan Niiden Toisten kanssa edes pari sanaa vuosisatojen kuluessa, se olisi kaiken vaivannäön arvoista.

Ko hau rongorongo: kuinka menneisyys katoaa

Myytin mukaan Hotu Matu’a, Pääsiäissaaren ensimmäinen asukas suri kotimaastaan, oletettavasti jostain Polynesiasta, Pääsiäissaarelle tuomiensa ainutlaatuisten rongorongo-taulujen tulevaa tuhoa. ”Tulevat tapahtumat tuhoavat nämä pyhät taulut jotka tuomme mukanamme, ja ne jotka valmistamme uudessa maassa. Toisen rodun miehet suojelevat muutamia, jotka jäävät jäljelle arvottomina esineinä ja heidän maorinsa tutkivat niitä turhaan osaamatta lukea niitä.” Pääsiäissaarten suullisen perimätiedon mukaan Hotu Matu’a toi uuteen kotiinsa mukanaan 67 kirjoitustaulua täynnä kirjoitusta jollaista ei tunneta mistään muualta. Arvellaan, että rongorongo-taulut saattavat olla todiste siitä että ihmiskunta on keksinyt kirjoitustaidon useaan kertaan eri puolilla maailmaa. Rongorongo-kirjoituksen todellisesta alkuperästä ei ole varmaa tietoa- tarina Pääsiäissaarten perustajista on vain myytti jota tukevat todisteet ovat vähissä. Mistään muualta Oseaniasta ei tunneta minkäänlaista kirjoitusjärjestelmää siirtomaa-aikaa edeltävältä ajalta. Emme tiedä edes, oliko Hotu Matu’a vain satua vai onko hänen esikuvansa ollut todellinen henkilö. Paitsi että rongorongo-kirjoituksen alkuperää ei tunneta, kukaan ei myöskään osaa lukea sitä. Se ei näytä olevan sukua millekään tunnetulle kirjoitukselle, vaikka jotkut sen symboleista ovat laajemmin tunnettuja. Voi olla, ettemme koskaan saa selville rongorongotaulujen sanomaa.

Taitaapa elossa olla vieläkin muutama rouva jolla on tallessa rintamalta tullutta kirjeenvaihtoa sulhaselta tai tuoreelta aviomieheltä. Minä taas olen jo sitä sukupolvea jonka elämässä lähes kaikki mielenkiintoinen kirjeenvaihto on käyty sähköpostitse. Jo tänä päivänä ovat kadonneet iäksi kaikki ne sähköpostit, joita Tuleva Aviomies lähetteli niiden kuukausien aikana joina hän hyvin kärsivällisesti ja peräänantamattomasti houkutteli minua ulos kanssaan. Eikä niistä ajoista ole kulunut edes kymmentä vuotta.

Sanotaan että netissä kaikki säilyy ikuisesti. Nämäkin rivit kopioituvat tai kopioidaan ties minne, ja jos joku vain viitsii nähdä riittävästi vaivaa kaivaakseen ne esiin, jostain ne tulevat aina löytymään. Aina, tarkoittaen ”niin kauan kuin meillä on internet pääpiirteissään sellaisena kuin sen tunnemme.” Ajattelemme mielellämme että tulevaisuudessa netti vain kehittyy, muttei katoa. Miksiköhän ajattelemme kehitystä aina sileänä, huolellisesti tehtynä roomalaisena tienä joka vie kohti kaukaista päämääräänsä, joka on (riippuen siitä keneltä kysytään) Kaiken Teoria tai vain Vastaukset Kaikkiin Kysymyksiin Jotka Todella Tahdomme Tietää? Kovin hyviä perusteita tälle ajattelun lempilapselle ei tunnu olevan. Tieteen historia on vankka ja tragikoominen todiste siitä että yleensä tiede on kaikkea muuta, ja voi hyvinkin olla, että mikä pätee tieteeseen tulee myös pätemään nettiin.
Lähihistoriasta löytyy runsaasti pieniä synkeitä anekdootteja siitä miten aivan viisitoista-kaksikymmentä vuotta sitten aikansa hienoimpiin tietojärjestelmiin tallennettujen tietojen purku on osoittautunut myöhemmin lähes mahdottomaksi tehtäväksi. Vanhoissa, romukoppaan ajat sitten heitettyihin tallennusvälineisiin sopiviin muistilaitteisiin tallennettu tieto näyttää olevan lähes yhtä saavuttamattomissa kuin rongorongo-levyissä. Arkisemmin, voimme miettiä, tuleeko maailman jokaisesta vinyylilevytyksestä saataville cd-versio, vai kadottaako jokainen formaatin vaihto jotakin? Ja onko sen jonkin seassa jotakin jonka olisi sittenkin ollut hyvä säästyä? Erään Filosofin Tulevan Aviomiehen Urotyöt eivät ehkä sisällä ainesta maailmankirjallisuuden klassikkoon, mutta ehkäpä, sitten kun olen vanha ja dementoitumassa kuin Immanuel Kant, rapistelisin mieluummin sormissani kellastuneita kirjeitä kuin yrittäisin muistella mitä säästämäni pienet muistoesineet kerran minulle merkitsivät.


Se mitä tietoa siirretään aina vain uusiin formaatteihin tuntuu olevan myös arvovalinta, ihan samalla tavalla kuin sekin, mitä vanhoja rojuja jaksaa raahata uuteen kotiin isoa muuttoa tehdessä. Ongelmana siis on, että ajatukset, samoin kuin 70-luvun kammottavat valaisimet ja 50-lukulaiset hassut printit, toisinaan näyttävät muutaman kymmenen vuoden päästä paljon raikkaammilta ja kiinnostavammilta kuin silloin kun pitäisi miettiä, heittääkö pois tämä so last season talvipalttoo ja mummon hassut vanhat kahviastiat. Miten sellaisia asioita voisi miettiä niin viisaasti ja kaukonäköisesti kuin pitäisi? Ettemme vain miettisi sitä mikä sopii yhteen huomisen kanssa vaan muistaisimme myös että joskus voi koittaa sellainenkin päivä jona se mikä on mennyttä, voi merkitä kaikkea.

Keittiössä tapahtuu: jäte-teemaviikko

Arkkupakastimessa on taas sellainen huurrekerros että se olisi syytä sulattaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Eikä sulattaminen varmaan pakastin numero kakkosellekaan pahaa tekisi. Kahden pakastimen omistajana pystyn periaatteessa siirtelemään ruokia pakastinten välillä kätevästi niin että ne voi sulattaa vuorotellen. Periaatteessa. En silloin jos molemmat pakastimet ovat täynnä kaikkea: puutarhan tuotteita, tarjouksesta haalittuja lihoja ja kaikenlaisia pusseja joista on joskus tarvittu osa. Pakastearkku on myös paikka jonne asioita alkaa helposti hautautua. Silloin on aika järjestää teemaviikko, niinkuin muissakin laadukkaissa ruokapaikoissa.

Teemanamme on siis jäte: ruokalista kootaan tavallistakin tarkemmin sen ympärille mitä pakastimien ja ruokakomeron pohjalta löytyy. Tällä järjestelyllä ei voi kuin voittaa: pakastin tyhjenee ja ruokakaupasta selviää ulos halvalla.

Tällainen viikon ruokalistasta tällä kertaa tuli. Samaa ruokaa on merkitty useammalle päivälle silloin kun erästä tulee iso, mitä sattuu aika usein kahden hengen taloudessa. Merkitsen ruokalistaan myös puolison bentolounaat niinä päivinä kun sellaiseen riittää tähteitä.

Viikonloppu: appelsiiniankkaa, riisiä, salaattia, apple pie vaniljajäätelön kera
-appelsiiniankasta riittää myös bentolounas maanantaille

Ma peruna-parsakaalikeittoa, tuoretta leipää, punaherukoita kinuskikastikkeessa

Ti antilooppipihviä, punaviinikastiketta, lohkoperunoita, lämpimiä kasviksia, pensasmustikkamuffineja

Ke tonnikalapizzaa, pensasmustikkamuffineja

To kinkkupiiras, kaalisalaatti, marja-banaanirahkaa
-tästä saa vielä benton perjantaille

Pe voitattipastaa, raparperi-vaniljapiirakkaa (jälkimmäistä riittää myös viikonlopulle)

Ja lauantaina katsotaan näyttääkö paremmalta (toivottavasti!) ja mennään taas ruokakauppaan.

posted under , | 0 Comments

Ajatuksia vuoden aluksi: hyväntekeväisyydestä

Uusi vuosi alkaa meillä tilanteessa jossa oma elämä voi varsin hyvin, mutta ulkomaailman tapahtumat huolestuttavat. Ei, en nyt puhu pelkästään talouskriisistä –tai ainakin hyvin vähän siitä- vaan monesta, monesta asiasta, joista osaa varmaankin tulen sivuamaan myöhemmin.

Tämän vuoden luonteenkehitysprojektiksi valikoitui kohdalleni hyväntekeväisyys. Kahden ehdokkaan väliltä päädyin valitsemaan hyväntekeväisyyden, koska se vaikutti ikävämmältä, mikä yleensä on kohdallani merkki siitä että juuri tälle asialle olisi syytä tehdä jotakin ja pian. Itsensä kehittäminen on yleensä aluksi ikävää, ja koko touhun palkitsevuus selviää vasta myöhemmin –jos aina silloinkaan. Tilanne ei kovin paljon eroa monien näillä tienoin vuotta aloittamasta fyysisestä kunnonkohotusurakasta. Mihin ihminen tarkalleen ottaen tarvitsee esimerkiksi kykyä tehdä kolmekymmentä ranskalaista punnerrusta viiden kilon painoilla? Ei vaikuta kovin käytännönläheiseltä taidolta, mutta silti ennen pitkää huomaan että jotenkin jaksan paremmin ja olen terveempi jos käytän jokusen tunnin viikosta tämäntyyppisten suoritusten harjoittelemiseen.

Hyväntekeväisyys ei ole pelkästään rahan lahjoittamista. Tietenkin jokaisen joka ei itse vastaanota hyväntekeväisyyttä tulisi mielestäni antaa omastaan vähempiosaisille. Omastaan, ei välttämättä edes liiastaan. Meidän tavarataivaan asukkaiden käsitys siitä mikä on tarpeellista ja mikä ylellisyyttä on joka tapauksessa varsin hämärä ja epäjohdonmukainen. Esimerkiksi pyrkimys yksinkertaiseen elämäntapaan ja turhuuksien karttamiseen oli aihe josta filosofit saarnasivat jo Perikleen Ateenassa. Siis yhteiskunnassa jossa ei tunnettu edes kunnon viemäröintiä eikä hormeja. Tyypillinen koti oli noin kymmenen neliön koppero ilman mitään tuntemiamme mukavuuksia. Ruoka tehtiin tavallisesti hiilipannulla talon edustalla. Perikleen aikalaiset eivät myöskään tunteneet saippuaa, vaatteiden valmistamista neulomalla tai lääketieteen perusteita. ”Äärimmäinen köyhyys” on sana joka minulle tulee ensimmäisenä mieleen tästä elämästä, jossa joidenkin mielestä oli suorastaan sietämättömän paljon ylellisyyttä ja joka oli arkipäivää yhteiskunnassa joka synnytti kuolematonta taidetta, runoutta ja filosofiaa. Tätä taustaa vasten voi jokainen joka ei itse vastaanota hyväntekeväisyyttä, itse miettiä kuinka köyhä onkaan.

Mutta hyväntekeväisyydessä on siis kysymys myös paljosta muustakin kuin rahasta. Lisää vaatimuksia meille tavallisille, suurien asuntolainojen ja niin ja näin olevien tulojen kanssa säätäville. Sen asenteen kanssa minulla on suurin ongelma. Osittain se johtuu siitä että olen niin erakkoluonne. Osittain –ehkä suuremmalta osalta- se johtuu yksinkertaisesti siitä että asioiden tärkeysjärjestys on kohdallani jotakin ihan muuta kuin mitä sen pitäisi olla. Kyllä, muita voi auttaa tehokkaasti vasta kun omat asiat ovat hyvässä järjestyksessä. Läheiset ensin ja niin edelleen. Mutta kuinka hyvässä järjestyksessä niiden omien asioiden pitää olla? Riittäisikö kuitenkin jokin täydellisyyttä vähäisempi? Sitä paitsi, jos en ole harjoitellut oman pesäni ulkopuolisesta maailmasta välittämistä jo ennen kuin olen saanut oman pienen maailmani hyvään järjestykseen, opinko sitä enää myöhemminkään, sitten kun siihen olisi todella varaa? Jos aloitan läheisistäni, riittävätkö rahkeeni koskaan kaukaisemmista lähimmäisistä –tai ympäristöstä- välittämiseen? Epäilen.

Hyviä syitä sille miksi mitään ei tarvitsisi tehdä jollei siihen tunne ihan erityistä hengen paloa, perusteluja sille että olen jo ihan riittävän hyvä ihminen (ainakin jos vertaa...), aina löytyy. Toisaalta perustelu sille miksi jotain kuitenkin kannattaisi tehdä, on aika ylivoimainen: se on oman etuni mukaista. Eettisyyden pohjalla on paksu kerros egoismia, ja miksi ei olisi, onhan etiikka jo määritelmällisesti oppia hyvästä elämästä, tieteellisten periaatteiden mukaan tehtyä tutkimusta onnellisuudesta ja siitä miten sen voi saavuttaa.
Ja siksi, niin vaikeaa kuin se onkin, yritän näin alkajaisiksi vaientaa sen pienen äänen mielessäni joka kertoo ettei minulla mitään asenneongelmaa ole, ainakaan kun vertaa... Miksi vertaisin, jos tavoitteeni elämässä ei ole päästä naapurin tai puolitutun edelle missään asiassa vaan vain tulla onnelliseksi ja tehdä maailmasta omalta osaltani niin paljon parempi paikka kuin voin. Sen tavoitteen saavuttamisessa minulle ei ole yhtään iloa tähänastisissa pienissä saavutuksissani kieriskelystä vaan siinä että aina tilaisuuden tullen muistan että tänä vuonna, yritän välittää enemmän, jakaa omastani, auttaa aina tilaisuuden tullen (ja ehkä jopa etsiä niitä tilaisuuksia).

Niin, ja kun painoindeksi on se mikä on, on minun syytä muistaa myös liikkua ahkerasti tänäkin vuonna.

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments