Luova kausi

Nyt on, rakkaat lukijat, sellainen tilanne että kesäloma alkaa vaikuttaa aivoihin. Ruusut rehottavat, mehiläiset pörräävät ja ruohon kasvamisen voi melkein kuulla. Luovat ideat alkavat pyrkiä ulos sormenpäistä. Yöt ovat melkein yhtä kuumia kuin päivätkin. Niin sielu kuin ruumiskin ovat marinoituneet kotiviidakon kosteudessa, ja postilaatikosta löytyi rationaaliselta sielunosalta tullut postikortti jossa se ilmoitti loikoilevansa Galapagossaarilla jättiläiskilpikonnan selässä. Sitten eräänä aamuna herätessäni huomaan että joku on vaihtanut yön aikana silmälasit: maailman huomaakin koostuvan rytmistä, väristä ja viivoista, sitten viivatkin hajoavat pinnoiksi, valon ja varjon vuoropuheluksi ja väristä tulee tunne. Siitä on aikaa kun olen ajatellut sillä kielellä, mutta kauneus on kieli jota ei unohda.

Eilen oli ohjelmassa kulttuuriretki Helsinkiin. Kiertelin Ateneumin Kalevala-näyttelyä luonnoslehtiön kanssa ja nautiskelin isosta annoksesta kansallisromantiikkaa, täydellisesti sointuvia värejä, viivaa jossa taiteilijan tahto viipyy vielä sadan vuoden jälkeenkin. Teosten yksityiskohdat kertoilevat aivan omia tarinoitaan paljastaen kärsivälliselle katsojalleen aivan uusia merkityksiä teoksesta. 1800-luku ja 1900-luvun alku kävivät teoksissa keskustelua paljon varhaisempien myyttien kanssa. Välillä hiljainen puhe ylitti Kalevalan maat kun joku oli saanut vaikutteita impressionismista, toinen taas oli selvästi viettänyt aikaa Pariisissa ja pakannut tuliaisiksi tempoilevat viivat ja belle epoque:n rytmin. Kalevalan maailma, sellaisena kuin nuori Suomi sen näki. Teokset kuin metsänpeitto, johon voisin astua aivan vapaaehtoisesti jos olosuhteet olisivat juuri täydelliset- jos museo ei olisi täynnä ihmisiä ja jos kello ei kävisi. Jos heti ovien ulkopuolella ei odottaisi maailma joka on melkein yhtä kaukana Lönnrotin Suomesta kuin Kalevalastakin.

Nyt yritän vain muistaa. Välillä piirrän lehtiööni pikaisia luonnoksia yksityiskohdista, jonkin teoksen rytmistä ja sommittelusta. En ole ainoa näyttelyvieras joka niin tekee. Aasialainen nainen joka on tullut näyttelyyn ystävänsä kanssa, viuhtoo teosten suuntaan, selittää ja piirtää. Hänellä on vain kaksi kättä kuten minullakin, mutta ne vain ovat kaikkialla yhtä aikaa. Ja silti hänkin pysähtyy, näkee enemmän kuin ne joille näyttely on vain pakollinen nähtävyys, rasti joka täytyy suorittaa kesäisessä Helsingissä. Mietin millaisia tarinoita teokset kertovatkaan hänelle.

”Se oli ihan hyvä.” sanoi puoliso laskeutuessamme alas Ateneumin portaita, kohti arkimaailmaa. Minä en tässä vaiheessa osaa sanoa vielä oikein mitään. En ainakaan sitä mitä ajattelen. Hyvä? Huono? Palataan niihin kysymyksiin viikon, parin päästä kun olen saanut ajatukseni järjestykseen.

Mutta luova kausi ei mestareiden näkemisestä ja juuri koetusta aistimusten yliannostuksesta laannu.
Pian löydän itseni askartelukaupasta ja vielä ennen kotiinlähtöä lankaliike Priimasta. Tykkäsin Novitan syksyn neulemalleista, mutta kaikkien rakastama uutuuslanka Puro on minusta kaamea. Paitsi että se on niin ilmiselvää wannabe-Noroa, myös väriyhdistelmät sattuvat silmiini. Magentaa, turkoosia- muistaako joku vielä neliväriset tietokonenäytöt joiden yhteen kuvapisteeseen olisi mahtunut parikin banaanikärpästä? Likaisenvihreän ja karamellifuksian yhdistelmä ei ole kiinnostava vaan ruma...niin, heti ihastuttuani kekseliäisiin neulemalleihin masennuin siitä että lanka jolle ohjeet oli tehty ei ollut alkuunkaan minun juttuni. Sitten iski luova hulluus. Ja niin lankakaupassa suljin silmäni hetkeksi, toistin ”hintalappua ei ole todella olemassa”-mantran ja lastasin puolison odottaville käsivarsille puoli kiloa oikean Noron paratiisilintuna hehkuvaa Silk Gardenia. Tähän päivään ja kellonaikaan mennessä olen muuttanut siitä neuleeksi jo melkein puolet. Se on upeaa. Neuloessani huomaan että päässä risteilee ja järjestäytyy paljon muitakin ideoita. Pian alkaa seuraavan (ja näillä näkymin viimeisen ison) tatuointini vakava luonnostelu. Ja olenpa huomannut senkin että nahkani lisäksi myös kodin seinät hohtavat tyhjyyttään ja valkoisuuttaan. Lomakautta on jäljellä vielä viikon verran. Tokihan jossain välissä ehtisi pyöräyttää akvarellin tai parikin..?

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments