Totuuden henki johda sinä meitä

Kun aloin opiskelemaan filosofiaa, päätin melkein ensi töikseni että en enää koskaan kertoisi suoranaista valetta, valkoista tai muunkaan laista. Ajattelin että sellaisen periaatteen omaksuminen olisi sekä hyväksi moraalilleni että kävisi hyvästä argumentaatioharjoituksesta. Ja kiinnostihan minua myös saada selville, miten sitä pärjäisi. En minä nyt niin usein ennestäänkään valehdellut. Eihän tämä olisi ollenkaan vaikeaa. Kuukauden päästä, ennen kuin olin kunnolla selviytynyt ulos filosofian johdantopraktikumista, olin jo toista mieltä. ”Näyttääks tää hyvältä mun päällä?” ”Oonko mä susta jotenkin negatiivinen ihminen?” ja niin edelleen. Siinä totisesti oppi asettelemaan sanansa taiten. Valehtelemattomuuden omaksuminen johti alkajaisiksi myös sen huomaamiseen että ihmiset paitsi valehtelevat minkä kerkeävät, myös odottavat että heille valehdellaan. Pian puolitotuudet, monitulkintaisuus ja viisas vaikeneminen olivatkin tulleet tutuiksi. Puhumattakaan itsepetoksesta: jos onnistun vakuuttamaan itselleni että Kuu on juustoa, olen periaatteessa rehellinen jos kerron muillekin niin. Nyt olen ollut vakaumuksellinen todenpuhuja jo kymmenen vuotta. Rehellisyyden ja muiden hyveiden välisessä tasapainottelussa riittää edelleen työtä.

Hups! Taisin tehdä juuri sosiaalisen mokan: suomalaisenhan on kiellettyä myöntää että rehellisyydessä olisi jotakin vaikeaa. Täydellinen suoraselkäisyyshän on meillä geneettistä, ja jos jonkun kohdalla ei näin ole, hän on poikkeava ja paheksuttava. Tai ehkei kuitenkaan: kymmenenä valehtelemattomana vuotenani olen huomannut, että useimpien ihmisten mielestä on olemassa valehtelua ja valehtelua. Arkipäiväinen totuuden vastainen puhe ei ole useimpien mielestä valehtelua- vain sellaiset valeet joista voi jäädä nolosti ja näyttävästi kiinni ja jotka aiheuttavat suurta vahinkoa, ovat oikeita valeita. Jos valehtelemisen haitallisuutta mitataan vain selkeiden seurausten perusteella, päädytään tähän kaksinaismalliin. Harva kysyy, millaiseksi ihmiseksi valehtelija kehittyy. Oikeastaan, sellaiset kysymykset ovat joidenkin tosielämästä irrallaan olevien filosofien heiniä.


Tähän asenteeseen on olemassa myös hyvä syy: ihminen joka pitää totuudesta kiinni on tökerö ja epämiellyttävä tyyppi jonka kanssa kukaan ei lopulta halua olla tekemisissä. Jos kysyn ystävältä mielipidettä uuden mekon istuvuudesta, en halua kuulla että se saa takapuoleni näyttämään porsaalta ennen jouluteurastusta, siinäkään tapauksessa että kielikuvalle olisi jotakin vastinetta.
Valkoiset valeet takaavat miellyttävän elämän. Näin kuulee sanottavan usein, mutta ajatus ontuu: valehteleminen ja hienotunteisuuden puute ovat aivan eri asioita, eikä niiden välillä ole minkäänlaista väistämättömyysrelaatiota. Ero valkoisen ja mustan valeen välillä taas on ero jota ihminen itse ei voi kovin luotettavasti arvostella. Joka sitä yrittää, asettuu tuomariksi omassa asiassaan. Monesti pienet ”harmittomat” valeet eivät ole niin harmittomia sen kannalta jolle ne kerrotaan. Valheen luokitteleminen harmittomaksi on helposti vain yksi itsepetoksen muoto. Vaikeaksi menee, jos pitää joka kerta valkoista valetta miettiessä pohtia tarkasti perimmäiset motiivit selviksi. Helpompi on puhua totta.

Epäselvää on enää se, miksi valehteleminen määritellään ei-totuuden puhumiseksi, jos sillä ei kuitenkaan oikeasti sitä tarkoiteta. Ehkä kyse on ihanteesta: haluaisimme pyrkiä totuudellisuuteen, mutta arkena on helpointa ja kätevintä tyytyä käyttämään karkeaa siivilää totuuden ja epätotuuden erottelussa. Totuuden torven elämän keskeisiin dilemmoihin kuuluukin kysymys siitä, milloin riittää että on rehellinen ja milloin pitäisi olla brutaalin rehellinen. ”Mää olen aina sanonut suoraan mitä mieltä mää olen.” ei ole yleensä rehellisyyden vaan huonon käytöksen puolustusta. Jos totuudellisuus johtaa siihen että omaksun uuden paheen sen sijaan että paranisin vähän ihmisenä, kannattaako siihen ryhtyä? Vaikka totuudellisuus olisi tärkeää, ei siihen vetoamalla oikein voi puolustaa huonoa käytöstä, kovuutta, toisen satuttamista.

Toisaalta, toisinaan pyrkimys hienotunteisuuteen ja toisen hyvän ajattelemiseen voi sekin johtaa metsään. Toisinaan tekojen seurausten ennakointi ei ole vain vaikeaa vaan täysin mahdotonta. Mistä tiedän, millaisen vastaanoton brutaali totuus saa? Aina ei voi tietää etukäteen mistään- pitää vain tehdä valinta suuntaan tai toiseen, toivoa että se on oikea ja kärsiä nahoissaan jos menee pieleen.

Totuuden kanssa siis vielä pärjää, mutta joskus totuuden ja koko totuuden välinen ero on paljon suurempi kuin totuuden ja valheen välinen ero. Totuudella voi peittää niin hyvän kuin pahankin, saada mustan näyttämään valkoiselta, ja toisin kuin valehtelemisesta, totuudesta ei voi jäädä kiinni.
Koko seinän kokoisen freskon voi peittää mustalla kankaalla niin että näkyviin jää vain yksityiskohta. Jos myöhemmin paljastan koko kuvan ja käy ilmi että se mikä näytti ensin linnulta olikin vain kuvaan maalatun lentokoneen peräsintunnus, minua ei voi edelleenkään syyttää valehtelemisesta vaan korkeintaan tiedon pimittämisestä. Ja sitten voidaankin käydä antoisa keskustelu siitä, mitä kenenkin pitäisi kulloinkin tietää, mitä kenelläkin on oikeus tietää ja millä perusteella- ja miten ihmeessä tämän kaiken voisi arvostella oikein minkään muun kuin jälkiviisauden valossa.

Poliitikkoja syytetään usein valehtelemisesta, mutta mitä siitäkin tulisi jos heitä pitäisikin syyttää totuudesta? Koko totuus kun on toista maata kuin hienotunteinen ja hellävarainen arkipäivän totuus jota kertoessa yritetään ottaa huomioon myös muut hyveet kuten hienotunteisuus, kaikkien oletetut parhaat intressit, mahdollisesti myös taloudelliset ja poliittiset näkökohdat. Koko totuus on täsmälleen niin kuin se on, hyvässä ja pahassa. Se on armoton valo. Se sisältää sen mitä emme halua kuulla emmekä kertoa. Se satuttaa ennen kuin se parantaa, eikä parantavasta vaikutuksesta aina ole mitään takeita- aina sitä ei edes näe raunioiden alta. Koko totuus ei myöskään ole korrekti eikä ainakaan lempeä. Sen kanssa on usein vaikea elää. Joskus ihmisiä on moraalista suojella koko totuudelta, ja vielä useammin niin haluaa tehdä.


Kaikista huonoista puolistaan huolimatta, täydellinen totuus on välttämättömyys. Sen valossa elämisen täytyy olla hyvän yhteiskunnan perustana. Ilman sitä läheisyys ihmisten välillä on joko olematonta tai tuskallista. Jos sitä ei tunne, ei myöskään voi saada aikaan pysyvää hyvää kuin sattumalta, ja jos sitä ei etsi, ei lopulta voi tavoittaa tietoa. Siksi filosofit pohjimmiltaan rakastavat totuutta paitsi käytännössä, myös kirkkaana ja armottomana ideana. Sen kanssa toimeen tuleminen onkin ihan toinen asia, ja siihen voi vain toivoa Totuuden Hengen johdatusta.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments