Uskonrauhaa vai ihmisrauhaa?


Professori Kimmo Nuotio esitti eilen Helsingin Sanomissa, että rikoslain uskonrauhapykälistä tulisi luopua. Ajatus on erittäin kannatettava. Uskonrauha on kummajainen lakien joukossa: se suojelee ihmisten intressien sijasta tiettyjen ihmisten tiettyjä ajatuksia. Uskonrauhapykälien suojasta pääsevät nauttimaan vain jotkut etuoikeutetut uskonnot, eivät suinkaan kaikki pyhät käsitykset ja katsomukset. E
simerkiksi hannunvaakunan häpäisijää ei voi uskonrauhapykälien nojalla tuomita, koska suomenusko ei kaikessa epämääräisyydessään täytä suojeltavan uskonnon tunnusmerkkejä. Veikkaan, että sama ongelma olisi edessään wiccoilla jotka haluaisivat haastaa jonkun oikeuteen Suuren Sarvipään pilkasta ja aasainuskoisilla jotka haluaisivat perätä yhteiskuntaan enemmän Thorin kunnioitusta. Lakitekstin perusteella on pääteltävä että esimerkiksi pienet pakanauskonnot joko eivät ole oikeita uskontoja (mikä alkaa jo ihan oikeasti olla loukkaava ajatus) tai vaihtoehtoisesti että uskonnon kunnioitettavuus riippuu täysin sen yhteiskunnallisesta merkittävyydestä. Siis vahvat ansaitsevat suojaa, pienet eivät. Tällä logiikalla esimerkiksi kristittyjen syrjiminen muinaisessa Roomassa oli sekin aivan ok, ja roomalaiset keisarit olivat oikeassa puolustaessaan tiukasti valtakunnan vakiintunutta uskontoa. Olivatko kristittyjen marttyyrien kohtalot traagisia siksi että heitä kohdeltiin julmasti vai siksi että myöhemmin kristinuskosta kehittyi maailmanuskonto joka on kyennyt puolustamaan kannattajiensa pyhiä käsityksiä myös voimakeinoin?

2000-luvun keskusteluissa uskonrauhapykäliä selitetään mielellään sekulaarisin, ihmiskeskeisin termein. Mutta 1600-luvun tienoilla ajateltiin Ruotsi-Suomessakin että maallisen vallan tuli rangaista ihmisiä jumalallisten lakien rikkomuksista ankarasti, koska muussa tapauksessa jumala saattaisi vihastua koko kansakuntaan. Jos näin pääsisi käymään, viattomatkin kansalaiset joutuisivat maksamaan siitä ettei yhteiskunta puuttunut –tai että se puuttui liian löperösti- jumalaan kohdistuviin loukkauksiin. Esivalta oli ihmisen ja kiivasluonteisen jumalan välissä. Tänäkin päivänä maassamme on profeettoja joiden mukaan kaikenlaiset kansaa kohtaavat vastoinkäymiset johtuvat kansan syntisyydestä. Kiukustuneen jumalan saa leppymään vasta kun lainsäädäntöön kirjataan rangaistukset paitsi toisten ihmisten intressien, myös uskonnollisperäisten moraalikäsitysten loukkauksista (ja kyllä, moraalikäsityksiä voi oikein hyvin perustella muillakin kuin viime kädessä uskonnollisiin arvoihin palautuvilla argumenteilla). Mutta jos jotakuta jumalaa loukkaavat vaikkapa allekirjoittaneen tekemiset tai sanomiset, Hän voi koska hyvänsä käyttää supervoimiaan ja vaikka pudottaa päähäni kuuman kiven. Kyllä niitä tuossa lähiavaruudessa riittää. Tai, viimeistään kuolemani jälkeen suivaantunut jumala voi heittää minut niskasta kärsimään jotakin tuskallista, pitkäkestoista ja innovatiivista rangaistusta. Mihin siis kukaan itseään kunnioittava jumalolento kaipaa maallisen lain suojelua? Aivan erityisesti en ymmärrä sitä miten jumalolento joka tarvitsee tuekseen talikkojaan heiluttavia fanaatikkoja ja rovioita rakentelevia inkvisiittoreita voisi olla hyvä, mahtava tai mitään muutakaan sellaista minkä puolesta pienen ihmisen todella kannattaisi pistää itsensä likoon. Miksi siis jumalan kannattajien olisi osoitettava uskollisuuttaan jumalalle nimen omaan sortamalla lajitovereitaan? Eikö uskonnoissa ole yleensä kyse siitä että ihmiset kapuavat turvaan jumalten kämmenille, ei toisin päin?

Nykykäsityksen mukaan lain taustalla on kuitenkin ennen kaikkea kaunis ajatus yhteiskuntarauhan turvaamisesta. Uskonto on kiistatta erityisen tunteita herättävä aihe, ja siksi on lainsäätäjä aikanaan nähnyt hyväksi säätää lain uskonrauhan turvaamiseksi. Ajatus kuitenkin ontuu pahasti. Ensinnäkin, se sisältää ajatuksen siitä että uskonnollinen tuohtumus on jollain tavalla pätevä ja ymmärrettävä syy käyttäytyä tavalla joka muuten olisi tuomittavaa. Mutta miksi tiettyjen uskonnollisten uskomusten pitäisi nauttia suojaa jota esimerkiksi poliittiset, urheilua tai seksuaalisuutta koskevat mielipiteet eivät nauti? Kyllä nekin herättävät monissa suuria tunteita ja jopa lietsovat väkivaltaa. Ihminen joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä oikeuttaen sen fanaattisilla uskomuksilla ei kaipaa ymmärrystä ja päähän taputusta yhtään sen enempää kuin jalkapallohuligaani jonka kotijoukkue on hävinnyt. Jos fanaatikko ei voi hillitä itseään, hän kaipaa kurinpalautusta, ei ymmärrystä siinä tapauksessa että hänen fanaattisuutensa taustalla on uskonto eikä urheilu. Pesäpallomailasta päähänsä saaneeseen uhriin kun sattuu aivan yhtä paljon, olipa vihateon taustalla minkä lajin fanaattisuus hyvänsä.

Kuten alussa jo tuli ilmi, tänä päivänä on hyvin vaikea määritellä, mitkä katsomukset ovat uskontoja. Pitäisikö jotkut katsomukset –kuten humanistinen arvomaailma- rinnastaa uskontoon, vaikka niihin ei sisällykään perustavia metafyysisiä väitteitä? Entä miksi ateistin vakaumus jonka mukaan jumalia ei ole, ei ansaitse lain suojaa vaikka se on täsmälleen samanlaatuinen metafyysinen näkemys kuin "On olemassa yksi, kaikkivaltias Jumala."
Jos päätämme että kaikkia katsomuksia on kunnioitettava tasapuolisesti eikä kenenkään pyhiä käsityksiä saa tarkoituksella herjata –olipa uskon kohteena sitten Jahve tai Lentävä Spagettihirviö- ajaudumme äkkiä vakaviin käytännöllisiin ongelmiin. Eri uskontojen pyhät arvot ja totuudet kun ovat usein ristiriitaisia, ja etenkin silloin kun on kyse monoteistisista uskonnoista (joiden piiriin lasken myös militantin ateismin), on ainakin pidemmän päälle hyvin vaikeaa kumarrella yhteen suuntaan ilman että tulisi pyllistäneeksi toisaalle. Koska tasavertaisuus on yhteiskuntajärjestyksemme keskeinen hyve, on vaikeuksien suo vältettävä toisella tapaa: rauhan ja kunnioituksen on kohdistuttava ihmisiin, ei ideoihin tai aatteisiin. Jos emme voi tasapuolisesti kunnioittaa kaikkia käsityksiä pyhästä, on meidän oltava tasapuolisesti kunnioittamatta niistä yhtään.

Ehdotan, että uskonrauha korvattaisiin maassamme sellaisella vanhanaikaisella käsitteellä kuin hyvät tavat. Hyviin tapoihin kuuluu muun muassa hienotunteisuus, kyky käydä asiallista –myös kriittistä- keskustelua ja toisten ihmisten kunnioittaminen persoonina. Esimerkiksi, uskovaisten leimaaminen typeriksi sen perusteella että he ovat uskovaisia, ei ole hyvätapaista juuri siitä syystä että ryhmäidentiteetillä leimaaminen on epäkunnioittavaa yksilöitä kohtaan. Toisin kuin uskonrauha, hyvät tavat voivat kohdistua vain ihmisiin. Luullakseni se kuitenkin riittää.


Uskonrauhapykälien poistaminen rikoslaista ei lisäisi kenenkään oikeuksia kohdella muita ihmisiä huonosti. ”Pyhien arvojen herjaaminen loukkaamistarkoituksessa” on epäselvä ilmaisu. Miten se eroaa henkilöön tai kansanryhmään kohdistuvasta loukkauksesta? Toisaalta, miten ”loukkaamistarkoitus” näytetään toteen esimerkiksi silloin kun herjaavaksi tulkittavissa olevan väitteen esittää joku jonka tarkoitus on keskustella kriittisesti jonkun pyhänä pitämästä asiasta tai herättää tunteita taiteen keinoin? Intentioiden ja ideoiden todistelu on niin epämääräistä puuhaa että lopputuloksessa on lähes mahdotonta päätyä lainkäytön ihanteena olevaan selkeyteen. Tämä taas on ongelma oikeuden ennakoitavuuden kannalta. Miten kansalainen voi tietää mielipidettään ilmaistessaan, seuraako siitä rangaistus vai ei, jos teon rangaistavuus riippuu niinkin epämääräisestä seikasta kuin siitä miten joku saattaa hänen intentionsa tulkita? Ja jos hän ei tätä tiedä, miten hän voi toteuttaa sananvapauttaan vapaasti ja täysimääräisesti jos keskustelun aiheena on uskonto?

Julkista keskustelua yhteiskunnassa vallitsevista arvoista –joihin myös kuuluvat uskonnollisperäiset moraalikäsitykset- on voitava käydä avoimesti. Uskonnollisia(kin) uskomuksia ja instituutiota –etenkin yhteiskunnallista valtaa käyttäviä instituutioita- on pystyttävä kritisoimaan yleisellä tasolla. Tilanne on tämän päivän Suomessakin vielä se että eräät uskonnolliset yhteisöt ovat merkittäviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä joiden arvot ja tekemiset koskettavat myös toisuskoisten ja uskonnottomien arkea. Yhteiskunnallinen keskustelu on pitkälti arvokeskustelua, ja jos jonkun keskustelun osapuolen arvot nauttivat sellaista erityistä suojaa jota jonkun toisen osapuolen arvot eivät nauti, tilanne on epäreilu. On yhteiskunnan -ja sitä kautta kaikkien sen jäsenten- omassa parhaassa intressissä huolehtia kansalaisten yhdenvertaisuuden mahdollisimman täydellisestä toteutumisesta lainsäädännössä. Asioista keskusteleminen perinpohjaisesti, ei niistä vaikeneminen, on se mikä vie yhteiskuntia eteenpäin.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments