Maailmanlopun tunnelmissa

Ei, maailmanloppu ei ole koittamassa näillä kulmilla, vaikka en olekaan kiireiltäni plokin ääreen ehtinyt ja Aviomieskin on toimitettu viikoksi Kiinaan. Muuten vain mietin.

Maailmanloppu, tuo lineaarisen aikakäsityksen väistämätön päätepiste, on kiehtonut ihmisiä jo tuhansia vuosia. Antiikin Kreikassa esiintyi käsityksiä joiden mukaan maailma on lempeästi mutta vastaansanomattomasti huonontumassa. Jo 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua nuoriso oli kuritonta, hallitsijat edeltäjiään kelvottomampia ja asiat muutenkin vinossa.
Ensimmäiset kristityt odottivat Jeesuksen paluun tapahtuvan mahdollisesti jo ensi viikolla, ja vaikka Jeesusta ei olekaan näkynyt, jokseenkin jokaisessa kristityssä sukupolvessa on ollut niitä jotka ovat innostuneet Ilmestyskirjasta ja nähneet ajassaan selviä merkkejä siitä että loppu on lähestymässä. Oma suosikkini kristillisistä näkemyksistä on ehdottomasti Oulun seuduilla 1960-luvulla vaikuttanut heinoslaisuus, jonka
profetioiden mukaan maailmanloppu tulee Oulun Pakkahuoneenkatua pitkin, mutta kirkkohistoriasta löytyy taatusti maailmanloppu jokaiseen makuun.

Muslimeilla maailmanlopun merkkeihin kuuluu muun muassa että naisten määrä ylittää viisikymmenkertaisesti miesten määrän väestössä. Toisaalta, viimeinen profeetta, Muhammed, on saapunut jo aikaa sitten ja nykyään entiset paimentolaiskansat rakentavat korkeita pilvenpiirtäjiä, joten ihan rennosti ei pidä ottaa. New Agen piirissä on taas skräpätty niin itä-kuin länsimaistakin myyttiperinnettä ja lisäksi vielä keksitty ihan omiakin ideoita. Atsteekkien kalenteri on loppumaisillaan, hopi-intiaaneillakin on värisyttäviä ennustuksia. Kuinkakohan näyttävien mullistusten saattelemana Vesimiehen aika lopulta koittaakaan?

Kaiken katoavaisuus on kieltämättä sykähdyttävä teema. Kosmologian alkeensa opetellut tietää että Kalevalakorun mainos on väärässä ja sen paremmin timantit kuin tähdetkään eivät ole ikuisia. Tälläkin hetkellä Orionin olkapää, Betelgeuze, käyttäytyy levottomasti tavalla jonka uskotaan enteilevän tämän punaisen jättiläisen pamahtamista supernovaksi ehkä jopa sinä aikana kun ihmisiä on näissä maisemissa dokumentoimassa tapahtumaa. Tähtien lastenkamareitakin löytyy taivaalta- niitä näkee joko kaukoputkella takapihalta, tai huomattavasti tarkempina ja värikkäämpinä valokuvista. Koko havaittava maailma, galakseista ihmisiin, on täynnä alkuja, loppuja ja muutosta siinä missä vakioita ja ikuisia totuuksiakin. Niin homma toimii maailmankaikkeudessamme ja ainoa mikä on todella kummallista on että sen selviäminen tuntuu olevan kaikille jonkinasteinen järkytys.


Mutta miksi inhimillinen maailmanloppu on tulossa koko ajan? Jokainen voi varmasti esittää hyvän arvauksen. Minun arvaukseni on, että maailmanloppua odotetaan, koska se vapauttaa ihmisen vastuusta. Joidenkin mielestä maailmanlopun jälkeen koittaa Jumalan valtakunta, toisten mielestä maailmanloppu on vain kosminen reset-nappula jonka jälkeen kaikki alkaa alusta, ja kolmansien mielestä maailmanloppu on yksinkertaisesti kaiken loppu. Niin tai näin, ellei tulta ja tulikiveä oteta lukuun, maailmanloppu vapauttaa ihmisen moraalisen agentin raskaasta osasta. Jumalan valtakunnassa hallitsee tietysti jumala eikä sinne selviytyneillä ihmisillä ole enää huolen häivää. Ruhrin seudusta tulee ihana puutarha ja Tsernobylin niityiltä löytyvät parhaat mansikkapaikat. Jos taas maailmanloppu on pohjimmiltaan suuri reset-nappula ja kaikki alkaa alusta, tulemme jossain vaiheessa taas kuvioihin- ehkä, jos vain saamme uuden mahdollisuuden, kaikki alkaisi sujua paremmin. Kolmas vaihtoehto, kaiken loppuminen, on kaikista masentavin mutta siinäkään tapauksessa ei tomun laskeuduttua ole ketään jäljellä stressaamassa eikä ketään kärsimässä inhimillisestä pahuudesta. Niin tai näin, tavalla tai toisella, maailmanloppu siivoaa perusteellisesti ihmisen jäljet. Kuten kuolema, se on samanaikaisesti kauhistuttava mutta myös vapauttava.

Entä jos dramaattista maailmanloppua ei olekaan odotettavissa? Entä jos ihminen on laji muiden joukossa myös siinä suhteessa että kukoistamme aikamme ja katoamme kun emme enää pysty sopeutumaan muuttuvaan ympäristöön. Entä jos lähdemmekin hiljaa? Jos niin olisi, olemme täällä yksiksemme vastuumme kanssa ja tekojemme seuraukset ovat jälkipolvien ihmeteltävänä vielä kauan. Meidän olisi ihan oikeasti pyrittävä rakentamaan maailmasta oma, koska se olisi ainoamme.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments