Rohkeus on nuorallatanssija


Ofelian kommentti viime viikkoisessa kuolemaa käsittelevässä kirjoituksessani herätti muutaman jatkoajatuksen. Kun kuolemasta puhutaan, filosofit ovat usein keskimääräistä pelottomampaa porukkaa. Se voi olla hyväkin: filosofian historiasta selviää nopeasti että filosofien elinajanodotetta on usein vähentänyt teloitetuksi, keskitysleirille tai maasta karkoitetuksi joutuminen. Totalitaristiset johtajat ja filosofit ovat harvemmin viihtyneet samassa valtiossa, eivätkä filosofit ole olleet näissä kiistoissa se armeijaa komentava osapuoli. Sapere aude- uskalla ajatella on niin hyvä tunnuslause siksi että paitsi päätä, filosofian harjoittaminen kysyy myös uskallusta. Vähintään tarvitaan rohkeutta kyseenalaistaa totutut ja yleisesti hyväksytyt totuudet ja seisoa yksin omien ajatustensa kanssa. Mutta jos analyyttinen sielu ei kerta kaikkiaan tunne pelkoa, onko se hyve? Tarkemmin ajatellen ainakin minusta nimittäin näyttää siltä että pelottomuus on paljon pienempi hyve kuin rohkeus. Rohkeuteen taas tarvitaan pelon läsnäoloa.

Suhteellisen rauhallisessa yhteiskunnassamme pelotkin ovat hiljaisia ja henkilökohtaisia. Luulisin, etteivät kaikki edes tiedä mitä todella pelkäävät. Moni sanoo pelkäävänsä esimerkiksi sotaa. Mutta sota on meille Afganistanin-operaatioista ja vielä keskuudessamme olevista harvoista sotaveteraaneista huolimatta kaukainen asia. Oikea pelko taas vaikuttaa aina käyttäytymiseen ja ajatteluun, tiedostamattomanakin. Huoli kaukaisista kamaluuksista voi ahdistaa, mutta pelko jähmettää, oksettaa, lamauttaa, saa panikoimaan.
Tämän määritelmän mukaisesti esimerkiksi näyttää siltä että sosiaalisten sanktioiden pelko on aika yleistä. Harva uskaltaa sanoa mitä todella ajattelee jos arvelee ettei löydä ympäriltään tukea. Harva uskaltaa puolustaa kiusattua jos se saattaa oman turvallisen aseman vaakalaudalle. Nämä ovat niitä todellisia pelkoja. Niitä, jotka filosofinaluista ainakin yritetään vuosien kuluessa juuria pois. Rohkeus ja hyvin kehittynyt omaneduntaju eivät sovi kovin hyvin yhteen.

Jos tavallisen elämän pelot ovat henkilökohtaisia, myös arkinen rohkeus on hiljaista. Iltapäivälehdissä rohkeaksi sanotaan missiä joka uskaltautuu keikistelemään alusvaatekuviin. Minusta vartalon esittely vaatisi todellista rohkeutta vasta sitten jos alusvaatekuviin lähtisi pyrkimään missin satakiloinen mummo. Jos vain ihminen itse tietää mikä häntä pelottaa ja miten paljon, ulkopuolinen ei voi helposti nähdä rohkeuttakaan. Rohkeus ei ole tiettyjen tekojen tekemistä vaan omien rajojen ylittämistä, oman turvallisen alueen ulkopuolelle astumista. Ne rajat mutkittelevat sisämaailmassa. Todellinen rohkeus ei yleensä päädy toimintaelokuvien käsikirjoituksiin. Se ohitetaan huomaamatta, kiittämättä, ja aika usein rohkeat ihmiset saavat vaivan palkaksi eteisen täydeltä lunta. Harvoissa onnellisissa tapauksissa rohkeus tuottaa tuloksia joita jälkipolvet sitten kiittävät ja siunaavat- mutta se taitaa olla laiha lohtu siinä vaiheessa kun lohtua eniten tarvitsisi. Jos hyve ei sisältäisi mitään omasta palkkiostaan, pitäisi ihmisellä olla joku ruuvi hukassa jotta esimerkiksi rohkeuden kaltaista riskihyvettä alkaisi toteuttaa arkipäivässään.

Jotkut sanovat että pelon voittaakseen pitää ajatella positiivisesti ja luottaa siihen että kyllä tässä hyvin käy. Minusta tällainen ajattelu vaikuttaa itsepetokselta- ja itsepetos tosiaan on joskus hyödyllistä. Mutta kantaako tällainen rohkeus todella toivottomalta näyttävässä tilanteessa? Jos ei, niin mikä silloin sitten auttaisi? Hyve-eetikko kun olen, olen taipuvainen ajattelemaan että se perimmäisin kysymys on tässäkin tapauksessa, millainen ihminen haluan kaikkein eniten olla. Kuinka paljon todella välitän hyvästä, sellaisena kuin sen ymmärrän? Silloin, huonoimmassakin tapauksessa rohkeuden harjoittaminen hyödyttää ainakin sen harjoituksen verran. Olen toiminut tavalla joka vahvistaa kykyäni valita rohkea ratkaisu myös tulevaisuudessa. Minulla on jotakin joka muistuttaa minua siitä että olen ihminen joka osaa paitsi pelätä, myös napata pelkoa kurkusta kiinni ja voittaa sen. Olen siis ottanut askeleen kohti sitä ihmistä joksi haluan tulla. Vaikka kukaan ei koskaan kirjoittaisi eeppistä runoelmaa sankaruudestani, itse tiedän tarkalleen mitä on tullut voitettua ja kuinka vaikeaa oli. Koska olen oman maailmani ainoa asukas, sellainen tieto on puhdasta voimaa.

Olen myös kuullut sanottavan, että todella pelottavien asioiden tekeminen silloin tällöin pitää ihmisen sielultaan nuorena. Tässäkin taitaa olla perää. Vanhuus ja viisaus tekevät ihmisestä varovaisen, arankin. Nuoruuteen kuuluu myös epävarmuus ja kun ihminen alkaa vähitellen saavuttaa elämässä asioita ja löytää maailmassa turvallisen paikan, siihen epävarmuuteen ei enää halua millään palata. Minäkin olen löytänyt jo itseni ihmettelemästä sitä millaisia tempauksia sitä on tullut joskus teininä tehtyä, kun asioita ei vain huomannut ajatella terveyden ja pitkän iän saavuttamisen kannalta. Toisaalta pitäisi kuitenkin muistaa, että huolimatta kaikista hullutuksista, hengissä on selvitty tähän asti. Ehkäpä paras tilanne on se jossa varovaisuus ja rohkeus käyvät ikuista dialogia? Harkinta on hyvästä, mutta jos eteen tulee tilaisuus vetää suuremmanpuoleinen mörkö kaapin alta esiin ja katsoa kuka kukin on, siihen tarttuminen voikin olla viisasta.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments