Totuuden rakastamisesta, osa II

Lukiossa opin että sana filosofi tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa totuuden rakastajaa. ”Selvä juttu”, ajattelin. Kyllähän minulla oli jonkinlainen käsitys siitä mitä totuus on: se on jotakin joka saadaan selville kun tarpeeksi tutkitaan, paitsi silloin kun tutkimuksessa selviää että jostakin syystä asia on niin hämärä ettei siitä ota Erkkikään selvää. Silloin tämän tietäminen on melkein yhtä hyvä asia kuin se että olisi saanut totuuden kiinni. Sanoihan Oraakkeli Sokratestakin Kreikan viisaimmaksi mieheksi, sankarin itsensä arvion mukaan lähinnä siksi että hän oli akuutin tietoinen tietämättömyydensä laajuudesta kun taas muilla oli tapana kuvitella tietävänsä asioita joista he lähemmin tarkasteltuna olivat tietämättömiä. Niin tai näin, ajattelin että totuuden rakastaminen oli ennen muuta oppimisen rakastamista. No sehän sopi minulle, olenhan aina halunnut tietää kaiken mikä tiedettävissä on, mukaan lukien asiat joita useimmat eivät edes yritä tietää. Jos tämä oli filosofian perusidea, ammatti oli luotu minulle. Toisin sanoen, minulla ei ollut hajuakaan siitä mihin olinkaan taas nenäni pistämässä.

Sittemmin olen kantapään kautta viisastunut ja huomannut että totuuden rakastamisessa on vain osittain kysymys tiedonjanosta (joskin siitäkin on apua).
Totuuden rakastaminen edellyttää muun muassa ettei ikävistä tilanteista voi ammattimaisesti etäännyttää itseään. Jotta asioita voisi analysoida, niitä on havaittava mahdollisimman perusteellisesti. Esimerkiksi eetikon ei pitäisi turtua pahaan siksi että sellainen maailma vain on ja viime viikolla havaitsin aivan vastaavaa, enkä tälläkään kertaa mahda asialle mitään.
Toisaalta esimerkiksi pahan filosofiaan tutustuminen tarkoittaa sitä että epämääräisen vastenmielisyyden tunteen sijasta pahat asiat kokee tavallaan syvemmin kun osaa tarkalleen sanoa, mikä kaikki niissä on pahaa ja huomaa mihin kaikkialle havaittu paha vaikuttaakaan. Ihminen näkee tarkasti sen minkä tuntee, on kyse sitten lintulajeista, autojen vuosimallien erottamisesta tai oikeasta ja väärästä. Kuten Ofeliakin on huomannut, näin tarkka maailman havainnointi ei edistä positiivista ajattelua ja optimistista maailmankuvaa. Myönteinen ajattelu tarkoittaa usein ettei ikäviä asioita ajatella tai haluta edes nähdä, ja että maailmasta pyritään havaitsemaan vain se mikä ei ahdista. Se on aika vähän se ja johtaa helposti kapeaan ja itsekeskeiseen maailmankuvaan. Totuutta rakastavan on toimittava täsmälleen päinvastoin: on pyrittävä mahduttamaan mieleensä koko maailma, mahdollisimman hyvällä resoluutiolla. ”En tahdo tietää enempää!” on lausahdus jonka olen kuullut usein maallikoilta ja toisinaan jopa kollegoilta jotka ovat törmänneet johonkin erityisen ahdistavaan todellisuuden puoleen. Totuus kuitenkin vaatii että tavalla tai toisella, sellaisista tuntemuksista on päästävä yli. Filosofien työnä ei ole rakentaa lumetodellisuutta jossa ikävät asiat sijaitsevat jossain kaukana tai ainakin maton alla. Totuus on etsittävä ja kiskottava hännästä päivänvaloon ja pyyhittävä tomusta jotta muutkin näkevät sen ja joko hyväksyvät sen tai ryhtyvät korjaamaan epäkohtaa. Reaalimaailmassa väistäminen on toki mahdollista, mutta silloin ajattelija tulee pystyttäneeksi mieleensä aidan. Siinä on se huono puoli että jos osaa todellisuudesta ei suostu näkemään ja käsittelemään, ei myöskään voi väittää pyrkivänsä mahdollisimman todenmukaisiin käsityksiin.

Totuuden rakastaminen edellyttää myös kykyä muuttaa mieltään. Olen oppinut että niin tuuliviirejä kuin useimmat ihmiset (minä mukaan lukien) ovatkin, aito mielen muuttaminen on harvinainen ilmiö. Kyllästymme helposti vanhaan ja hamuamme uutta, omaksumme uusia huonosti perusteltuja uskomuksia vanhojen huonosti perusteltujen uskomusten tilalle, ja joskus jopa opimme jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Mutta kuinka usein olemme valmiita vaihtamaan vanhoja hyvin perusteltuja uskomuksia tai tekemään poikkeuksia hyvin toimiviksi havaittuihin sääntöihin jos totuudessa pysytteleminen sitä vaatisi? Hyvin harvoin. Otetaan esimerkiksi vaikka tieteentekijät, onhan tiede itsekorjautuva systeemi parhaasta päästä, toimintaa jonka perusideaan kuuluu että jos pöytään lyödään tarpeeksi hyvät todisteet, tieteenharjoittajan on muutettava mieltään. Näin siis teoriassa: käytännössä tieteenfilosofit ovat huomanneet että uusien vallankumouksellisten ideoiden läpi lyöminen vaatii usein sukupolvenvaihdosta. Tiede on paitsi objektiivista todellisuutta rationaalisin menetelmin tutkivaa toimintaa, myös inhimillistä toimintaa. Karavaani kulkee eteenpäin, mutta yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät joutuvat huolehtimaan totuuden ohella myös rahoituksesta ja kiintyvät helposti asemaansa tai elämäntyöhönsä. Tiede on paitsi menetelmä, myös tavallisten kuolevaisten harjoittamaa toimintaa ja vaikka se toisinaan tavoittaa hyvinkin mielenkiintoisia asioita objektiivisesta todellisuudesta, se on aina myös tekijöidensä kuva. Mielen muuttaminen on helppoa vain silloin jos vanha mielipide ei ole ollut kovin vahva tai hyvin perusteltu. Mutta kun mennään vakaumuksen ja maailmankuvan tasolle, moneen kertaan läpi mietittyihin ja koeteltuihin perususkomuksiin tai moraalisiin asenteisiin, syviin vesiin jossa filosofit ja aamuyön demonit uivat, mielen muuttaminen on todella vaikeaa. Niin vaikeaa, etten usko kenenkään joka siihen on joskus pystynyt, voivan tuntea muuta kuin myötätuntoa niitä kohtaan joilta se ei onnistu. Yleensä mieltä muutetaan vain pakon edessä. Totuuden rakastaminen onkin siitä viheliäistä, että se moninkertaistaa ihmisen kyvyn havaita tällaisia pakkoja. Itsepetoskin on vaikeampaa jos oppii tunnistamaan virheargumentit liian hyvin.


Aina välillä minulta kysytään, mikä on filosofin työn huonoin puoli. Se miten tämä kysymys asetellaan, paljastaa usein paljon siitä mitkä ovat kyseisen ihmisen arvot. Selkeä enemmistö arvelee että ikävintä on varmaankin ainainen rahoituksen epävarmuus ja suomalaisen tutkijan heikot työllisyysnäkymät. Onkohan yksikään filosofiaa pääaineenaan opiskellut selvinnyt edes perusopinnoista läpi joutumatta vastailemaan kysymykseen:”Mutta mistä sinä kuvittelet saavasi töitä?” kyllästymiseen asti? Suoraan sanoen, nämä ovat kaikesta käytännöllisyydestään huolimatta jotenkin marginaalisia huolia. Minusta ihminen jonka mielestä ne ovat suurimpia mahdollisia huolia, on päässyt elämässään aika helpolla.

Kukaan ei ole toistaiseksi huomannut kysyä yllä käsittelemistäni asioista –niistä jotka ovat omasta mielestäni raskaimpia. Mutta pari vähän syvällisempää sielua on kysynyt, eikö filosofia ole hyvin yksinäistä. ”Mitä teemme, sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan.” totesi jo Nietzsche. Filosofi jonka ajatuksenjuoksu on täysin ymmärrettävää muille on filosofi joka on lakannut luomasta uutta ja kypsä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ennen kuin omat ajatukset on saanut hiottua artikkeleiksi tai edes mitenkuten lausumiskelpoisiksi mielipiteiksi, niiden kanssa on tehtävä paljon hiljaista, yksinäistä työtä. Vähitellen alkaa huomata miten pitkä ja syvä on hiljaisuus kysymyksen ja vastauksen välissä. Edelleen, omia ajatuksia tai moraalikäsitystä on tavallisesti puolustettava yhden hengen vähemmistöstä käsin niin kriittisille kollegoille kuin niillekin jotka ovat kutsuneet ”asiantuntijan” kiillottamaan kilpeään ja saaneet totuuden nimissä jotakin muuta kuin mitä ovat toivoneet ja odottaneet. Jos totuuden rakastamisen tielle on lähtenyt, on vain parasta opetella rakastamaan matkaa ja kaikkea mitä sen aikana näkee ja yritettävä unohtaa mahdollisimman hyvin se että helpommallakin voisi päästä.

4 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Oi miten ihana tieteellinen selonteko yltiöpositiivisen ajattelun huonosta puolesta! Tässähän se oli paremmin perusteltuna koko fuula kuin taas minun pelkkä "se on itselleen valehtelua ja silmien sulkemista" -täräytykseni. =)

Saara kirjoitti...

No mutta, täräytyksesi sai ajatuksia liikkeelle =)

Onpa kivaa, kun aina tulee kehuja vaikka miten angstaa X)

Kuunkuiske kirjoitti...

Luin kaikki kirjoituksesi, joissa puhutaan rakkaudesta. Haluan palata joihinkin vielä uudelleen, maistella ajan kanssa.

Kiitän sinua näistä kirjoituksista! Kyynel silmäkulmassa, toiveikkaana.

marjaisa kirjoitti...

Luuletko Totuuden mahtuvan kaaliisi! Ei ole tarkoitus olla epäkohtelias, mutta olisiko esim. evoluutio tuottanut kaikentietävän ja lainalaisuusia hallitsevan olennon ihmisessä? Miten tämä olisi loogisilta mittasuhteiltaan? Ihmiselle totuus on suhteellinen käsitys. Kerro jos sen saavutat, ilmeisesti olet olettanut saavuttavasi. Ihminen on helposti megalomaninen suhteessa muuhun luomakuntaan :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments