Vaatimattomuus kaunistaa

Laskusuhdanteessa on yksi ympäristöeetikon mielestä hyvä puoli: kysynnän heikentyessä myös ihmisen ekologinen syntitaakka kevenee. Kulutuksen hiipuminen on ympäristölle parempi kuin ekologisimpienkaan tuotteiden kuluttaminen. Laman aikana tingitään kyllä helposti kalliista ekotuotteista, mutta kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna tappio ei ole suuri, jos myös muu kulutus vähenee.

Ehkäpä juuri siksi kestävä kehitys on niin vaikeaa: päältäpäin katsottuna, vihreässä elämäntavassa ja köyhyydessä on paljon yhtymäkohtia. Eikä köyhyydessä ole mitään trendikästä, vaan se on pakosta ja häpeästä tehty. Köyhyys on se viheliäinen tila mistä sotien jälkeen heivattiin Suomea ylös hirmuisella tarmolla, ja se olotila mistä keskiluokka haluaa tänäkin päivänä epätoivoisesti erottautua. Kierrätys, loppuun käyttäminen ja korjaaminen, lainaaminen ja itse tekeminen sopivat pikanteiksi yksityiskohdiksi. Niillä voi maustaa elämäänsä ja siinä sivussa näyttää tuttaville, miten tiedostava onkaan. Mutta pääteemana on yhä kuluttaminen.


Ajatus siitä että kuluttaminen olisikin luksusta jolla maustettaisiin yksinkertainen elämä makeaksi, on tänä päivänä yhtä kerettiläinen kuin viisitoista vuotta sitten. On liian helppoa unohtaa että luksuskin on suhteellista: opiskelijan luksusta ovat asiat joista keskiluokkaan kohonnut ei enää saa minkäänlaista nautintoa. Huomaamatta luksus väljähtyy arkiseksi, mutta onnea se ei silloin tuo koska nautintoa varten tarvitaan uutta luksusta. Sen jälkeen kun perustarpeet on tyydytetty, elintason nousu ei enää teekään ihmisestä onnellisempaa, ainoastaan vaativamman. Luksuksen himoa rajoittaa yleensä kasvoton pakko, se ettei ole varaa kuluttaa enemmän ja hienompaa. Siitä missä se pakko kunkin kohdalla menee, voi sitten päätellä sijoittumisen yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä. Niin ihmisen itsensä kuin ympäristönkin etu olisi kuitenkin että pakon sijasta himoa säätelisi itsekuri ja kohtuullisuuden hyve: kyky nauttia kohtuullisista ylellisyyksistä ja toisaalta kyky olla haluamatta aina vain lisää. Tällainen ylellisyyskäsitys oli muun muassa kaikkien nautiskelijoiden isällä, Epikuroksella. Maksimaalinen kyky nauttia hyvästä ei siis edellytä ainoastaan hyvää makua, vaan myös vaatimattomuutta arjessa.

Alemmista luokista erottautumisen tarve onkin mielestäni yhteiskunnan kohtuullisesti ja hyvin toimeen tulevien luokkien suurin ekologinen ongelma. Sen lisäksi se on tehokas tapa uusintaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kulttuuria. Mutta eriarvoiset yhteiskunnat ovat myös epäoikeudenmukaisia ja onnettomia. Eriarvoisuuden pehmentämisessä yhteiskunnalla kollektiivina on iso rooli, mutta arjessa jokainen joutuu myös ottamaan omalta pieneltä osaltaan kantaa tähänkin. Pyrinkö erottautumaan selvästi niistä joilla menee huonommin ja sulautumaan niihin joilla menee vielä vähän paremmin? Vai yritänkö toteuttaa vaatimattomuuden hyvettä myös käytännössä?

Vaatimattomuus arvona yhdistyy niin ekologisuuteen, yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen kuin ihmisen oman hyvinvoinnin maksimointiinkin. Se on yksi kohtuullisuuden ja itsekurin muoto. Se on myös vastalause kiireelle: vaatimatonta ihmistä ei voi lokeroida nopeasti ulkoisen perusteella, vaan hän vaatii lähimmäisiäänkin pysähtymään. Se joka ei osaa tunnistaa aitoon vaatimattomuuteen kätkeytyvää syvyyttä, häviää paljon enemmän kuin se jota ei vaatimattomuuden takia huomata. Vaatimattomuus ei pidä omasta erinomaisuudestaan meteliä, ei edes yritä. Ehkäpä se sitten siksi unohtuukin niin mielestä kuin ympäristöeettisestä keskustelustakin paljon useammin kuin pitäisi.

3 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Tuli monta ajatusta. Joillekin tuo sosiaalinen erottautuminen on varmaan tärkeämpää kuin toisille. Itse jäin kuitenkin miettimään ennen kaikkea todellisen vaatimattomuuden ja pikantin köyhäilyn eroa. Tajusin äkkiä kirkkaasti, että nimenomaan aito vaatimattomuus on se, joka liittyy (muna vai kana?) mielenrauhaan. Ja tässä on monen elämänmuutoksentekijän suuri haaste: miten oikeasti saada rauha kaikenlaisten haluamistensa kanssa. Tämä on mielestäni sitä vaatimattomuuden syvyyttä. Jos ei rauhaa löydy, vaatimattomuuskin jää helposti sitaatteihin ja siitä tulee vain uudenlainen kulissi, jonka takana sisäinen rauhattomuus ja tyhjyys jatkuu. Tällä logiikalla voi tosin varakaskin ihminen olla aidosti vaatimaton. Ja tunnenkin sellaisia ihmisiä.

Muistan silti muutaman vuoden takaa jenkkitutkimuksen, jossa varakkailta ja ei niin varakkailta ihmisiltä kysyttiin, minkä verran heidän tulotasonsa pitäisi nousta, että he olisivat mielestään tarpeeksi hyvin toimeentulevia. No, varakkaiden toive muistaakseni vastasi suuruusluokaltaan suunilleen näiden köyhempien senhetkisiä tuloja. Köyhemmätkin toivoivat lisää, mutta paljon maltillisemmin. Ehkä meidän moraalimme sietää huonosti nimenomaan runsautta? Niinhän Raamatussakin sanotaan kamelista, neulansilmästä ja rikkaasta miehestä...

Oma kysymyksensä on tämä yhteiskunnallinen tabu, joka edelleen liittyy jatkuvan kasvun ideologiaan. Jollain lailla tuntuu olevan aivan mahdoton ajatus, että se ei jatkuisikaan, vaan että alkaisimme sopeutua elämään niukemmin (ennen kuin on ihan pakko).

Ofelia kirjoitti...

Mää oon taas sanaton tästä monipuolisuudesta mutta sait multa prenikan!

Saara kirjoitti...

Liisa: Vaatimattomuus (samoin kuin anteliaisuuskin) on sanan suppeassa merkityksessä sellaisten ihmisten hyve joilla on siihen varaa- ollakseen vaatimaton ihmisen pitää olla vapaus valita vaatimattomuuden ja ylellisyyden väliltä.

Vähävaraisen vaatimattomuus ilmenee enemmän kykynä iloita niistä hyvistä asioista joita elämässä kuitenkin on.

Jatkuvan kasvun ideologiallakin on varmasti osansa aikamme asenneilmastossa.

Ofelia: Kiitos prenikasta! Olen otettu! :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments