Sukupuolen ja tasa-arvon mysteereistä, osa III: Oikeuksista ja kunnioituksesta

Viime vuosina naisten esineellistämiseen on alettu vastaamaan yhteiskunnassamme toimivaksi havaitussa tasapäistämisen hengessä: esineellistetään miehetkin! Mainoksissa on jo alettu toisinaan paheksua vähäpukeisia naisia joilla ei ole mitään selvää yhteyttä myytävään tuotteeseen, mutta vähäpukeiset miehet ovat tuoreita, ironisiakin. Pikkujoulukaudella se voikin olla rouva johtaja joka käy soman mikrotuen pojan takapuoleen kiinni. Ja Hunksien tiirailu tyttöporukassa on hauskaa ja vapautunutta, kun taas silikoneilla pullistettuja strippareita ihaileva mies on säälittävä ja esineellistää naisia. Joko olisi aika unohtaa rasittava ihmisenä kehittyminen? Jos vain ymmärretään etteivät miehet sittenkään ole ihan täysivaltaisia moraalisia agentteja jotka voisivat ymmärtää hyvään pyrkimisen idean ja korjataan epätasa-arvo rohkaisemalla naisiakin käyttäytymään huonosti. Kutsutaan sitä rohkeudeksi, kun muuten tilaisuudet rohkeuden hyveen harjoittamiseen ovat niin vähissä –suurten kertomusten, miekkojen ja magian aika oli joskus ja ehkä se on taas kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta meillä on ohjelmassa vain töitä yhdeksästä viiteen ja perjantaipullo.

Eikö parasta olisi jos ketään ei esineellistettäisi? Entä jos se havainto että olemme kaikki ihmislajin edustajia johtaisikin siihen että yrittäisimme kunnioittaa toisiamme persoonina sen sijasta että pyrkisimme mahdollisimman tasapuolisesti unohtamaan sen. Onhan tämä maailmamme sillä tavalla pielessä että oikein tekeminen on yleensä se vaikea vaihtoehto. Mutta miten se vaikuttaa siihen että hyvien asioiden tulisi olla olemassa?


Pohtiessani työkseni mikrobien itseisarvoa, intressejä ja moraalisia oikeuksia tuntuu aina vain kummallisemmalta että kohtelemme arkipäivässä omia lajitovereitamme välineellisesti, myydäksemme tuotteita tai vain piristäkseemme omaa mielialaa. Eikö luonteessa olisi vähän korjattavaa jos piristyksen saaminen päivään edellyttää toisen alentamista? Onko vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuva seksismi todella niin suuri huvi ja elämän suola että sen eteen kannattaa uhrata omakin arvokkuus? Sehän se hinta nimittäin on. Ei ole kovin uskottavaa eikä johdonmukaista valittaa siitä että itsestä tehdään seksiobjekti jos seksiobjektit ovat oikein mukavia silloin kun itselle tarjoutuu tilaisuus nauttia niiden tarjoamista iloista. Eikö riitä että ihmisten kanssa voi leikkiä? Pitääkö heitä sen lisäksi välttämättä päästä kohtelemaan kuin leluja? Entä sitten ne jotka uskovat että heidän parhaat puolensa ovat ihan pinnalla, onko oikein tukea heitä uskossaan vai olisiko parempi yrittää löytää heistä jotakin kestävämpää hyvää?

Minkälaista maailmaa rakennan arvostellessani ihmisten viehättävyyttä ja palkitessani siitä että he onnistuvat ulkoisesti miellyttämään minua? Kantilaisittain voi kysyä, onko maailma jossa kaikki toimisivat näin sellainen maailma jossa itse haluaisin elää? Olisiko se maailma sellainen jossa toisia ihmisiä kunnioitetaan persoonina ja ehdottomasti? Olisiko se lempeä ja arvostaisiko se niitä inhimillisiä piirteitä jotka eniten parantavat maailmaa? Olisiko se kaunis? Tulisiko hauraiden ihmisten pyrkiä siellä täydellisyyteen hampaat irvessä vai tukisiko se tervettä itsetuntoa? Entä miten rakkaus –se oikea, jossa toinen asetetaan oman hyvän ja mukavuuden edelle- pärjäisi siellä? Olisiko sellaisessa maailmassa helppo kulkea kantaen sydäntään kädellään vai alkaisivatko ihmiset kovissa oloissa kasvattaa ympärilleen kuoria jotka toisinaan muodostuvat niin paksuiksi että niiden sisään tukehtuu?


Oikeuksia on helppo vaatia. Mutta vaatimusten toteutumista odotellessa voisi miettiä myös sitä, mitä oikeuksia itse toisille antaa, etenkin silloin jos kukaan ei niitä tule erikseen vaatimaan. Kukaan ei voi todella tietää, kuinka suuri hänen vaikutuksensa yhteiseen todellisuuteen lopulta onkaan. Jokainen kuitenkin tietää että jotakin vaikutusta elämällä aina on, ja vieläpä riippumatta siitä pysähtyykö asiaa erikseen ajattelemaan vaiko ei. Ympärilläni oleva maailma on suunnilleen sellainen kuin haluan vain noin parin tuhannen neliön alueella. Mutta kuljetan sitä maailmaa mukanani kaikkialla missä kuljen, missä suuni avaan, jokaisessa sanassa jonka kirjoitan. Jotakin aina revin tai rakennan. Ehkä en aina edes tiedä mitä olenkaan tekemässä. Kuitenkin minun olisi hyvä tietää edes mitä yritän kulloinkin rakentaa ja miksi.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments