Takaisin uneen

Olen taas opiskeluaikaisessa kodissani. Valkoisen sävyin sisustetun mukavan yksiön väripilkkuna hohtaa kauniisti hoidettu akvaario. Pienet trooppiset kalat puikkelehtivat hiljaa vedessä huojuvien kasvien seassa. Unelmien uimarannan hiekkapohjaa pitkin juoksee katkarapu niin kevyin askelin ettei siitä jää jälkeäkään. Vedenalainen näytelmä lumoaa joka kerta. En kaipaa televisiota.

Mutta joskus tapahtuu outoja. Yhtäkkiä, aivan omia aikojaan, kalat leijuvat ulos akvaariosta kevyesti. Ne melovat läpikuultavilla evillään pitkin huonetta tyyninä ja autuaan piittaamattomina fysiikan perusteista. Minä nappaan jostain haavin ja yritän pyydystää niitä kuin perhosia. ”Ettekö te tajua että ette voi hengittää ilmaa?” huolehdin. Eivät ne välitä, saan loikkia pitkin asuntoa kuin liito-orava balettitunnilla ennen kun karkulaiset on saatu pyydystettyä ja palautettua elementtiinsä. Sitten herään. Jossain vaiheessa opin että akvaariosta karkailevat kalat kuuluvat vähän jokaisen akvaristin unien vakiokuvastoon. Jopa tuleva Aviomies ehti saada tartunnan kalaunista ennen kuin vesileikit loppuivat.

Eilen kävin Taiteiden yössä. Tuhansien muiden tavoin päädyin Senaatintorille katsomaan ranskalaista Les Plasticiens Volants- ilmapalloperformanssia. Tuomiokirkon portaiden keskivaiheilta avautui täydellinen näköala ja ystävien kanssa oli mukava lepuuttaa koko illan kävelemisestä kipeytyneitä jalkoja esityksen alkua odotellessa. Iltahämärän myötä alkoi tapahtua. Sieltä täältä alkoi ilmestyä isoja koristeellisia kaloja jotka uivat yleisömeren yllä. Merihevoset ja ravut juoksentelivat yleisön seassa, meduusat tanssivat aidonnäköisesti Senaatintorin yllä taivaan tummentuessa hiljaa pergamentinvärisestä illasta yötä kohti.

Esityksessä oli akvaarion rauhallisuutta. Koko ajan tapahtui jotakin, mutta hitaasti, syvän hengityksen rytmissä. MTV-aikakauden vyörytyksestä ei ollut tietoakaan. Kalat uiskentelivat Senaatintoria ympäröivien rakennusten kattojen korkeudella aivan omaa tahtiaan. Esityksen draamaakaan ei ajanut vauhti vaan draaman kaari taipui vedenalaisen ympäristön tahtiin. Aika kului. Esitys ei kasvanut vaan syventyi: värit, valot ja yksityiskohdat antautuivat yleisön tarkasteltaviksi kunnes tunnelmassa oli kuvataiteellista tuntua. Yllättävän ketterästi liikkuvista valtavista kaloista löytyi merten lisäksi sävyjä rokokoosta, surrealismista ja maailmantaiteesta. Yön pimentyessä leikkiin liittyivät valot ja varjot. Tunti kului siivillä. Vaikka oli jo myöhä, esityksen jälkeen olo oli kummallisen levollinen. Kuin olisi unessa käynyt.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments