Pimeää aikaa pysäyttämässä

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen yhteiskunnallisessa ilmastossa ja etenevässä kaamoksessa on ollut jotakin yhteistä. Vuosikymmen joka aloitettiin ennennäkemättömän loisteliain menoin on latistunut ajaksi jolloin eriarvoisuus, pelon ilmasto ja uuskonservatiivisuus ovat lisääntyneet. 2000-luvun uudet käsitteet eivät ole myönteisiä: terrorismi, ilmastonmuutos, kvartaalikapitalismi, romanikerjäläiset, tosi-tv. Ajatellessani suomalaisen yhteiskunnan kehitystä kuluneen vuosikymmenen aikana minut valtaa usein epämääräinen hämmennys: eihän tämän pitänyt ollenkaan mennä näin. Millennium-bileidenhän piti olla iloinen askel matkalla hegeliläishenkiseen kansanhengen täydellistymiseen. Mistä ihmeestä saimme huonontuneen työelämän, lämpenevän ilmaston ja epämääräisen pelon ilmapiirin joka purkautuu (ainakin toistaiseksi) pieninä yhteiskunnallisina paniikkeina?

Asenteiden muuttuminen konservatiivisemmiksi merkitsee käytännössä toisaalta konkreettista sääntelyn lisääntymistä, toisaalta sitä että ihmisiä arvioidaan, arvostellaan ja tuomitaan entistä estottomammin. Moralistien tulitukselta suojaan eivät suinkaan pääse ne jotka eniten yrittävät elää korkeiden ihanteiden mukaan vaan ne jotka ovat sovinnaisimpia ja sulautuvat parhaiten harmaaseen keskinkertaisuuteen. ”Emmä tiedä” ja ”ihan sama” ovat tässä ilmapiirissä kiitettäviä mielipiteitä koska ne kertovat sanojansa olevan sopeutuvainen ihminen joka järkevästi alistuu kun jämäkästi sanotaan että nyt on pakko. Ja pakkoja onkin riittänyt: pakko purkaa hyvinvointivaltiota, pakko kilpailla ja karsia kaikkialla, pakko kasvattaa tuloeroja. Se että on pakko tarkoittaa että asioista ei tarvitse sen enempää keskustella eikä etenkään pohtia, olisiko pakon takana sittenkin arvovalinta.


Pakon paras kaveri on kielto. 2000-luku jää muistoihin myös uusien kieltojen vuosikymmenenä. Monia kieltoja perustellaan paternalistisesti terveyshyödyllä tai ihmisten omalla parhaalla. Yhteistä kielloille on, että niitä ei voida yleensä valvoa kovin hyvin. Ne ilmaisevatkin ennen muuta yleistä pahkesuntaa. Toisaalta, silloin kun valvonta on mahdollista, esimerkiksi sosiaalietuuksia myönnettäessä, siitä on tullut kyykytystä. Ajatellaan että yhteiskunnan tuen vastaanottaminen velvoittaa ihmisen tekemään tiliä yksityisimmistäkin asioista. Asumistukea hakevien opiskelijoiden on selvitettävä perhesuhteitaan ja sossulla on oikeus vaatia asiakkailtaan tiliotteita. Avioliiton perusteella oleskelulupaa hakevan on todistettava että avioliitto on ”oikea”, vaikka avioliittolaissa ei ole määritelty kelvollisia tai kelvottomia perusteita avioliiton solmimiseen. Kestääköhän vielä kauan siihen kun havaitaan että laitosvallan käsitteen poistaminen yhteiskunnallisten kontrollikeinojen arsenaalista oli sittenkin virhe?

Pahan filosofia on opettanut minulle ettei pahaa ja taivaanrantaa peittäviä likaisenharmaita pilviä vastaan voi tapella. Mutta molempia voi yrittää pysäyttää ja rajoittaa. Puutarha on marraskuun vallassa, mutta talossa määrään (puolison ohella) minä, ja minä sanon: ”Tulkoon kukat, pullantuoksu ja kultahile!” Ja niin ahdistuksen terä tylsyy taas vähän. Synkässä ajatusilmastossakin voi olla itse menemättä mukaan ajan henkeen jos se tuntuu tympeältä. Yhden hengen vähemmistössä istumisessa ei ole mitään vikaa, etenkään jos viereisellä penkillä istuu hyvä argumentti. Ja useamman kerran minullekin on käynyt niin että vähemmistöön on saanut sittenkin seuraa. Hyvä on itsessään täysin riittävä syy hyvän tekemiseen ja tavoittelemiseen. Rakastaessaan hyvää tavallisinkin ihminen on kaunis, koska silloin hän tekee tyytyväisenä sen minkä voi, ymmärtäen miksi se riittää.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments