Sikainfluenssa tulla sipsuttelee


Sikainfluenssasta on ollut uutisissa juttua jo niin kauan ettei siitä jaksa oikein edes panikoida. Meidän perheessä paniikkimielialaa saa muutenkin etsiä kissojen ja mäyrien kanssa. Suuri huoli oli ja meni jo keväällä kun Aviomies saapui 1500 ihmisen kansainvälisestä konferenssista ja sai seuraavana päivänä korkean kuumeen jota seurasivat taivaita tavoittelevat tulehdusarvot. Soitettuani lääkäriin pääsimme oikein sikainfluenssa-puhelintenttiin. Mutta vaikka puolison taudinkuva kuulemma sopi täydellisesti sikainfluenssaan, lääkärin mukaan kyseessä ei ollut sikainfluenssa siitä syystä ettei kyseinen 1500 ihmisen konferenssi sijainnut Pohjois-Amerikassa. Loogista, eikö totta?


Kokemuksiamme vasten ei ole erityisen yllättävää että tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan sikainfluenssapotilaita jopa kymmenen kertaa enemmän kuin diagnosoituja tapauksia. Varmasti on, jos terveydenhuollon logiikka on se miltä se näyttää. Sikainfluenssan diagnosoinnin alkuvaiheessakaan terveydenhuoltojärjestelmän tavoitteena ei selvästikään ole ollut löytää kaikkia sairastuneita vaan pikemminkin antaa julkisuuteen kuva siitä että järjestelmä tekee jotakin, samalla rahanmenoa välttäen. Se on sitä riskienarviointia, ja vaikka olenkin sitä mieltä että riskienarviointia ei pidä toteuttaa huolestuneiden kansalaisten keskuudessa järjestettävällä huutoäänestyksellä, vaikuttaa tämä mukatoiminta hiukan moraalittomalta. Jos huolellista diagnosointia ei katsota tarpeelliseksi, kai sen olisi voinut kertoa, perustelujen kera? Kansalaiset voivat olla puupäitä, mutta sellaisia puupäitä joilla on oikeus hyvään hallintoon.

Puoliso kuitenkin parani noin viikossa. Minä en saanut juuri minkäänlaisia oireita tästä mikälieneeolikaan-influenssasta. Virallisen totuuden mukaan sikainfluenssaepidemiakin pyyhkäisee maan yli aikanaan yhtä leppoisasti. Keväinen episodimme kävi siis ainakin kenraaliharjoituksesta. Vain talouselämää huolestuttaa. Luvassa on vähintään sairauspoissaolojen aalto. Jos oikein ikävästi menee, palvelujen saatavuuskin voi hiukan takkuilla. On tässä siis jotakin pelättävää.


Nyky-yhteiskuntamme on haavoittuvainen. Eivätkä monet ole kovin hyvin varautuneita ensiluokkaista huonompiin palveluihin, edes tilapäisesti. Meillä on normaalitilanteessa ruokaa varastoituna noin kuukauden tarpeiksi. Se määrä kalpenee verrattuna mormonien ihanteeseen jonka mukaan jokaisella perheellä tulisi olla varastossa ruokaa noin vuoden tarpeisiin, mutta toisaalta ylittää reippaasti valtiovallan viikon varmuusvarastosuosituksen. Ja jotenkin epäilen etteivät läheskään kaikki suomalaiset pystyisi syömään edes viikkoa hyvin ilman kaupassa käymistä. Miten voisivatkaan, kun uudempien asuntojenkin ruuan säilytykseen sopivat varastotilat käsittävät jääkaappipakastimen ja pari hassua kaappia kuiva-aineita varten? Teknologiavaltion elämänmeno on vauhdikasta ja tyylikästä mutta myös tavattoman haavoittuvaa. Tehokkaat pikku keittiöt ja pelkästään sähköpattereilla lämpenevät huoneistot on tehty täydellistä maailmaa varten. Tästä syystä muutaman päivän sähkökatkot muuttuvat helposti sankaritarinoiksi joissa ihmiset lopuksi selviytyvät- juuri ja juuri. On tietenkin hienoa että ihmiset vielä selviävät hengissä vastoinkäymisistä- kunnes mieleen tulee että sata vuotta sitten sähkökatkos ei olisi pahemmin hetkauttanut kenenkään elämää.

Meillä ei odoteta maailmanloppua mutta pyrimme siihen ettei elämämme suistuisi raiteiltaan siinäkään tapauksessa että yhteiskunnan palvelut pettäisivät hetkellisesti. Sähkökatkokset, vesikriisit, kauppojen tavaratoimituksia hidastavat lakot ja sen sellaiset eivät ole kauhuskenaarioita vaan ikäviä juttuja joita aina silloin tällöin tapahtuu. Vaikka yksittäiset onnettomuudet ovat epätodennäköisiä, on järkevää varautua siihen että aina välillä jotakin sattuu. Voimme vaikuttaa melko vähän siihen tapahtuuko onnettomuuksia vai ei, mutta sitäkin enemmän siihen kuinka paljon elämä häiriintyy sellaisten osuessa kohdalle.

2 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Minä pelkään sikainfluenssaa. Mahdoton pelkoni johtuu silti varmaan ahdistuneisuushäiriöstäni johon kuuluu aina pahimman pelkääminen. Juuri kirjoitin blogissani (laternamagi.vuodatus.net), miten onnetonta infoa sain kun terveyskeskukseen soitin... Ehkä se epidemia ei olekaan vakava sitten?

Saara kirjoitti...

Epidemian vakavuus taitaa selvitä vasta sitten kun se on täällä toden teolla.

Kuten sanottu, minä en siitä suurta huolta kanna- ehkä siihen voi kuolla, mutta toisaalta joskushan sitä on johonkin kuoltava. Tärkeintä minusta on että tänään olemme kaikki elossa, taivas on kauniin sininen ja villatakki kesken =).

Minäkin muuten haluaisin nähdä jätinkirkkoja (uusimman tiedon mukaanhan ne ovat olleet observatorioita, yhtä hienoja kuin Saksan kuuluisa Goseck) ja kalliomaalauksia. Aina joskus puolella aivosolulla alkaa tehdä mieli pienimuotoiselle vaellukselle, mutta toisaalta puutarha pitää tiukasti otteessaan.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments