Metsän väki ja nauravat kaniinit

Kuinka älykkäitä eläimet ovat? Pitäisikö suurille ihmisapinoille antaa ihmisoikeudet? Saako delfiineillä tehdä eläinkokeita? Saako millään muullakaan oikeastaan tehdä eläinkokeita? Ja niin edelleen. Eettisten pohdintojen laajentuessa koskemaan ihmisten välisten suhteiden lisäksi ihmisen suhdetta eläimiin ja ympäristöön, kysymykset muuttuvat yhä vain häiritsevimmiksi. Toisaalta logiikan teräksinen vanne puristaa tieteenharjoittajan päätä yhtä tiukasti kuin aina, toisaalta mielen pohjalla alkaa sarastaa tietoisuus että nyt ajatus on kantanut kulkijan sellaisille seuduille joissa vääränlaiset johtopäätökset kyseenalaistavat koko elämäntapamme ja kulttuurimme oikeutuksen. Hic sunt leones.

Toisaalta eläimiä ei saisi inhimillistää liikaa. Toisaalta eläinten inhimillisyyden täyskielto on pohjimmiltaan epälooginen kaiken sen valossa minkä olemme viime vuosisatoina oppineet evoluutiosta ja siitä että koko luomakunta on samaa juurta ja erot lajien välillä aste-eroja. Geenivirran katkeaminen kuulostaa suoraviivaiselta määritelmältä lajille, mutta kyllä siitäkin voidaan vääntää jos niikseen aletaan. Sitten on vielä sekin näkökulma että kysymys eläinten inhimillisyydestä on kaikkea muuta kuin akateeminen: eläinten kohteleminen biologisina koneina on yksi kulttuurimme perusteista. Sen ansiosta meillä on särkylääkkeitä, lihaa pöydässä vaikka joka päivä ja valta niin hakata metsät maan tasalle kuin sopia jonkin alueen rauhoittamisesta. Toisaalta kosminen yksinäisyys kalvaa meitä, toisaalta haluamme vimmatusti olla yksin ainakin tällä planeetalla. Kirvoja paimentavat muurahaiset eivät ole älykkäitä samalla tavalla kuin ensimmäiset lammaspaimenet. Kaniinien tanssi ei ole naurua koska niillä ei ole kieltä, ja ääntäkin vain vähän. Mutta miksi näin on?

Näistä asioista voisi kirjoittaa pitkästi, ja niin minä teenkin tieteellisillä foorumeilla, jos luojat ja rahoittajat suovat. Mutta perimmäisen johtopäätökseni voi tiivistää lyhyesti: eläimet ovat tänä päivänä täsmälleen sitä mitä haluamme niiden olevan. Objektiivinen tutkimus aiheesta on ymmärtääkseni käytännössä mahdotonta, koska me kaikki olemme jäävejä tutkijoita. Se millaisia sanomme eläinten olevan –olemme sitten risupartaisia aktivisteja tai MTK:n propagandisteja- kertoo ennen kaikkea meistä itsestämme ja päämääristämme. Das Dinge an sich, olio sinänsä, on olemassa mutta jo melkein näkymätön.

No pitäisikö sitten olla tutkimatta ja ajattelematta? Ei tietenkään. Se että jokin vaikuttaa mahdottomalta tai peräti on sitä, ei ole yhdellekään kunnon filosofimielelle este vaan haaste. Kun ymmärrys oman ajattelun rajoista kasvaa, voi alkaa myös miettimään, miten rajoja saisi työnnettyä kauemmaksi kuin entinen naapuri rajakiviä. Missä olisi se vuori jonka huipulle voisimme kavuta ja nähdä miten asiat todella ovat? Siellä missä eläinten mahdollisen inhimillisyyden, tuntoisuuden ja itseisarvon myöntäminen ei paljon väräytä suuntaan eikä toiseen, siellä missä sen kieltäminen ei saa meitä kohtelemaan niitä tarpeettoman julmasti. Siellä missä elämme oikealla paikalla, rauhassa maailmankaikkeuden kanssa.

Sitä paikkaa kohti voi pyrkiä, ja jo pyrkimys muuttaa hitusen verran maailmaa. Ehkä minä en pääse perille, mutta sekin riittää että tasoitan hiukan polkua niin että toiset aikanaan pääsevät. Siksi en enää vain juokse metsään marjakorin kanssa, vaan vien myös mukanani palasen itse leivottua leipää. Ehkä metsän väkeä ei ole, mutta ainakin heidän pitäisi olla minun mielessäni. Koska jos he ovat siellä, minä muistan että tasapainoa on se ettei ole vain ottaja vaan myös se joka antaa.
Että maailma ei ole vain minun tupani jossa häärään herrana vaan koti meille kaikille, evoluution pitkän matkan kulkeneille.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments