Ei vaaleanpunaista minulle tänään

Nainen kun olen, rintasyöpä voi odottaa minunkin tulevaisuudessani. Tunnen pari rintasyövästä selviytynyttä naista ja minulla on siten kohtalaisen hyvä käsitys siitä mitä ihmiselle tapahtuu kun rinnasta löytyy pienenpieni kyhmy. Nykyisillä hoitomenetelmillä varhaisessa vaiheessa todetun rintasyövän paranemisennuste on aika hyvä. Mutta hoidot ovat rankkoja, ja sairastumiseen liittyy paljon huolta, ahdistusta ja kärsimystä sekä sairastuneelle itselleen että hänen läheisilleen. Rintasyöpään sairastuminen muuttaa elämän. Rintasyöpään –kuten mihin tahansa muuhunkin vakavaan sairauteen- sairastunut ansaitsee hyvän hoidon ja kaiken tuen mitä voidaan antaa.

Mutta sitten on se syöpätutkimus. Yleisellä tasolla, se kuulostaa hienolta. Yhteiskunnassa joka palvoo nuoruutta, terveyttä ja kauneutta on vaikeaa kuvitella tutkimukselle ylevämpää päämäärää kuin syövän voittaminen. Mutta kuten usein lääketieteellisen tutkimuksen laita tänä päivänä on, julkinen keskustelu tosiaan pysyy tiukasti yleisellä tasolla ja sitä ohjaavat lääketieteen asiantuntijat. Arvokeskustelua käydään tunne- ja mielikuva-argumenteilla. Se mitä julkisuudessa ei näe, on tutkimuksen todellisuus. Näyttää siltä että olemme yhteiskuntana päättäneet uskoa että tämän päivän lääketieteellinen tutkimus on eettistä, koska tutkijat itse niin sanovat. Mutta mistä lähtien olemme alkaneet uskoa vastoin kriittisen ajattelun perusperiaatteita että lääketieteen asiantuntijat ovat myös parhaita mahdollisia tahoja arvioimaan oman toimintansa eettisyyttä? Lääketieteen kaikki hienoudet eivät ehkä filosofeille ja muille eettisen arvioinnin ammattilaiselle aukene ilman lisäkoulutusta, mutta lääketiede ja tieteen etiikka ovat sittenkin kaksi aivan eri alaa. Siinä missä lääkärilla voi olla paljonkin sanottavaa eetikon terveydentilasta, myös asianmukaisesti koulutetut eetikot voivat ymmärtää lääketieteen eettisiä ulottuvuuksia varsin hyvin. Tällä hetkellä näyttääkin siltä että me uskomme että kaiken olevan tutkimuseettiseltä kannalta katsottuna hyvin pitkälti siksi että haluamme uskoa niin. Onhan tässä nyt kyse omastakin terveydestä, ja eikö olekin niin että ihmisten on sallittua tai vähintään ei-paheksuttavaa tehdä mitä hyvänsä oman terveytensä eteen? Jos etiikka on hyvän elämän tiedettä, ei kai senkään piiriin mahdu sellaista logiikkaa joka ohjaisi ihmiset luopumaan perushyvistään: hengestä ja terveydestä? Vaikka lääketieteellisen tutkimuksen arki olisikin raadollista ja toisinaan suoranaisen epäeettistä, se kaikki on työtä jota kunnialliset ihmiset tekevät suuremman hyvän saavuttamiseksi. Eikö sillä ole sittenkin suurin merkitys?

Minä uskon hyve-eetikon logiikallani että jaloja päämääriä voidaan todella toteuttaa ainoastaan jaloin keinoin.
Pahalla ei ole välinearvoa. Tekojen seuraukset taas ovat toiminnan hetkellä spekulaatiota- ne ovat tuolla tulevaisuudessa, kun taas toiminta on nykyhetkeä. Yleviä päämääriä ei pelasta se että niitä tavoitellaan jos konkreettiset teot niiden saavuttamiseksi ovat julmia, ahneita, itsekkäitä tai välineellistävät itseisarvollisia olentoja. Pikemminkin, maailma näyttää toimivan niin että jos tekee julmia tekoja, myös seuraukset ovat julmia. Jos taas tekee lempeitä tekoja, myös seuraukset ovat usein paljon parempia kuin etukäteen voisi kuvitella. Teot muokkaavat todellisuutta paljon enemmän kuin päämäärät. Kannattaa siis miettiä sitäkin, mitä sivuvaikutuksia on sillä jos todella onnistumme saavuttamaan jotakin merkittävää moraalittomin keinoin. Voiko käydäkin niin että vaikka huomaamme yhden asian parantuneen, huomaamme yhdeksänkymmenenyhdeksän muun asian menneen huonompaan suuntaan? Jos luovun terveyden tavoittelusta keinolla millä hyvänsä vähäksi aikaa, voisiko valintani sittenkin tuottaa minulle suuremman hyvän? Varmaa on vain se ettei eettisten arvostelmien tekeminen ei ole mitenkään suoraviivaista puuhaa.

Vuosien varrella olen alkanut epäilemään myös sitä, uskovatko lääketutkimuksen puolustajatkaan omien päämääriensä aitoon hyvyyteen. Hyvä nimittäin kestää julkisen tarkastelun ja arvokeskustelun. Aina toiminnan hyvyys ei ole ilmiselvää -hyvätkin teot voivat joskus näyttää muulta kuin mitä ne ovat. Mutta aina ja joka tapauksessa, tarpeen niin vaatiessa eettisesti kestävällä tavalla toimiva pystyy perustelemaan valintansa hyvin. Moraalittomalle toiminnalle taas päteviä perusteluja saa etsiä turhaan. Joten, jos lääketieteellisen tutkimuksen keinot ovat hyviä, miksi emme voisi tarkastella niitä yhdessä lähemmin? Jos ne taas ovat epäeettisiä eikä pahalla ole välinearvoa, eikö ole meidän oman etumme mukaista muuttaa niitä?

Entä jos minä saisin tahtoni läpi ja epäeettiseksi luokiteltava lääketieteellinen tutkimus lopetettaisiin heti huomenna? Kyllä, ihmisiä kuolisi. Mutta minusta kuolema ei ole läheskään suurin paha mitä ihmistä voi kohdata (ja jos näin olisi, sitten elämä vasta synkkää olisikin kun täytyisi ajatella että tunnetun maailmankaikkeuden suurin onnettomuus odottaa jonakin päivänä jokaista). Esimerkiksi syöpäpotilaiden saaman hoidon laatua voitaisiin parantaa nykyisestä valtavasti muutenkin kuin tutkimuksen keinoin. Ovatko sairaalamme teollisten ihanteiden mukaisia potilasmassan käsittelylaitoksia vaiko paikkoja joissa sekä ruumis että mieli saavat tarvitsemaansa parannusta? Onko lääkäreillä potilaille aikaa ja halua kuunnella? Tukeeko yhteiskuntamme toipilaita ja vajaakuntoisia? Onko hoitohenkilökuntaa riittävästi? Tukeeko yhteiskuntamme terveyttä vai sairastuttaako se ihmiset saasteilla, kiireellä ja henkisellä pahoinvoinnilla? Entä saavatko kaikki kansalaiset nauttia uusista lääketieteellisistä keksinnöistä, vai kohteleeko terveydenhuoltojärjestelmä ihmisiä eriarvoisesti esimerkiksi iän, sukupuolen, työkyvyn tai varallisuuden perusteella?

Minun täydellisessä maailmassani se aika minkä lääketieteellisen tutkimuksen suuntaaminen uudelleen eettisesti kestävälle pohjalle kestäisi, käytettäisiin yllä mainittujen asioiden kuntoon laittamiseen. Kärsimys on pahaa, mutta keskustelussa lääketieteen etiikasta pitäisi muistaa että sitä voidaan lievittää muutenkin kuin hoidoilla ja tropeilla. Minusta näyttää siltä, että ne muut asiat ovat niitä joista meillä vallitsee aina vain paheneva pula.

2 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Hyvä pointti. Kuka tutkii tutkijoita?

Saara kirjoitti...

Haluaako yhteiskunta että tutkijoita tutkitaan? Jos ei, miksi?

Uskon puute tarkoittaa minusta sitä että vaikka pää tietää toisin, sydän vain tahtoo uskoa että ahneus ja omaneduntavoittelu johtavat parhaisiin lopputuloksiin.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments