Meidän väkivalta

Perheväkivalta on aihe josta Suomessa puhuvat tilastot, eivät ihmiset. Ihmistenkin tosin pitäisi puhua: tilastot osoittavat että jokainen meistä todennäköisesti tuntee jonkun naisen, lapsen tai miehen jonka elämään kuuluu väkivalta. Työpaikalta, harrastuksista, ehkä sukulaisen tai ystävän. Väkivaltaiset ihmiset eivät kulje kaduilla hullun kiilto silmissä eivätkä kaikki uhrit ole säikkyinä täriseviä haavanlehtiä. Lyöminen ei edellytä stereotyyppejä, mutta stereotyypit piilottavat väkivaltaa. Hiljaiset hissukat tai muuten vain mielipiteiltään maltilliset eivät lyö. Ihmiset jotka osaavat ilmaista itseään sanallisestikin, eivät lyö. Alkoholia vähän käyttävät eivät turvaudu väkivaltaan. Eivät myöskään hyvissä viroissa olevat eivätkä ainakaan naiset. Paitsi tilastojen mukaan. Tilastojen, pikku-uutisten ja sosiaalityöntekijöiden Suomi näyttääkin vallan erilaiselta paikalta kuin se Suomi jota virallisen määritelmän mukaan pidetään normaalina. Siinä Suomessa ihmiset ovat erilaisia, mutta perheväkivalta -kuten muuten alkoholin liikakäyttökin- on yllättävän heterogeenista. Vain se tiedetään että mitä ylemmäksi yhteiskunnassa kavutaan, sen tarkemmin väkivalta pyritään piilottamaan.

Se minkä sanotaan olevan tavallista ja jokaisen kansalaisen ulottuvilla, keskiluokkainen idylli jossa rakastavat puolisot vaalivat toisiaan, on oikeastaan vain yksi tavallisen laji. Nykyään tavallisia ovat myös perheet joissa perheenjäsenille on yhteistä lähinnä jääkaappi ja asuntolaina. Ja perheet joissa lyödään puolisoa ja kohdellaan lapsia kaltoin. Tavallinen kun on sitä mikä todellisuudessa on yleistä eikä vain yhteisesti vaalittu ihanne siitä millaista kaikilla pitäisi olla. Tavallinen on sitä mistä ei kannata suurta numeroa tehdä.
Meillä kauhistellaan niin sanottuja kunniamurhia ja yhteiskuntakin on herännyt suureen valppauteen. Kunniamurhat ovat kulttuurissamme uusi, vieras ilmiö. Mutta mitä se on kun Teuvo tarttuu puukkoon akan ilmoitettua että avioeropaperit on jätetty? Vierasta väkivaltaa vastustetaan tarmokkaasti, meidän väkivalta on sen sijaan valitettava ilmiö joka nyt vain tapahtuu. Meidän väkivalta ei ole osa ihmisen käyttäytymistä jota voisi pyrkiä muuttamaan vaan jonkin lajin luonnonvoima. Meillä pannaan leipään puolet petäjäistä, halla vaanii tähkäpäitä ja joka kylässä on aina joku Turmiolan Tommi joka hakkaa vaimot, lapset, jos ne kiinni saa. Sellaista elämä nyt vain on. Koska väkivallalle ei pohjimmiltaan mahdeta mitään, meille on turha säätää mitään naisrauhalakeja, tehdä lievästä pahoinpitelystä yleisen syytteen alaista rikosta tai edes lisätä väkivallan uhreille tarkoitettuja sosiaalipalveluita. Köyhien tavoin väkivalta ja sen uhrit ovat aina keskuudessamme. Asiat ovat hyvin silloin kun he ovat poissa silmistä, häiritsemästä idyllisen elämän ystävien mielenrauhaa.

Naisten tasa-arvoistuminenkaan ei näytä tarkoittavan sitä että naisten ei tarvitsisi enää pelätä kotonaan vaan sitä että yhä useammin naisetkin uskaltavat lyödä.
Toisaalta vahvan, tasa-arvoisen naiseuden myyttiin kuuluu se että vahva nainen on nainen joka ei tule lyödyksi. Kyllähän fiksu nainen osaa kumppaninsa paremmin valita. Lähisuhdeväkivallan uhriksi joutuminen on siis entistäkin hävettävämpää, eikä uhriutta ilmiönä ole tarvetta yrittääkään ymmärtää. Jos nainen jää väkivaltaiseen suhteeseen, oma on vikansa. Näin siitä huolimatta että kaikki merkit viittaavat siihen ettei suhteista niin vain lähdetä, eikä aina päästetäkään lähtemään. Yhdessäolo on paljon muutakin kuin väkivaltaa tai sen puutetta, niin kuin yksin eläminenkin on paljon muuta kuin parisuhteen puutetta. Ja väkivalta eskaloituu murhiksi ja niiden yritykseksi usein juuri silloin kun uhri yrittää lähteä suhteesta siinä hyvin tavallisessa tilanteessa ettei yhteiskunta pysty tarjoamaan hänelle riittävää turvaa.

Jos ymmärrämme väkivallan vain normien rikkomisena –vain tekona joka on moraalisesti väärin- emme pääse käsiksi sen syihin. Kun on puhe meidän väkivallasta, voidaan myös kysyä, kuinka väärin on väärin? Onko yhteiskunnassamme julkilausutusta väkivallan vastaisuudesta huolimatta olemassa piilonormeja jotka ovat toisinaan velvoittavampia kuin käsky pidättäytyä väkivallasta? Tällä hetkellä yhteiskuntamme väkivallan vastainen ohjelma pohjautuu lähinnä hyvään tahtoon: resurssien puitteissa halutaan tehdä jotakin. Mutta kuten köyhyyden torjunnassa, myöskään väkivallan torjunnassa ei olla valmiita menemään niin pitkälle että pyrittäisiin todella muuttamaan yhteiskunnallisia rakenteita ja kulttuurin suuria, syviä pohjavirtauksia. Jos oikeaa tehokkuutta haluttaisiin, suomalaista väkivaltaa tulisi tutkia paljon nykyistä enemmän. Miksi väkivaltaa tutkivat sosiologit kamppailevat pätkäpesteissä? Miksi pahan filosofia on meillä oikeusfilosofian marginaalissa missä säännöllistä tutkimusta ja opetusta ei ole?


Tupakointi maastamme on onnistuttu kitkemään sitkeän valistustyön ansiosta vaikka vielä sotien jälkeen tupakointi oli suorastaan ihannoitua. Filmitähdet ja itsenäiset lehmipojat polttivat ja joka kodin olohuoneesta löytyi tuhkakuppi ja savukkeita vierasvarana. Sieltä on lähdetty matkaamaan nykytilanteeseen jossa harvat paheestaan kiinnipitävät saavat värjötellä nurkissa ja lainsäädännössä tuntuu olevan joka vuosi uusi pieni tiukennus. Väkivalta sen sijaan siirtyy sukupolvesta toiseen. Epäilen vahvasti että kulttuurissamme on syviä, vahvoja piirteitä jotka tukevat väkivallan kulttuuria. Ajatus täydestä väkivallattomuudesta on meillä vielä radikaalia.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments