Sukupuolen ja tasa-arvon mysteereistä, osa II: Totaalisen rakkauden vaikeus

Totaalisen rakkauden arkkityyppi on äidinrakkaus. Rakastava äiti uhraa empimättä kaikkensa lapsensa eteen. Hän vaalii muttei vaadi. Hän ei hylkää elämässään epäonnistuvaa. Hän ei syyllistä väärin tehnyttä vaan antaa anteeksi, on läsnä jos tarvitaan ja osaa irrottaa otteensa kun on sen aika. Hän ei odota mitään muuta kuin sen minkä lapsi on valmis antamaan eikä valita jos lapsi suureksi kasvettuaan hylkää hänet vanhainkodin yksinäisyyteen. Totaalisesti lastaan rakastava äiti pärjää rakkaudessaan itse Jeesuksellekin. Jeesus kuoli koko ihmiskunnan puolesta, mutta rakastava äiti on valmis uhrautumaan yhden ainoan ihmisen, lapsensa, puolesta. Eikä hän edes vaadi että lapsi uskoisi häneen- hänelle riittävä palkinto kaikista uhrauksista on sittenkin se että lapsi elää ja on elämäänsä tyytyväinen.

Perinteisesti uhrautuvaa ja kärsivää rakkautta on odotettu enemmän naiselta, vaikka miehetkin kyllä osaavat. Uhrautuminen rakkauden vuoksi ei ole tasa-arvon ongelma, siinäkään tapauksessa että uhrautuminen niin hyveenä kuin odotuksenakin on enemmän toisen sukupuolen heiniä. Jos rakkauden vuoksi ei kärsi, ei voi toteuttaa uhrautuvan rakkauden hyvettäkään. Jos äiti ei uhraudu, hän on huono äiti. Poissaolevaa isää ei arvostella yhtä ankarasti, joskin mieskin toimii jalosti osoittaessaan uhrautuvaa rakkautta naiselleen tai lapsilleen.

Läheskään kaikilla ei kaikesta sosiaalisesta paineesta huolimatta ole tällaisia äitejä, ja nekin joilla on, kasvavat äideistään yli. Totaalisesta rakkaudesta ei kuitenkaan niin helpolla pääse. Se kun on myös sitä rakkautta jota useimmat syvällä sisimmässään odottavat aikuisenakin saavansa valitsemaltaan rakastetulta. Toisaalta mietimme ihannepuolison ominaisuuksia: tumma vaiko vaalea, hoikka vaiko tukevampi? Olisiko sporttinen hyvä, vaiko sittenkin rauhallisten koti-iltojen ystävä? Entä koulutus? Entä eläin- ja lapsirakkaus? Toisaalta: emme kai itse haluaisi tulla rakastetuksi kaikkien erinomaisuuksiemme takia vaan kaikista puutteista ja vioista huolimatta. Tiedämmehän pohjimmiltaan että erinomaisuus on katoavaista. Totaalisesti rakastava kannustaa muttei vaadi. Eikä hän hylkää, koska olemiseen perustuva rakkaus on ansaitsematonta. Hylkääminen on sen osapuolen tehtävä jolle suhde on vaihdantaa.

Totaalinen rakkaus on ollut länsimaisessa kulttuurissa rakkauden ihanne jo Danten ajoilta lähtien, mutta mikään yleinen parisuhteiden perusta se ei ole koskaan ollut. Vanha kristillis-patriarkaalinen perhemalli perustuu sukupuolirooleihin ja naisen alisteiseen asemaan. Perhe oli pitkään ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja taloudellinen yksikkö jonka olemassaolon tarkoitus on edistää enemmän fyysistä pärjäämistä kuin emotionaalista onnea. Nykyään sitä yritetään korvata friends with benefits- tyyppisellä parisuhteella. Siinä itsenäiset ja mahdollisimman tasavertaiset ihmiset ystävystyvät, tekevät yhteistyötä ja vastaavat toistensa tarpeisiin. Tällainen parisuhde vastaa ihmisten emotionaalisiin tarpeisiin paljon paremmin kuin vanha malli jossa parisuhde on enemmän valta- kuin tunnesuhde. Silti, jotenkin, friends with benefits on pohjimmiltaan sopimussuhde, eikä asiaa muuta paljoakaan se jos alussa hormonit tekevät temppujaan. Hyvä sopimus voi olla molemminpuolisesti hyvinkin miellyttävä. Sittenkin se on paljon vähemmän kuin totaalinen rakkaus, joka perustuu ennen kaikkea irrationaaliselle uhrautuvaisuudelle. Aito totaalinen rakkaus on toki harvinaista, mutta niin kauan kuin se on kulttuurinen romanttisen rakkauden ihanne, jokaisen rakastuneeksi itsensä tuntevan on hiukan heijasteltava sitä, muuten rakkaudesta puuttuu jotakin olennaista (mistä tarkemmin ajatellen voidaan olla montaa mieltä, mutta se on toinen juttu). Stephenie Meyerin vampyyrikirjat ovat korneja ja niiden henkilöhahmot pöhköjä, mutta kun emotionaalisesta syvyydestä puhutaan, omituiseen vegetaristivampyyriin pateettisen rakastunut Bella Swan elää tuhat kertaa enemmän kuin pitkin New Yorkin katuja Mr.Bigin perässä sipsutteleva Sinkkuelämän Carrie.

Totaalinen rakkaus on elämää suurempaa ja siksi itsenäisten toimijoiden vaihdannan tasapainon logiikka ei päde siinä. Totaalisesti rakastavan ei kannata edes vaivautua neuvottelupöytään koska hänen logiikallaan “annan kaiken vaikken saa mitään vastineeksi” on täysin reilua. Siksi turvallisimmassakin ympäristössä totaalisen rakkauden antaminen on riski. Jos antaa kaiken, minkä taakse voi enää suojautua siinä vaiheessa kun toinen päättääkin heittäytyä julmaksi, niin kuin ennemmin tai myöhemmin tässä maailmassa yleensä käy? Kuten maailmankirjallisuudesta helposti oppii, totaalisen rakkauden romanttisesta muodosta saa yleensä aikaan vain draamaa ja tragediaa. Ehkä paras tilanne on se jossa alunperin friends with benefits-suhteena alkanut rakkaus syvenee ja osoittautuu sen arvoiseksi että alkaa hiljalleen nousta piirteitä totaalisesta rakkaudesta ja ne piirteet alkavat korvata alun hormonicocktaileja. Mitenkään varmaa se ei kuitenkaan ole, ja toisaalta tasapainoiselle nykyaikaiselle parisuhteelle on aina olemassa uhkana se että totaalinen rakkaus tuleekin kylään ulkopuolelta. Käsittämättömyytensä takia tämä uhka on epämääräinen ja harva siihen osaa varautua. Sitten ei auta kuin erota- ja rikkoa paljon enemmän kuin mitä rakkaudeltaan todennäköisesti tulee saamaan.


Kuten Jari Ehnrooth on todennut, totaalinen rakkaus ei välttämättä rakenna mitään eikä tyydytä ensimmäistäkään järkevää tarvetta. Päinvastoin, totaalinen rakkaus voi toisinaan olla myös tuhoava voima, esimerkiksi ylittäessään itsesuojeluvaiston. Tällaisessa rakkaudessa tasa-arvo voidaan saavuttaa vain molemminpuolisella uhrautumisella eikä epätasa-arvo ole toisaalta koskaan ongelma, paitsi tietysti ulkopuolisesta näkökulmasta. Siitä näkökulmasta se voi olla isokin ongelma. Molemminpuolisen uhrautumisen ongelma taas on tietenkin siinä että vaikka kaikki haluavat valittunsa rakastavan heitä totaalisesti, harva haluaa itse joutua niin surkeaan jamaan. Kulttuurisena ihanteena totaalinen rakkaus ohjaa suhteita epävakaaseen suuntaan: etsimään intensiivisiä tunteita, irrationaalista toimintaa ja epätasa-arvoon johtavaa uhrautumista. Toisaalta jos kulttuuri tekee totaalisesta rakkaudesta etupäässä toisen sukupuolen keskeisen hyveen kun taas toiselle sukupuolelle totaalinen rakkaus on vain epämääräinen ihanne, kysymyksessä on laajempikin tasa-arvon ongelma. Tasa-arvoisen parisuhteen ihanteen toteutuminen lienee mahdollista vasta kun totaalinen aikuisiin kohdistuva rakkaus saadaan hävitettyä maailmasta niin ilmiönä kuin ihanteenakin. Jos sen sijaan näemme että suuri rakkaus on itseisarvollinen hyvä ja siten pohjimmiltaan arvokasta myös kulttuurisena ihanteena (onhan siitä kuitenkin syntynyt aika paljon hyvää taidetta), täytynee vain pyrkiä siihen että miehet ja naiset saavat rakkaudessa nenilleen mahdollisimman tasaisessa suhteessa.


EDIT: ja piti vielä otsikkoakin korjata...kun on kiire niin ei osaa...

posted under , , |

2 kommenttia:

Saara kirjoitti...

*kommentti poistettu pyynnöstä*

marjaisa kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitelma rakkaudesta. Totaalisen rakkauden sijaan olen oppinut itserakkauden, peruskulmakiven kaikelle rakkaudelle. Myös äidinrakkaus kosketti minua kirjoituksessasi syvästi - se sattui tulemaan hyvin ajankohtaisesti eteeni.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments