Yeti politikon- poliittisen lumimiehen jäljillä

Täydellisen, yksityiskohtaisen ja selkeästi esitetyn totuuden esiin tuominen on vaikeaa maailmassa jossa ihmiset usein haluavat että heille valehdellaan. Jo monen kuukauden ajan vaalirahoituskohua käsittelevä uutisointi on tuonut televisiottomankin kansanosan koteihin saippuaoopperatason draamaa. Viimeisimpänä säälittävänä käänteenä on käynyt ilmi että muiden puolueiden pyrstöhöyheniä antaumuksella pöllyttänyt Vasemmistoliittokin on joutunut poliittisissa piireissä epidemiaksi äityneen unohtelutaudin kynsiin siinä vaiheessa kun puolueen omasta rahoituksesta on alettu kyselemään. Toisilta on helppo vaatia suoraselkäisyyttä, mutta kun omalle pihalle alkaa kantautua käryä, selitykset ovat yhtä runsaslukuisia kuin huonoja. Mitä enemmän puolueiden vaalirahoitusta pengotaan, sitä enemmän alkaa näyttää siltä että tässä sotkussa totuus on myyttinen olio. Sen ulkomuoto noin suunnilleen tiedetään, mutta sen kaivaminen esiin kaikkien politiikan kiemuroiden ja kerrosten alta alkaa saada aina vain enemmän piirteitä myyttisen lumimiehen metsästyksestä. Isokenkäisiä jalanjälkiä löytyy sieltä täältä, mutta niitä jotka myöntäisivät suoraan että virheitä on tehty, ei löydy vaikka miten etsisi.

Totuus edellyttää aika radikaalin idealismin muodon omaksumista. Useimmat meistä esimerkiksi uskovat että maailma jossa poliitikot eivät ole korruptoituneita, on hyvä maailma. Isot mielipide-erot repeävät siinä vaiheessa kun aletaan miettiä mikä olisi se toiseksi paras vaihtoehto. Onko toiseksi paras vaihtoehto se että tiedämme millainen tilanne todellisuudessa on –vaikka se tarkoittaisi sitä että tiedämme asioiden olevan päin seiniä? Vai onko toiseksi paras vaihtoehto elää harhaluulon vallassa? Esimerkiksi, onko tilanteessa jossa poliitikot ovat jonkin verran korruptoituneita parempi että kansalaiset tietävät että asiat ovat pielessä vaiko se että he pysyvät tietämättöminä ja säilyttävät vähäisen jäljellä olevan uskonsa politiikkaan?

Se että itse haluan aina tietää totuuden oli tilanne mikä hyvänsä ei vielä kerro mitään siitä mitä toiset mahtavat haluta. Eipä edes sitä mitä toisten pitäisi haluta. Esimerkiksi, etiikan professori Timo Airaksinen on sitä mieltä että puolisolle ei tule kertoa pettämisestä sillä perusteella että se on oman syyllisyyden kaatamista viattoman niskaan ja siten tarpeettoman tuskan aiheuttamista. Minä taas olen täsmälleen päinvastaista mieltä: myös tuskalliset ja vaikeat asiat pitää voida käsitellä, koska muuten siitä mikä voisi olla tärkeää ja syvää kehittyy onttoa ja pinnallista. Parempi on ottaa riski kaiken menettämisestä kuin alistua siihen vääjäämättömyyteen. Toisaalta esimerkiksi petetyllä puolisolla on epäilemättä oikeus reagoida, ja sitä hän ei voi tehdä jos ei tiedä. Kumpi meistä on oikeassa, minä vai Timo? Minun mielestäni se jonka kannalle kukin petetty puoliso kallistuisi. Koska tätä ei yleensä voi etukäteen tietää (jo siitäkin syystä että ihmisten ajatukset siitä miten he haluaisivat toimittavan ovat usein hyvin erilaisia teoriassa ja tosipaikan tullen), on myös päätökset totuuden suhteen tehtävä usein sokeasti. Luotanko siihen että toisten arvot ovat pohjimmiltaan samat kuin omani ja että he arvioivat tilanteen samaan tapaan kuin minä tekisin? Luotanko siihen että arvioni totuuden hyödyistä ja haitoista on oikea? Luotanko siihen että luottaminen noin ylipäätään ei ole vain yksi itsetuhoisuuden muoto?

Politiikkaan palatakseni, korruptiokeskustelussa otteet ovat olleet hellävaraisia osittain siksi että järjestelmällä on jo alun perinkin huoli kansalaisten rapautuvasta luottamuksesta poliittiseen päätöksentekoon. Tämä huoli on hyvin aiheellinen. Poliittinen passiivisuus ja kansalaisten aleneva luottamus puoluepolitiikkaan on ollut pitkäaikainen trendi jo ennen vaalirahakohua, ja kuten presidenttikin hiljattain totesi, vaalirahakohu on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta lisää. ”Niin makaa kuin petaa” on kyllä tilanteeseen hyvin sopiva sananlasku mutta se ei kerro miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Jos systeemissä on vikaa, on hyödytöntä sanoa että asioiden olisi alun perinkin pitänyt olla hyvin. Täytyy alkaa keskustelemaan keinoista. Silloin erot arvoissa ja arvostuksissa tulevat esiin, eikä niiden yhteen sovittelu ole mitään yksinkertaista puuhaa. Apua ei löydy edes eetikoilta: vaikka lähes kaikki eetikot uskovat moraaliobjektivismiin eli siihen että moraali ei ole makuasia vaan on olemassa oikeat arvot, olemme tapelleet keskenämme kaikesta muusta jo sen kaksi ja puoli tuhatta vuotta, eikä loppua näy. Edistystä on toki tässä ajassa tapahtunut, muttei läheskään niin paljon että se tyydyttäisi poliittisia tarpeitamme.


Kun moraalisia päätöksiä alkaa tehdä olosuhteissa joissa relevanttia informaatiota –kuten sitä mikä kenenkin mielestä olisi hänen parhaassa intressissään- ei ole saatavilla, epäonnistumisen riski kasvaa huikeasti. Etenkin politiikassa vastustajat tarttuvat usein virheisiin terrierin kiukulla, ja jos virhe voi olla yhtä lailla totuuden sanominen kuin siitä vaikeneminenkin, parhaassakin järjestelmässä esiintyy draamaa ja sähellystä. Valehteleminen on useimpien mielestä selvästi väärin, mutta entä se jos vain unohtaa mainita muutaman isomman asian? Jos Vasemmistoliitto kertoo saaneensa Metalliliitolta 15 000 euroa vaalirahaa mutta jättää mainitsematta että Metalliliitto maksoi myös lähes 60 000 euroa sellaista rahaa jolla ei rahoitettu puolueen poliittista toimintaa vaan joka kierrätettiin liiton vasemmistoryhmälle, toimiiko puolue epärehellisesti vai onko jälkimmäinen rahasumma sellainen josta sillä ei ole mitään moraalista velvoitetta avautua ulkopuolisille? Mikä tekee tosiseikasta relevantin? Miten tasapainotetaan äänestäjien, järjestelmän ja rahoittajien arvot ja intressit? Vasemmistoliiton johdon ajatuksenjuoksusta saatan saada vähän valaistusta huomenna jos raato olo ja kuumeenpoikanen hellittävät sen verran että selviän puolueen toritapahtumaan. Moraalituomarin viitan ajattelin kuitenkin jättää kotiin.

Loppujen lopuksi, sitä voi vain tehdä parhaansa, toivoa parasta- ja hyväksyä sen että ihan joka kertahan ei voi voittaa. Elämä on vaarallista sille joka sen tiedostaa. Jos taas ei tiedosta, käy kuitenkin huonosti koska elää harhassa. Etiikan teorian tuntemus ja logiikka yleensä opastavat sokeaakin oikeaan suuntaan. Huonoimmassakin mahdollisessa tilanteessa etiikkaan perehtynyt ihminen tietää ainakin, millaisten periaatteiden mukaan hänen tulisi toimia. Hyve-etiikassa on lisäksi se etu, että silloinkin kun toiminnan mahdollisia seurauksia on mahdotonta ennustaa, esimerkiksi siksi että toiminta tapahtuu arvaamattomissa ja vaihtelevissa olosuhteissa kuten politiikassa, orientoitua voi itseymmäryksen ja tärkeiden arvojensa mukaan. Kaikkea ei voi koskaan tietää, mutta aina voi tietää jotakin.

Ymmärrys etiikan monimutkaisuudesta taas synnyttää myötätuntoa ja lempeyttä niin itseä kuin muitakin kohtaan. Erehtyminen –mukaan lukien katastrofaalinen erehtyminen- on mahdollista viisaimmillekin ja päätöksenteko ihanteellisessa episteemisessä tilanteessa onnistuu vain paperilla. Jälkiviisaus sen sijaan on kirkas valo. Mutta sekin loistaa kirkkaimmin niille jotka pitelevät sitä varovasti.

posted under , , |

2 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Taas vähän kehunapilla nakkaisin..

Saara kirjoitti...

Kiitos! :D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments