Ihmeistä

Uskotko ihmeisiin? kysyi vanhempi nainen minulta. Hän katsoi minuun tiiviisti hillerinsilmillään, niin kuin vain voi katsoa keski-ikäinen nainen joka on pyöritellyt kysymystä mielessään koko luennon ajan. Niin kuin usein katsoo ihminen joka on saanut tilaisuuden kysyä eikä aio päästää hetkeä käsistään.

Minulla on kaulallani on aurinkokunnan synty. Sen fyysinen olomuoto on pieni koru joka on valmistettu kahdeksantoista karaatin kullasta. Missäpä oli koruni kulta ennen kuin se hautautui maan alle josta se kaivettiin esiin raaka-aineeksi Kalevalakorulle? Raskaat alkuaineet rautaan asti syntyvät tähdissä, mutta kullan tuottamiseksi maailmankaikkeuteen tarvitaan supernova. Massiivisen tähden kuollessa se sinkoaa uloimmat osansa avaruuteen käsittämättömän voimakkaassa räjähdyksessä. Tapahtumasta jää muistoksi neutronitähti tai musta aukko- ja tähtisumu, joka on raaka-ainetta seuraavalle tähtisukupolvelle. Ja raskaita alkuaineita aina kultaan asti, mitä ei käyttämättömässä kaasussa vielä ole. Aikanaan, sumu ehkä päätyy osaksi vielä suurempaa kaasupilveä. Gravitaatio alkaa vetämään sumun tiheimpiä kohtia yhteen kunnes lopulta syttyy uusia tähtiä jotka kantavat mukanaan muistoa siitä mikä oli ennen niitä.

Kävellessäni puutarhassa tähän aikaan vuodesta kumisaappaisiin tarttuu uskomaton määrä rapaa. En näe sitä, mutta se on täynnä mikroskooppista elämää: pikkuisia hajottajaeliöitä, bakteereita, leviä, jos jonkinlaista öttiäistä. 2000-luvun alussa kourallisesta multaa voi vallan hyvin löytää tieteelle tuntemattomia eliöitä. Niin vähän me vielä tiedämme. Niin suuri on maailma. Kaikkialla meitä ympäröi mikroskooppinen maailma joka on paljon monimuotoisempi kuin se maailma jonka silmämme tavoittavat. Se elää, kehittyy ja siinä sivussa ylläpitää meitäkin.

Ihminen on keskikokoinen älykäs olento. Apuvälineiden avulla voimme suhteellisen helposti nähdä sekä hyvin suuria että hyvin pieniä asioita. Meneillään olevassa näytelmässä nimeltä Maailmankaikkeuden elämäkerta olemme saaneet liput näköalapaikoille. Hetkeksi vain, mutta sellaiseen hetkeen josta näkee kauas niin ajassa kuin avaruudessakin. Ja näytelmä on interaktiivinen. Ajatustemme avulla emme voi ainoastaan nähdä kosmiseen horisonttiin asti ja alkeishiukkasten maailmaan vaan luomme myös omia maailmojamme: laulun, tarinan, logiikan ja tunteen avaruuksia. Ihminen ei ole ainoastaan havaitsija vaan historiallinen ja kulttuurinen havaitsija joka havaitessaankin kertoo omaa tarinaansa. Välillä jotkut meistä istahtavat tietokoneen kanssa sohvannurkkaan, leirinuotion ääreen tai rakastetun viereen sängynlaidalle myrskyisenä iltana ja piirtävät ilmaan pienen oven josta pääsee astumaan jonnekin aivan toisaalle.

Nainen odottaa vieläkin. Hajamielinen filosofi, onko niitä edes saatavana muunlaisina? Hymyilen ja sanon että ei, minä en usko ihmeisiin. Sitten selitän hiukan, sanon että uskomisessahan on kysymys dispositiosta sellaiseen josta ei ole tietoa tai luotettavaa kokemusta. Minä taas en muusta kuin ihmeistä paljoa tiedäkään. Puhuessani eteemme, ilmaan keskelle yliopiston käytävän hälinää, ilmestyy loistava viiva joka laajenee hetkessä oveksi. Viittaan naista seuraamaan perässäni kun astun siitä. Aivan niin kuin teen harva se päivä.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments