Kuin viimeistä päivää

Olen ollut elämäni aikana lähellä kuolemaa aika monta kertaa. Aloitin urani alle kaksivuotiaana jäämällä rekan alle. Sen jälkeen läheltä piti-tilanteita on tullut vastaan epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin. Mukana on äkillistä vakavaa sairautta, hukkumista, ja on mukana pari (uhka)rohkeaakin tempausta jotka voi tiivistää sanoihin “säntäsin ensin ja harkitsin sitten myöhemmin”. Toivoa sopii että minulla on yhdeksän henkeä kuin kissalla.

Se hyvä puoli kyseenalaisessa tuurissani on, että vähemmästäkin oppii olemaan pelkäämättä kuolemaa. Viimeisimmillä kerroilla olen jo osannut suhtautua tilanteeseen ammattimaisin ottein: otan rauhallisesti ja hipsin tilanteen mentyä ohi jonnekin jossa voin täristä rauhassa hetken- järkytyshän on vuorossa vasta siinä vaiheessa kun tapahtumat alkavat upota todella mieleen. Samoin, jos makaan vaarallisen taudin kourissa, olen ollut liian kiireinen tuskieni kanssa jotta olisin ehtinyt ahdistua kunnolla kuoleman läheisyydestä. Vasta sitten kun kuume alkaa laskea ja pahimmat kivut hellittää, koittaa varttipaniikki. ”Tämä elämä taisi nyt olla tässä” on jostain syystä suunnattoman paljon rauhoittavampi ajatus kuin ”Hyvät jumalat, mähän olin vähällä kuolla!!!” Kokemusten yksityiskohdista olen valmis puhumaan vasta vuoden, parin päästä. Vaikka kuoleman läheisyys ei ole varsinaisesti kammottava tai pelottava kokemus, se on aina voimakas kokemus jonka sulattelemisessa vähän kestää.

Kuoleman lähiohituksilla on hyvätkin puolensa: ne pakottavat miettimään, olenko oikeasti valmis jos kuolema olisi nyt osani, vai tekisikö mieleni tapella väistämätöntä vastaan. Jos tekee, on korkea aika tehdä jotain niille asioille jotka pidättelisivät täällä. Ainakin omalla kohdallani, tosipaikan tullen, kaukaisista haaveista ja sadasta paikasta jotka on nähtävä ennen kuolemaa, on helppoa ja kevyttä päästää irti. Elämäänhän kuuluu olennaisesti se ettei se ole koskaan aivan valmis. Sopiva keskeneräisyys tekee elämästä enemmän kuin eksistenssiä. Aivan toista olisi todeta että en ole huomioinut läheisiäni tai saavuttanut jotakin sellaista tärkeää joka olisi ollut saavutettavissani jos vain olisin omistautunut asialle. Kun elämän haurauden muistaa, elämään ei yritä takertua kynsin ja hampain, mutta sitä rakastaa intensiivisemmin ja haluaa siitä mahdollisimman hyvän.

Arkena sitä helposti urautuu ajattelemaan että päivät kyllä jatkuvat edessä horisonttiin asti nauhana joka ei koskaan varsinaisesti katkea ja että virheitään voi yrittää korjailla sitten joskus tulevaisuudessa, kun siihen on parempaa aikaa ja korkeampi motivaatio. Elleivät ne peräti hoidu jotenkin itsestään. Mutta vaikka voimme olettaa että aikaa riittää, varma ei pidä koskaan olla. Esimerkiksi terveellisillä elintavoilla voi pienentää riskiä sairastua moniin sairauksiin, mutta päälle syöksyviltä autoilta ja murhamiehiltä ne eivät suojaa. Kokemusteni valossa arvelen että hyvä kuolema seuraa hyvää elämää. Se mikä kuoleman aiheuttaa ei ole lopulta kovin tärkeää. Ennen kaikkea, sille missä muodossa kuolema lopulta saapuu, ei mahda kovinkaan paljoa. Elämä sen sijaan on ihmisen paitsi parasta, myös hyvin mahdollisesti ainoaa aikaa.


Teoreettiset fyysikot ja metafyysikot pohtivat innolla ajan olemusta: sitä pilkotaan A-ja B-sarjoihin, sen suhteellisuutta einsteinilaisessa universumissa pohditaan, jotkut jopa ovat sitä mieltä että todellisuudessa aika on vain illuusio. Itse ajattelen että olipa aika (meta)fysikaalisesti mitä hyvänsä, ihmiselle se on aina lahja. Nykyhetki, ainoa hetki josta meillä on tukeva ote, on kaikkien todellisten lahjojen tapaa käytettävissämme miten haluamme: voimme kuluttaa aikaa, tappaa sitä tai tehdä siitä merkityksellisen, aivan kuten miellyttää. Kun ajastaan lopulta venyttää elämän, uskoisin että tärkeintä on merkitys, se mikä jää pohjalle sitten kun kaikki turha on lakaistu.

posted under , |

2 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Mielenkiintoista kuolemapohdiskelua mutta jotenkin ahdistun näistä... =) Pelkään kuolemaa (vaikka usein itsemurhaa ajattelenkin pahoina masennuskausina), pelkään mitä se on kun ei ole mitään, pelkään läheisten kuolemaa jne. Elämän rajallisuus ahdistaa. (Hmm, onko jotain mikä minua EI ahdistaisi?)

Saara kirjoitti...

Monet pelkäävät, kuka enemmän kuka vähemmän. Suhtautumistapa sekin on-kunhan koitan muistutella ettei ahdistuksen pidä antaa viedä tilaa elämältä (jos asialle mitään mahtaa, aina ei kai niin mahdakaan). =) Filosofit tuppaavat olemaan tällaisissa asioissa vähän luonnonoikkuja.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments