Olemassaolon suhteellisuudesta

Yleinen suhteellisuusteoria opettaa että aika ja avaruus eivät ole vakioita vaan eläviä, liikkuvia asioita jotka toisinaan tekevät merkillisiä temppuja joiden jälkiä tarkkasilmäinen voi huomata arkisessa maailmassakin. Ontologia, eli oppi olemassaolosta, taas on hyvinvoiva metafysiikan ala siitä syystä että olemassaolokin on toisinaan kovasti suhteellista, myös tavoilla jotka vaikuttavat muidenkin kuin filosofisesta saivartelusta nauttivien arkeen.

Metafyysinen solipsismi tarkoittaa metafyysistä kantaa jonka mukaan ainoastaan minä, siis ajattelijan mieli, on todella olemassa. Ulkomaailma, mukaan lukien muut ihmiset, saattaa olla tai olla olematta olemassa ja varmuuden vuoksi ajatuksistaan tarkan sielun kannattaa suhtautua epäilevästi sellaisiin väittämiin kuin ”muita mieliä on olemassa”. Voi olla että kaikki minkä kuvittelen olevaksi oman mieleni ulkopuolella onkin vain vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta eikä mitään sellaista mikä voisi olla olemassa itsenäisesti, riippumatta minusta. Ilmeisestä epäkäytännöllisyydestään johtuen solipsismi ei ole koskaan houkutellut taakseen laajaa kannattajajoukkoa- sen sijaan sen vastustaminen on työllistänyt monia. Kuten omituisissa filosofisissa ideoissa yleensä, siinä on kuitenkin tarkemmin ajateltuna tiettyä järkeä.

Psykologit ovat hyödyllisiä olentoja muun muassa siksi että heidät saa toisinaan houkuteltua toteuttamaan empiirisin keinoin filosofisesti kiinnostavia tutkimuksia. He ovat esimerkiksi osoittaneet, että tavallaan me elämme omissa maailmoissamme. Mielialat kun säätelevät sitä miten maailman havaitsemme ja edelleen, millaisia arvostelmia ja johtopäätöksiä sen tilasta teemme. Esimerkiksi sadesää sinänsä ei ole hyvä tai huono juttu vaan luonnonilmiö, mutta kunnon koiranilma on yleensä synkkä alku kenen tahansa päivälle. Samoin, voi miettiä, onko olemassa ärsyttäviä ihmisiä vai onko kysymys sittenkin siitä että minä olen kärtty, tai luonteeltani sellainen että tietynlainen käytös ärsyttää minua vaikka objektiivisesti ajateltuna sellainen käytös ei ole erityisen huonoa. Vaikka ajattelemme olevamme järkiolentoja jotka vain reagoivat järkevästi ulkomaailmasta tuleviin ärsykkeisiin, pohjimmiltaan näemme maailman helposti sellaisena kuin tunteet sen meille näyttävät. Mielemme kuvittaa maailman.

Edelleen, olen huomannut että kuvitellessaan puhuvansa kuivista faktoista moni tulee paljastaneeksi kaikenlaista mielenkiintoista luonteestaan, arvoistaan ja ylipäätään omasta maailmastaan. Esimerkiksi, koska useimmilla ihmisillä on vahva taipumus uskoa siihen että he ovat hyviä ja kunnollisia ihmisiä, he helposti vähättelevät juuri niiden paheiden merkitystä joihin itse ovat taipuvaisia. ”Kaikkihan niin tekevät” sanoo valehtelija tai pienen veropetoksen tekijä. Mutta kun eivät tee, muualla kuin valehtelijan ikiomassa maailmassa. Moraalisiin intuitioihin ei ole luottamista. Olen oppinut että jos sanon ettei jokin ole vakava pahe, minulla on parasta olla käsillä hyvä perustelu arvostelmalleni. Muuten saattaa olla että olen vain iskenyt filosofisen lapioni johonkin itselleni läheiseen paheeseen. Järkevyydelläni on rajat, ja silloin kun tutkimusretki suuntautuu niiden yli, on katsottava eteensä erityisen huolellisesti.

Puoliso tapasi taannoin työmatkallaan miehen joka matkustamisen rankkuudesta puhuttaessa murjaisi mielestään vitsikkäästi: ”Kyllä tämä aina kotiolot voittaa!” Tälle miehelle ei tullut mieleenkään että hän voisi puhua sellaisen ihmisen kanssa joka yrittää aina järjestellä matkansa niin että kotoa tarvitsee olla poissa mahdollisimman vähän. ”Riippuu kotioloista.” totesi Puoliso, ja osoitti siten ettei ikävä perhe-elämä ole mikään luonnonvakio. Aina silloin tällöin itsensäkin voi saada kiinni siitä että tulee yleistäneeksi oman maailmansa asiantilat koskemaan todellisuutta sinänsä. Sellainen virhe on tavattoman opettavainen, koska se antaa tietoa siitä millainen oma maailmani on. Sitten voi miettiä, onko se mukava paikka elää. Jos esimerkiksi saan itseni kiinni hyväuskoisuudesta, oletan että todellisuus sinänsä on hyvä ja reilu paikka jossa kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Hyväuskoinen hölmöys on tietenkin intellektuaalinen pahe joka saattaa toimittaa siitä kärsivän vaikeuksiin. Mutta väitänpä, että hyväuskoisen ihmisen maailma on miellyttävämpi paikka elää kuin sen maailma joka kärsii epäluulon paheesta. Oikea suhtautuminen maailmaan ei ole hölmöyttä, mutta aristotelinen keskiväli asiassa ei ole sittenkään matemaattinen keskiväli vaan lähempänä hyväuskoisen kuin inhorealistin ajatusmaailmaa.

Vaikka siis olisimmekin sitä mieltä että todellisuus on olemassa meistä riippumatta, on hyvä pitää mielessä että se todellisuus ei välttämättä ole ollenkaan sitä mitä sen kuvittelee olevan. Objektiivisuus ei tarkoita sitä että tietää faktat, vaan sitä että tietää ettei faktoja eräässä hyvin perustavassa mielessä ole olemassakaan.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments