Mistä tietää kuka on Se Oikea?

Tuttavapiirissä on ollut viime aikoina draamaa. Ilmassa on eroja, kriisejä ja tehtyjen valintojen kyseenalaistamista. Tässäkö elämä on? Jos on, miten se on niin paljon vähemmän kuin sen piti olla? Mistä tietää, kuka on se oikea? Tai: mistä voin tietää, onko hän se oikea? Keneltäpäs näitäkään kyselisi ellei filosofilta (joka nykyään voikin vastata blogissa, etenkin sellaisiin kysymyksiin joita lyhyen ajan sisällä kysyy useampi ihminen).

Suomalaisessa kulttuurissa on se ongelma että parisuhteelle on olemassa vain yksi malli, ja suhteen vakavuus ja syvällisyys määritellään sen tiiviyden ja pituuden –siis ulkoisesti havaittavissa olevien ja helposti mitattavien- seikkojen perusteella. Yhden yön juttu ei tällä logiikalla koskaan voi olla muuta kuin harmiton lyhyen kestonsa vuoksi, kun taas kymmenen vuoden avioliitto on aina tosi syvällinen. Etäsuhde on huterampi kuin pienessä pirtissä metsän keskellä kahdestaan nököttäminen. Jotta kaava toimisi, pitää suhteessa edetä hyvässä järjestyksessä etapilta toiselle. Mutta usein, näyttäisi siltä että tosi usein elämä ei ole eikä mene ihan näin. Sille ei ole kaavaa.

Missä meni pieleen vaikka parinvalinta sujui yleisesti hyväksyttyjen kriteerien mukaan ja aikanaan mukaan tuli noukittua hyvän näköinen, mukava ihminen jolla on sama koulutustaso, kohtuullisen hyvät tulot ja samoja kiinnostuksenkohteita?
En tiedä. Mutta sen tiedän, että kun minä joskus muinaisuudessa vakiinnuin näihin kriteereihin (silloin) sopineen ihmisen seurassa, liittouma päättyi vaikeaan eroon ja traumoihin joiden parantelussa kesti vuosikaupalla. Kun vähän ympärilleen katselee, huomaa että mieltymystensä miettiminen näyttää olevan vain huonosti peitettyä hakuammuntaa. Mitä mieltä muuttuvaisten ihmisten tämän hetken mieltymyksillä voisikaan olla pitemmällä aikavälillä? Monet joiden ajatus kantaa tähän pisteeseen, päättelevät kyynisesti että koska mieltymykset ovat petollisia, kestävät liitot todella ovat onnenkauppaa ja realistinen ihminen on se joka ei toivo eikä odota pysyvyyttä. Mutta entä jos ongelma onkin niissä kriteereissä, ja jostain voisi löytää paremmat? Silloin lopputulos voisi näyttää vaikka tältä...


-Kunnioitettavuus. En pidä useimmista ihmisistä. Mutta mukavien ihmistenkin joukko on suuren suuri verrattuna siihen kuinka montaa ihmistä aidosti kunnioitan. Nämä joukot eivät myöskään ole täysin päällekkäisiä. Miellyttävyys ei ole kunnioitettavuuden edellytys. Mutta jos kunnioitus on molemminpuolista, siitä seuraa myös aito halu miellyttää toista. Jos taas joku pyrkii parhaansa mukaan olemaan hyvä juuri minulle, ei ole väliä sillä onko hän yleisesti ottaen rakastettava luonne. Miellyttävyydestä taas puuttuu dynamiikka, ja niinpä pitämiseen perustuva suhde lässähtääkin helposti.
Yleensä kunnioitettavuus on myös luonteenominaisuus joka näkyy ihmisestä aika nopeasti (vaikka sitä ei voikaan päätellä pinnallisista seikoista kuten asemasta tai varallisuudesta). Se vain on tavattoman harvinaista. Omalla kohdallani, ainoa asia joka ansaitsee kunnioitusta osakseen on hyve -joka sitten ei ole sama asia kuin sovinnainen moralismi- ja se että ihminen yrittää elää hyvin ja hyvää edistäen, jopa omien pinnallisten etujensa kustannuksella (näin epätäydellisessä maailmassa jossa yhteiskunta harvemmin hyveestä palkitsee). Kunnioituksen arvoiset piirteet ovat parasta mitä toisessa voi nähdä, ja toisaalta ne herättävät itsessä halun pyrkiä hyvään. Myönteinen noidankehä pyörähtää käyntiin, sellainen joka Aristoteleella oli mielessään kun hän kirjoitti ystävyydestä. Jos ihmisiä yhdistää rakkaus hyvään, siinä on yhtäläisyyksiä ihan riittävästi, ja lisäksi vielä työvälineet eroavaisuuksien hiomiseen.

-Kehityskelpoisuus. Parhailla ja ihailtavimmillakin ihmisillä on huonot, typerät ja päättömät hetkensä. Sen huomatakseen ei tarvitse kuin odottaa että elämää ehtii tarpeeksi kulua. Avioliittokaan ei muuta, saati sitten poista tätä ärsyttävää taipumusta. Ihminen joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta todennäköisesti on ihminen jota ei tunne ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi. Sen sijaan ihminen joka uskaltaa tuoda esiin myös virheensä ja järjen puutteensa ja on vieläpä sekä valmis että kykenevä tarpeen tullen parantamaan tapojaan ja ottamaan opiksi tehdyistä virheistä, on kultakimpale. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta onnellista on jos on puoliso jonka tietää kykenevän kehittymään, ei vain muuttumaan, elämän haasteissa. Millaisiin typeryyksiin ihminen on kykenevä -siis millaisiin kolhuihin tässä pitäisi varautua- on kysymys johon on tavattoman vaikea vastata. Mutta jos tietää että vierellä on kehityskelpoinen ihminen, ei tämäkään kysymys saa öitä valvomaan.

-Sitoutuminen. Yleensä ajatellaan että sitoutuminen on asia joka selviää ajan kanssa, tai järjestyy jotenkin itsestään. Mutta elämä on rajallista ja sitoutumiskammo yleistä. Tarkemmin ajatellen, sitoutumiskyky on tärkeimpiä asioita joita vakavaa parisuhdetta tavoitteleva voi osoittaa. Häilyväisyys on toki tavallaan mielenkiintoista, mutta se ei sovi samaan lauseeseen turvallisen ihmissuhteen kanssa. Ja mikä voi olla pidemmän päälle tärkeämpää kuin turvallisuus? Turvattomassa suhteessa ihminen joutuu aina varomaan tunteitaan, sanomisiaan ja tekemisiään. Kenestä hylätyksi tulemisen pelko tuo esille parhaat puolet? Onneksi ei vaadita suuren salapoliisin taitoja jotta voisi saada selville, onko joku sinusta tosissaan kiinnostunut vaiko ei. Lempeä mutta päättäväinen piiritys on taitolaji joka onnistuessaan osoittaa ainakin sen että ihminen on kykenevä olemaan jotakin tiettyä mieltä pidemmän aikaa ja sitoutunut päämääräänsä, vieläpä vähemmän ihanteellisissa olosuhteissa. Lempeyttä, päättäväisyyttä ja sitoutumista tarvitaan myöhemmin vielä monet kerrat. Satunnaisissa seikkailuissa ei sinänsä ole mitään vikaa- kunhan ei kuvittele että ihminen jolle olet hetken hupi voisi sängyssä valaistua siitä että oletkin hänen elämänsä rakkaus. Kaipa niinkin on joskus maailmanhistorian aikana tapahtunut, mutta murskaavalla todennäköisyydellä, se joka kuvittelee että seikkailemalla aarteen löytää, pettyy pahasti sitten kun aamu koittaa ja aletaan keräillä kattolamppuihin ja viherkasvien päälle mystisesti lentäneitä vaatteita.

Merkkejä sitoutumiskyvystä kannattaa tarkkailla alusta asti jo siksikin että ajan kuluminen sinänsä ei sitouta ketään mihinkään. Pitkä yhdessäolo sinänsä ei ole turvatakuu eikä todiste sitoutumishalusta. Monet pariskunnat vain ajautuvat yhteen, ajautuakseen aikanaan erilleen. Suhde jossa ihmiset ovat alusta pitäen tienneet mitä tahtovat voi mennä pieleen monella tavalla, muttei ainakaan tällä nimenomaisella yleisellä tavalla.

Kolme kriteeriä, riittävän vähän jotta sen muistaa helposti. En lupaa universaalia toimivuutta- mutta itse olen näiden avulla löytänyt hyvän puolison. Yhden, kaikista maailman ihmisistä.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments