Keskitie umpihankeen


"I have almost reached the regrettable conclusion that the Negro’s great stumbling block in the stride toward freedom… is the white moderate, who is more devoted to “order” than to justice; who prefers a negative peace which is the absence of tension to a positive peace which is the presence of justice; who constantly says: “I agree with you in the goal you seek, but I cannot agree with your methods of direct action”; who paternalistically believes he can set the timetable for another man’s freedom; who lives by a mythical concept of time and who constantly advises the Negro to wait for a “more convenient season.”


--Dr. Martin Luther King, Jr., Letter from Birmingham Jail

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa jokseenkin kaikki olennaiset asiat jäivät odottamaan ”sopivampia aikoja”. Tässä tapauksessa ”sopivampi” saattaa hyvinkin tarkoittaa aikoja jolloin ihmiskunnan kollektiivisen pyrstön alla palaa jo kunnon tuli. Ympäristöaktivisteja joilta alkaa kärsivällisyys käydä vähiin voi tällä välin vielä hyvin paheksua: meillähän on ihan laadukas poliittinen päätöksentekojärjestelmä ja siihen liittyvät päätöksentekokanavat. Pitää vain odottaa ja yrittää olla huolimatta liikaa siitä että ympäristömme saattaa voida huonosti jo pikemmin kuin olisi poliittisesti suotavaa.

Minä kuulun niihin joiden mielestä yli-innokkaista ympäristöaktivisteista on yleensä enemmän harmia kuin hyötyä. Kettutyttöjen ja Greenpeacen pelko on tietyissä piireissä suosittu keppihevonen jonka avulla voidaan perustella sitä miksei ympäristöystävällisiä näkökantoja voida harkitakaan. Kun esittäjä on väärä, täytyy myös mielipiteen olla väärä. Ja jos ihminen jolle on annettu hitunenkin valtaa ajattelee näin, hän voi saada aikaan paljon harmia. Toisaalta, olen sitä mieltä ettei ympäristökysymyksiä voi jättää Päättäjien huoleksi. Se miten lopulta käy, saattaa hyvinkin riippua tavallisista ihmisistä vähintään yhtä paljon kuin poliitikoista. Etsinnässä on siis kultainen keskitie, ja kuten monet filosofin keskitiet, tämäkin näyttää kulkevan läpi umpihangen.

Minun -ja mahdollisesti myös ympäristön- onneksi valtaapitävätkään eivät kuitenkaan ole kaikkivaltiaita. Kööpenhaminan fiasko ei ole muuttanut minun valtakunnassani mitään: täällä minulla on edelleen lapioni ja oikeus toimia juuri niin vastuullisesti kuin suinkin osaan ja pystyn. Minulla on parituhatta neliötä hyvää virkkalalaista puutarhamaata jota voin kohdella niin lempeästi kuin osaan, filosofin aivot ja jopa pikku rippunen vaivalla hankittua vaikutusvaltaa. Minulla on resursseja, ja voin itse valita yritänkö hallita niitä hyvin vai istunko kannonnenässä synkän näköisenä odottamassa lähetystöä joka toimittaisi minulle kaiken sen vaikutusvallan jonka tarvitsisin laittaakseni koko maailman asiat kerralla kuntoon. Olen tullut siihen tulokseen että ensimmäinen vaihtoehto kannattaa valita. Jos lähetystöä ei sattuisikaan kuulumaan, saan kuitenkin yhtä ja toista aikaiseksi ilmankin. Ja siinä tapauksessa että mahdollisuuteni parantaa maailmaa lisääntyvät jonakin päivänä suuresti, onnistun todennäköisesti käyttämään valtaani viisaammin jos olen harjoitellut vähän pienemmässä mittakaavassa. Tavallisen ihmisen osa on pieni, mutta ei se huono ole.


Tällä hetkellä perheemme hiilijalanjälki on noin 70% keskivertosuomalaisen jalanjäljestä, ja ellei Puolison tarvitsisi työnsä takia matkustella paljon, päästömme olisivat vain noin puolet keskivertokulutuksesta. Mediassa tällaiset vähennykset on esitetty utopiana johon tavallisen ihmisen on mahdotonta päästä ilman että elintaso tippuu jonnekin romanikerjäläisten tietämille. Mutta me elämme kahdestaan tilavassa talossa, syömme lihaa, ja kierrätyksessämmekin olisi parantamisen varaa. Asiamme ovat sekä lokoisasti että epätäydellisesti. Tänä vuonna olen muuttanut tapojani monessa pienessä asiassa, ja luulen että ensi vuosi sujuu samansuuntaisesti. Pienet muutokset eivät yleensä edes ole olleet muutoksia kohti suurempaa ankeutta vaan kohti selkeämpää, hallittavampaa ja mukavampaa elämää. Totta tietysti on ettei valitsemastamme elämäntavasta juuri näy reportaaseja naistenlehtien lifestylepalstoilla. Vaan enpä myöskään tunnista omakseni sitä marraskuunharmaata kuvaa joka ekologisesta elämäntavasta puhuttaessa on tullut tutuksi.Tilastolliseen luotettavuuteen ei yhden pienen perheen aineistolla tietenkään pääse. Yksikin perhe kuitenkin riittää kumoamaan universaaliargumentin jonka mukaan tavallisten ihmisten ei ole mahdollista vähentää päästöjään merkittävästi ilman että samalla menetetään jokseenkin kaikki mikä tekee elämästä sivistynyttä ja miellyttävää.

Minusta Kööpenhaminalle etukäteen asetetut tavoitteet eivät olleet erityisen hurjia. Jos tavallinen ihminen ottaisi näin ensi alkuun tavoitteekseen vaikka elämäntavan ekologisoimisen kymmenellä prosentilla, tarvetta ei olisi edes sellaiselle isommalle elämäntapamuutokselle joka meillä on toteutettu. Monta pientä asiaa voisi viilata ja höylätä hyvinkin helposti. Jopa minun matematiikkapääni riittää toteamaan että kun pieniä muutoksia on tarpeeksi monta, ne kyllä alkavat vastata yhtä isompaa. Lisäksi muutokset voi vallan hyvin aloittaa juuri sieltä missä ne sujuvat helpoimmin ja huomaamattomimmin. Ja vaikka miten pitkälle mentäisiin, kaikkien ei koskaan tarvitse olla erinomaisia täsmälleen samoissa asioissa. Syntilistat ja tarkat Hyvän Ihmisen Tunnusmerkistöt sopisi minun puolestani unohtaa ympäristökeskustelusta täysin. Päinvastoin, tarmokas syntipukkijahti näyttäisi tuovan ilmaan tuulahduksen eau de inkvisitiota joka on tympeäksi todettu jo kauan sitten. Mustavalkoinen ajattelutapa houkuttaa yksinkertaisuudellaan, mutta se on irrallaan todellisuudesta jossa ihmisillä on erilaiset kyvyt ja erilaiset elämät. Ja siitä että pohjimmiltaan se kaikki erilaisuus on ihan hyvä juttu.

Aina ei edes tarvitse vähentää, säästää ja nipistää. Minä ainakin myönnän irtopisteitä teoista jotka kompensoivat kulutuksen aiheuttamia ympäristörasitteita tuottamalla myönteisiä vaikutuksia toisaalla. Esimerkiksi puiden istuttaminen, lintujen talviruokinta, vihannesten kasvattaminen ja ympäristöä suojelevien tieteiden edistäminen ovat tekoja jotka osaltaan vastustavat aiheutettuja haittoja. Siksi ne voi ja pitääkin ottaa huomioon arvioitaessa elämän kokonaisympäristövaikutuksia.


Tarjolla olevat vaihtoehdot eivät siis ole äärimmäinen asketismi tai sen odottaminen että poliitikot jonakin päivänä saavat päätettyä jotakin. Kolmas vaihtoehto- se kultainen keskitie- on tehdä omassa elämässään, omilla voimavaroilla, se mikä tehtävissä on. Silloinkin kun se on vähän, se on hyvin paljon enemmän kuin ei mitään.

2 kommenttia:

Vaiheinen kirjoitti...

Kiitos jälleen hyvästä maailman kommentoinnista, mutta näin joulun kunniaksi sainnet että haastan pari ajatusta.

Ensinnäkin "meillähän on ihan laadukas poliittinen päätöksentekojärjestelmä ja siihen liittyvät päätöksentekokanavat".

Kööpenhaminan fiasko osoitti, että juuri näin asia ei ole. Se, että kyse ei ole Suomen paikallisesta päätöksenteosta, on sivuseikka. Kyse on globaalista päätöksenteosta nyt ja tulevaisuudessa ja nimenomaan se petti meidät. Eikäsuomikaan ollut tässä prosessissa mikään pyhimys.

Poliittinen järjestelmä päätti jälleen kerran tuhlata vuoden tai todennäköisesti useammankin ilman sitovia sopimuksia. Ainoa fakta tällä hetkellä on se, että Kioton sopimuksen jälkeisestä ajasta ei ole olemasa mitään sopimusta. Vain kauniita puheita. Se on itse asiassa julmaa.

Koko järjestlemä näyttää tällä hetkellä sellaiselta, että mitään oikeita sopimuksia ei tulla tekemään vuosiin. Se on oikeasti tämän fiaskon ydin.

"Kööpenhaminan fiasko ei ole muuttanut minun valtakunnassani mitään: täällä minulla on edelleen lapioni ja oikeus toimia juuri niin vastuullisesti kuin suinkin osaan ja pystyn."

Totta varmaankin, mutta todellisuus on sellainen, että sitäkin pitäisi muuttaa, jos kerran se jalanjälki on 70 %:n luokkaa normisuomalaisesta. Suomalaisen ekologinen jalanjälki on kaiketi 3 kertaa sen kokoinen, minkä maapallo jaksaisi kantaa jos kaikilla olisi samanlainen. Itse pääsen nykyisellään noin 45-50 %:iin suomalaisten keskiarvosta. Sekin on jo nyt liikaa.

"Minusta Kööpenhaminalle etukäteen asetetut tavoitteet eivät olleet erityisen hurjia. Jos tavallinen ihminen ottaisi näin ensi alkuun tavoitteekseen vaikka elämäntavan ekologisoimisen kymmenellä prosentilla, tarvetta ei olisi edes sellaiselle isommalle elämäntapamuutokselle joka meillä on toteutettu."

Se aika kun 10 % riitti meni jo. Kööpenhaminan tavoitteet olivat luonnon kannalta alimitoitettuja. Sillä ei oikeasti ole luonnon mittakaavassa mitään merkitystä kuinka paljon me joudumme omaa elämänjärjestystämme muuttamaan tai olemaan muuttamatta. Luonto vaan ei välitä pätkääkään tahdostamme tai haluistamme.

"Tarjolla olevat vaihtoehdot eivät siis ole äärimmäinen asketismi tai sen odottaminen että poliitikot jonakin päivänä saavat päätettyä jotakin. Kolmas vaihtoehto- se kultainen keskitie- on tehdä omassa elämässään, omilla voimavaroilla, se mikä tehtävissä on. Silloinkin kun se on vähän, se on hyvin paljon enemmän kuin ei mitään."

Olen samaa mieltä. Erittäin.

On kuitenkin niin, että kaikki kuvitelmat siitä, että roskia keräämällä koko ongelma hoidettaisiin, voidaan unohtaa.

Tosin sitä et tässä edes tarjoile.

Saara kirjoitti...

Hyvää joulua sinnekin. Haasteesi ovat aina tervetulleita...tosin pahoin pelkään, että tällä(kin) kertaa olemme pohjimmiltaan kaikesta samaa mieltä. :)

Ensinnäkin, poliittisen päätöksentekojärjestelmän laadukkuus on minusta -kuten kaikki muukin tässä maailmassa- kovasti suhteellista. YK on parempi vaihtoehto verrattuna siihen että kukin valtio puuhastelisi omiaan, mutta sehän ei tietenkään tarkoita että se olisi hyvä tai edes jotenkuten toimiva. Itse ajattelen että järjestelmän suuri ongelma liittyy juuri tähän: ihmiskunta on niin tyytyväisiä siihen että meillä on "edes jotakin" maailmansotien sijasta että olemme laiminlyöneet järjestelmän kehittämisen. Se on iso asenneongelma.

Toiseksi, tottakai meillä on edelleen paljon parantamisen varaa. En ole tainnut koskaan muuta väittääkään... Mutta suurin ongelma minusta ei ole se että kaltaiseni tiedostavat ihmiset eivät tee tarpeeksi vaan se ettei suurin osa kansasta tee yhtikäs mitään koska kuvittelee että edes se 30%:n vähennys on täysin utopistista ilman tulevaisuuden teknologioita tai suunnattomia henkilökohtaisia uhrauksia. Pointtini on, että muutama askeetikko ei meitä pelasta, etenkään jos he samalla aiheuttavat synkällä asenteellaan sen ettei moni tavallinen kansalainen viitsi yrittää edes vähän "koska se ei kuitenkaan riitä". Olen sitä mieltä ettei ympäristötietoisen kansanosan pitäisi vain laskea omia päästöjään kuin anorektikot kaloreita vaan kiinnittää huomiota myös siihen että he esimerkillään osoittavat ympäristöystävällisen elämäntavan olevan myös myönteinen, tavalliselle ihmiselle mahdollinen asia. Kumpi on parempi: A joka vähentää päästöjään -70%, vai B joka vähentää henkilökohtaisia päästöjään vain -25% mutta saa kymmenen ystäväänsä muuttamaan tapojaan siten että kukin heistä puolestaan vähentää omia päästöjään -10%? Pystyykö askeetikko- A edes toimimaan yhtä hyvänä esimerkkinä muille kuin B vai ohittavatko hänen ystävänsä hänen hyvätkin ideansa hörhöilynä?

Olemme samaa mieltä siitäkin että -10% ei riitä. Mutta hyvä alku se kyllä olisi. Minusta vain ei ole kovin kannattavaa tuijottaa siihen kuinka paljon pitäisi vielä tehdä, vaan korostan mieluummin sitä että on aina paljon parempi tehdä vähän kuin ei mitään. Alkuun pääseminen on nähdäkseni se iso ongelma. Se ei mielestäni helpotu sillä että korostetaan urakan valtavuutta vs. ihmisen pienuutta. Siksi korostan sitä että tavallisen, ympäristöstään hiukan huolestuneen ihmisen ei tarvitse alkajaisiksi tehdä suurta ja dramaattista elämänmuutosta (mikä tuskin edes kylmiltään onnistuukaan). Pitemmän päälle ei maailma pelastu sillä että ihminen vaihtaa lianräjäyttäjänsä soodaan ja etikkaan. Mutta jos ei aluksi muuhun pysty, sitten se on oikein hyvä muutos jota edistyneempien ei pitäisi vähätellä. Ehkäpä vähän ajan päästä hän huomaa ettei se niin vaikeaa ollutkaan, ja voisihan tässä vielä tehdä jotakin muutakin...

Tasapainoinen asenne siis mielestäni on siis sekä kehityshaluinen ("minä teen jo ihan tarpeeksi"-asenteen välttäminen) että lempeä ("teen sen minkä voin mutta en masennu ja lannistu siitä etten vielä voi enempää"). Tällä hetkellä ympäristökeskustelun ongelma minusta on se että vastakkain ovat monessa paikassa kaksi ääripäätä: "ei meidän ainakaan tarvitse" -koulukunta ja toisaalla "mikään ei riitä, joudumme kadotukseen" -koulukunta. Näiden kahden kinastelu ei vaikuta minusta kovin rakentavalta...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments