Pienet bikinit ja sisäinen burkha

Erich Frommin mukaan alastomuuden pelko on eräänlainen primaalipelko. Esimerkiksi monoteistiset uskonnot ottavatkin tästä kaiken ilon irti. Musliminaisen awra eli alue joka tulee peittää, käsittää koko kehon lukuunottamatta kasvoja, käsiä ja joidenkin oppineiden mukaan jalkateriä. Juutalaisten ervah ei ole aivan näin tiukka, mutta senkin noudattaminen edellyttää peittävästi pukeutumista. Kristinuskossa ei ole yksityiskohtaisia säännöksiä siitä minkä paljastaminen on alastomuutta, mutta toisin kuin monet nykykristityt muistavat, Uudesta Testamentistakin löytyy useita kohtia joiden perusteella näyttää siltä että myös kristittyjen (etenkin naisten) ihanne olisi peittävä pukeutuminen.

Pukeutumisen yhteiskunnallinen sääntely kohdistuu monoteistisissa uskonnoissa etenkin naisiin. Miehiä ei ole täysin unohdettu, mutta kyllä he pääsevät paljon vähemmällä. Samoin on suomalaisessa yhteiskunnassa: ovat paheksuvien katseiden kohteena sitten pikkubikinit tai hijabit, kyseessä on nimenomaan naisten pukeutuminen. Aina välillä joku mainitsee tässä yhteydessä että miehilläkin on pukeutumismokansa. Mutta moka on vähän eri asia kuin yleinen paheksuttavuus- ainakaan minä en muista, mikä miessukupuolen tempaus olisi herättänyt samanlaisia intohimoja kuin se millä naiset päättävät vartensa verhota tai olla verhoamatta. Milloin nähdään se päivä jolloin miehiltä haluttaisiin järjestyssäännön tai peräti lain voimalla kieltää jonkin vaatekappaleen käyttäminen tai pakottaa siihen? Kun julkinen vallankäyttö vedetään mukaan pukeutumiskeskusteluihin, tasa-arvosta tulisi pitää aivan erityistä huolta. Muuten lainsäätäjä voi tulla implisiittisesti väittäneeksi että sääntelyn kohteeksi joutuvan sukupuolen edustajat eivät omaa riittävää arvostelukykyä vaan heidät pitää viime kädessä pakottaa alistumaan normiin- heidän omaksi parhaakseen, tietenkin.

Ihminen on kuitenkin paljon muutakin kuin fyysinen fenotyyppinsä. Oikeastaan, olen taipuvainen ajattelemaan että parhaimmillaan ihminen on enimmäkseen muuta kuin se mitä päälle päin näkyy. Alastomuuden henkisiä vastineita ovat aitous ja avoimuus. Samalla kun fyysinen alastomuus herättää kulttuurissamme yhä vähemmän huomiota, olemme tulleet entistä tarkemmiksi henkisen alastomuuden peittämisessä. ”Itsestään tulee pyrkiä antamaan myönteinen kuva.” sanovat tyyligurut ja osuvat –ilmeisen tahattomasti- asian ytimeen. Miksi ihmisen tulisi pyrkiä antamaan itsestään kaunisteltu kuva? Miksi tulisi pyrkiä peittämään sisäinen maailmansa? Entä sitten jos se ei ole täydellinen- haluammeko varmasti elää maailmassa jossa mikään muu kuin täydellisyys ei kelpaa? Kääntäen: onko meillä oikeus torjua ihmiset jotka eivät ole rakentaneet itselleen miellyttävää kuorta? Jos suhtaudun johonkuhun kielteisesti hänen ulkoisen olemuksensa vuoksi, eikö ongelma ole ennen kaikkea omien korvieni välissä? Jos ihmisen luonteessa on puutteita, eikö olisi parempi pyrkiä parantamaan niitä kuin piilottamaan ne? Ihmisellä on luonnostaankin erilaisia rooleja eri tilanteissa, miksi todellinen minä pitää sen vuoksi vielä häivyttää vippaskonsteilla ja kuorrutuksilla niin näkymättömiin ettei sitä enää tahdo itsekään löytää? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Primaalipelon alastomuuden pelosta tekee se että alastomuus antaa mahdollisuuden kaikkein perustavimmanlaatuiseen torjuntaan. Jos joku torjuu vain sen mikä on pintaa, torjunta liukuu pehmeästi iholta pois kuin Nylon Beatin teflon love. Mutta mitä sitten tehdään jos joku torjuu todellisen, syvimmän olemukseni? Paljas pinta ei millään tavalla haittaa sisäisen burkhan käyttöä.


Ikävä kyllä, jos on valmis vain pinnalliseen, myös saa pelkkää pintaa. Sosiologi Heli Vaarasen mukaan light-suhde on nuorten aikuisten suosima parisuhdetyyppi: käydään läpi suhteen rituaalit, mutta puolisoon ei kunnolla tutustuta. Suhteessa ollaan niin kauan kuin molemmat saavat haluamansa, esimerkiksi keskiluokkaisen perhe-elämän ja vauvan rakastettavaksi. Aikanaan tapahtuva erokin sujuu sopuisasti. Onhan suhde ollut vain vaihe oman elämän ja uran matkalla. Kaipa elämänsä voi näinkin elää. Mutta onko se onnellista? Ei kai sentään: jos elämän onni koskettaa vain pintaa, mitä syvemmältä sitten löytyykään? Eihän vain ole niin että tyytyväisyys light-onneen edellyttää myös sitä että välttää visusti tutkiskelemasta sisämaailmansa syvempiä osia? Ennemminkin minusta näyttää siltä että onnellisuus, kirkas ja syvä, on saavutettavissa vain jos uskaltaa ottaa riskin ja olla aito- ainakin niin aito kuin osaa, entistä pääministeriä mukaillen. Silloin voi pukeutua niin kuin parhaaksi näkee- ja vapautua siitä ainoasta burkhasta jonka käyttäminen varmasti tukahduttaa mielen, siitä sisäisestä.

Blogistin rooli on tietenkin yksi rooli muiden joukossa- etenkin jos kirjoittaa blogia omalla nimellään. Vaikka tänne(kään) vuoden aikana piirtynyt kuva blogistista on kaikkea muuta kuin täydellinen, olen kuitenkin pyrkinyt aitouteen. Mukaan on päässyt syvällisiä pohdintoja, kärkeviä mielipiteitä ja myös kuvauksia elämän tragikoomisista hetkistä. Toisinaan tällaisten postausten ulos lykkääminen on hiukan huolettanut etukäteen, etenkin blogin alkuvaiheissa. Mutta vähitellen olen alkanut huomaamaan että saamani palaute on ollut kilttiä ja asiallista- yllättävän hyvää verrattuna siihen mitä olen monessa muussa blogissa nähnyt. Toistaiseksi sensuuriin ei ole tarvinnut piiloutua eikä sähköpostiosoitetta vaihtaa. Kiitokset siitä kaikille kommentteja lähettäneille! Näyttää siltä että aitouteen pyrkiminen ei olekaan vain yksi tapa tehdä sosiaalinen itsemurha. Ainakin joskus omana itsenään olemisesta voi selvitä hengissä.

4 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Olipas taas hyvä teksti! Minun mieheni on muslimi mutta maasta, jossa ei olla niin fundamentalistisia pukeutumisen kanssa. Siis toki naisilla on "kaapuja" mutta ne ovat värikkäitä ja kasvoja ei peitetä, hiukset vaan, ja sekin liina tahtoo valahdella alas. =) Minusta olisi hauskaa omistaa musta burkha ja joskus pukeutua siihen (olen aika kokeilunhaluinen, hih!) mutta miehen mielestä se olisi kamalaa.

Ortodoksikirkossa naisten tulisi peittää päänsä. Suomessa se ei ole enää pakko (paitsi luostareissa), mutta Venäjän kirkoista kyllä äkäiset mummot tulevat ajamaan ulos tai tarjoamaan huivia jos sinne tukka liehuen erehtyy sisään astumaan. En tiedä mitä pahaa hiuksissa on...

WeirdRockStar kirjoitti...

Niin.
Nuorempana sitä mietti kovastikin ensivaikutelmia sun muuta puppua. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jaksaa välittää mistään triviaalista. Jostain syystä omana itsenä hengaaminen on kovin jännittävää joillekin. Pitävät sitä rohkeana. Niille olen vain vastannut että olen kovasti väsynyt, tämä on kaikki mihin energia / kiinnostus riittää.
Mutta tietyllä tapaa tästäkin kietoutuu oma paradoksinsa- mitä vähemmän on kiinnostunut " ulkopuolisista ", sitä enemmän ne kiinnostuvat sinusta ( sanamuoto passiivissa, der ). Ilmeisesti he taas eivät siedä ajatusta, etteivätkö itse olisi kiinnostavia ja näin ollen haluavat löytää "vian" keskustelukumppanistaan. Tsiisus sitä miellyttämisen vimmaa mikä joillain on.

Saara kirjoitti...

Mukavaa että pidit.

Minä oikeastaan pidän islamilaisesta pukeutumistyylistä tavattomasti. Se on minusta visuaalisesti paljon kiinnostavampaa kuin länsimainen muoti (ei sillä että itse päälleni pukisin, mutta muiden päällä).

Tuo ortodoksien päänpeittämisjuttu tulee tietääkseni Raamatusta, Paavalin ohjeista. Harvat siitä kylläkään enää pitävät kiinni.

Liisa kirjoitti...

Vielä ortodoksien päänpeittämisestä. Minä olen kuullut, ettei asialla ole raamatullista perustaa. Siksi kaikki eivät tätä "sääntöä" enää noudata luostarissakaan. En noudata itsekään - tänä kesänä Valamossa laskeskelin, että ehkä kaksi kolmesta naisesta käytti huivia, eikä kukaan tuntunut kiinnittävän asiaan sen ihmeempää huomiota. Venäjällä tilanne varmaan on toinen.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments