Descartes lumisateessa

Helmikuun neljännen päivän iltana vuonna 1635 filosofi Réne Descartes on päätynyt keskelle lumisadetta jossakin Amsterdamissa. Takana on monta poikkeuksellisen kylmää päivää, edessä niitä on vielä enemmän. Eletään pieneksi jääkaudeksi kutsuttua poikkeuksellisen kylmää ajanjaksoa eurooppalaisessa säähistoriassa ja Keski-Euroopassakin totutellaan lumeen, jäähän ja pakkaseen. Löydämme Descartesin tekemästä sitä missä filosofit ovat niin hyviä: toimimassa omituisesti. Hän ei ole kiiruhtamassa sisään johonkin lämpimään, valoisaan taloon jossa hehkuviini jo odottaa. Eipä hän ole edes jämähtänyt kadunkulmaan keskustelemaan jostakin hienosta ideasta tuttavan kanssa. Ehei. Filosofi pyydystelee lumihiutaleita. Hän havaitsee lumisateen etenemistä tarkasti ja huomaa että putoavien lumihiutaleiden muoto muuttuu vähitellen. Havaintonsa hän merkitsee muistiin huolellisuudella jota nykypäivänkin lumitutkijat ovat ihastelleet.

Ympäristöeetikoille Descartesista ja hänen mekanistisesta maailmankuvastaan on paljon harmia. Kartesiolainen ajatus eläimistä koneina kummittelee edelleen esimerkiksi eläinkokeisiin perustuvan tutkimuksen taustaoletuksissa tänäkin päivänä, kauan sen jälkeen kun tieteellinen ja filosofinen tutkimus ovat osoittaneet sen vääräksi. Mutta kun ajattelen filosofia lumisateessa, en voi olla huomaamatta että maailmaa mullistaneiden ideoiden –niin hyvien kuin vähän huonompienkin- taustalta löytyy jotakin perin kotoisaa: mies joka on havainnut ettei tiedä lumisateista kovin paljon ja on ryhtynyt tarmokkaasti paikkaamaan tätä aukkoa sivistyksessään. Länsimaisen aggressiivisen tradition mukaisesti hän toki kuuluu siihen (nykyäänkin suosittuun) koulukuntaan jonka mukaan tutkijan on pakotettava luonto paljastamaan salaisuutensa. Mutta ainakin hetken aikaa Descarteskin toimii toisella tapaa: hän on asettunut havaitsemaan sitä mitä luonto itse paljastaa. On jotenkin ajatuksia herättävää että kauan sen jälkeen kun Descartesin rankkojen eläinkokeiden tulokset ovat lentäneet roskiin, hänen lumitutkimustaan yhä arvostetaan.


Meidän päivinämme kokeellisessa tieteessä ”paras menetelmä on se jolla saa nopeimmin näyttävimmät tulokset”-ajattelu on vielä voimissaan. Mutta laajemmin katsottuna, kulttuurissa ja filosofiassa, myös toisenlaisia kantoja on alettu kuulla. Ympäristökatastrofin sanotaan usein osoittavan että länsimaisen ihmisen toimintatavat ovat pielessä. Minusta se osoittaa että pielessä ei ole vain toiminta vaan myös motiivit ja arvot joista toiminta nousee. Toimimme väärin koska meillä on väärä ymmärrys. Sille pitäisi tehdä jotakin. Kestävästi kehittyvässä maailmassa myös tieteen täytyy perustua kestäville arvoille. Erinomaiseen tieteeseen ei kuulu vain moraalisen hyväksyttävyyden minimivaatimusten täyttäminen vaan tieteen tulisi pyrkiä moraaliseen erinomaisuuteen. Oikein hyvässä maailmassa tiede tarttuisi tehtävään innolla eikä vastahakoisesti, ymmärtäen että metodologinen -kuten moraalinen- erinomaisuus petaa myös erinomaisia, kestäviä tuloksia.

Ehkä tieteessä pitäisi tehdä vähemmän kokeita ja yrittää nähdä enemmän. Ja ehkä yhteiskunnassa pitäisi huomata ettei teknologisella kehityksellä voi paikata inhimillisyyden puutetta. Jos ongelmamme eivät ole luonteeltaan teknisia vaan vääristä arvoista johtuvia, ratkaisutkaan eivät voi olla teknisiä. Teknologia tarjoaa mahdollisuuksia, mutta luulisin että lopussa ratkaisevaa on, miten päätämme mahdollisuutemme käyttää. Se puolestaan taitaa riippua siitä, millaisia ihmisiä olemme ja mitä tavoittelemme.

1 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Miten voisinkaan olla enemmän samaa mieltä. Tulosten metsästämisen sijaan voisi olla niin paljon hedelmällisempää ihmetellä. Ja kiinnostavampaa!

Niinpä minusta ei sitten tutkijaa tullutkaan ;-)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments