Moraalipohdintaa tyhjästä, osa II


Alun perin tässä talossa oli vain kaksi asumiskelpoista huonetta, ne joita nykyään kutsumme tuvaksi ja olohuoneeksi. Niissä mahtui hyvin elämään viisilapsinen perhe. Naapurustostamme kirjoitetun historiikin mukaan 1930-luvulla kaksi huonetta oli reilusti tilaa suurellekin perheelle. Oli aivan tavallista että seitsemän- kahdeksan ihmistä ahtautui elämään yhteen huoneeseen. Ne joilla oli tilavammat talot, vuokrasivat järjestään ylimääräiset huoneensa hyyryläisille jotka saattoivat olla yhtä hyvin yksinäisiä työläisiä kuin kokonaisia perheitäkin. Luulen että talomme alkuperäiset omistajat olisivat pyörtyneet jos olisivat nähneet miten tehokkaasti kahden ihmisen elämä on täyttänyt viisihuoneiseksi vuosikymmenten saatossa laajentuneen kodin. Vanhaan hyvään aikaan isommissakin talossa omalle väelle riitti se pari huonetta. Nykyään ahtaasti asuvillakin aikuisilla on käytössään oma tila. Oma rauhakin taisi tarkoittaa 1930-luvulla jotakin aivan muuta kuin filosofia haahuilemassa tyytyväisenä tyhjässä talossa ja pitkin hiljaista puutarhaa. Talon lisäksi myös pihat oli valjastettu hyötykäyttöön johon verrattuna nykyvirkkalalainen hedelmäpuu per kolme neliömetriä-ajattelukin kalpenee. Melkein jokaisella talolla tuntuu olleen pihassaan joko kotieläimiä tai jokin sivubisnes jolla täydennettiin perheen tuloja. Yksi leipoi leipää myyntiin, toisella oli kanila, kolmas oli julistanut saunansa yleiseksi saunaksi. Vilinän ja vilskeen määrää nykyään uneliailla puutarhapihoilla on vaikea kuvitella.

Ja jos oma tila sattuisi loppumaan kesken, on meillä vielä julkistakin tilaa vaikka muille jakaa. Helsingin keskustastakin löytää arkipäivänä rauhan taskuja jonne voi vetäytyä hetkeksi vilinää pakoon jos siltä tuntuu. Kasvitieteellinen puutarha keskellä Kaisaniemeä, Töölönlahden tienoon mutkat, isot puistot ja rannat. Matka vilkkaimmasta risteyksestä rauhaan voidaan laskea sadoissa metreissä. Luulisin, että mikä pätee Stockmannin kulmalla, pätee myös minne hyvänsä muualle Suomeen. Vaikka pääkaupunkiseutu ruuhkautuukin, viisimiljoonaisesta kansasta ei vain synny samanlaisia ruuhkia kuin siellä missä miljoonat ihmiset ovat jo vuosisatojen ajan istuneet suomalaisittain katsottuna poikki ja pinossa.

Tämän kaiken näkymättömän ylellisyyden keskellä on hämmentävää ajatella että olimmepa sitten missä hyvänsä, uhanalaisin tila on aina tila ajatuksille. Sinne riittää aina pyrkijöitä. Olen kuullut monen sanovan että yksinkertainen meditaatio joka perustuu siihen että ei ajattele mitään on monelle lähes mahdoton tehtävä. Päässä on aina hälyä ja mikä tärkeintä, olemme tottuneet siihen että niin pitääkin olla. Hiljaisuus tuntuu ahdistavan yllättävän monia.
Toisella suunnalla ajatusten vapaata lentoa uhkaavat tavat ja urautuminen. Kuinka monet ajatukset lopulta ovatkaan omiamme? Entä kuinka usein ajattelumme muistuttaa pikkulasten (ja totuuden nimessä, monien aikuistenkin) piirustuksia. Pikkulapsethan eivät osaa piirtää todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan he piirtävät symboleita. Keltainen pallo jossa on piikkejä esittää aurinkoa. On vaativa psykologinen prosessi huomata ero esittämisen ja todellisuuden välillä. Taiteiljan puolestaan erottaa pikkutarkasta piirtäjästä toinen, vielä vaativampi harppaus: se jossa visuaalisesta esittämisestä –siis ympäristön todenmukaisesta piirtämisestä- siirrytään kuvaamaan sisäistä maailmaa niin että teoksesta tulee enemmän kuin ulkomaailman approksimaatio. Sisäinen ja ulkoinen maailma alkavat peilata toisiaan ja niiden vuoropuhelusta syntyy jotain aivan uutta.

Jotkut pitävät filosofeja tyhjäntoimittajina sillä perusteella että jokainen osaa ajatella. Mihin sitä kaikkea koulutusta muka tarvitaan? Minusta tämä ajatus kuulostaa vähän samalta kuin voisi kuulostaa mikropizzan lämmittäjä joka ihmettelee, mihin ihmeeseen kokkeja tarvitaan kun jokainen saa nälän uhatessa toimintakykyä aikaan jotain pöperöä. Filosofikaan ei aina osaa ajatella erityisen loisteliaasti, mutta luulisin että jotakin hyötyä kaikesta harjoituksesta kyllä on. Parhaat ovat ehkä ajatusten taiteilijoita, me loput ainakin yritämme kurotella todellisuuden parempaa ymmärtämistä kohti. Siihen pyrkimykseen ajatuskin tarvitsee tilaa. Niin fyysistä kuin henkistäkin tilaa etsivän kannattaa kuitenkin pitää mielessä että pohjimmiltaan, tila on ylellisyyttä.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments