Vaalien jälkeinen masennus

Tietokoneongelmien lisäksi blogistia ovat pitäneet kiireisenä eurovaalit joita olin järjestelemässä. Nyt ne ovat vihdoin ohi, ja maailma näyttää taas vähän synkemmältä.

Minun näkökulmastani, vaaleissa meni pieleen suunnilleen kaikki mikä pieleen mennä voi. Ensinnäkin, äänestysprosentti laski, ylittäen nyt nipin napin 40. Laskua edellisistä eurovaaleista oli lähes prosentin verran, joten jos kehitys jatkuu samanlaisena, alittuu traagisenmaaginen 40 prosentin raja ensi vaaleissa. Omalla alueellani, Virkkalan keskustassa meni vaalipäivänä vielä surkeammin: äänestysprosentti jäi alle kahdenkymmenen. Tämäkö on demokratiamme tulevaisuus etenkin kun mutu-tuntumalla mitattu äänestysaktiivisuus alle nelikymppisten keskuudessa oli huomattavasti alle sen neljänkymmenen prosentin. Mitä tapahtuu kun vanhat polvet jotka ottavat sanan "kansalaisvelvollisuus" edelleen vakavasti, kuolevat pois? Valtioita (ja valtioiden liittoutumia) pitää aina hallita jollakin tavalla, ja jos demokratia ei toimi, sen tilalle on kyllä tulijoita, vahvimpana ehdokkaana korporatismi. Äänestysaktiivisuuden lasku tarkoittaa siis kaikkea muuta kuin rauhanomaista siirtymää kohti valistunutta aristokratiaa jossa kansan valistunein ja aktiivisin osa käyttäisi valtaa kokonaisuuden eduksi.

Toiseksi, Vasemmistoliitto menetti meppinsä. Se on iso tappio puolueelle, mutta toisaalta jotain mitä osattiinkin pelätä. Vasemmiston kannatuksen laskua ei enää nimitä "notkahdukseksi" suurinkaan optimisti. Kyllä kysymys on vahvasta kansallisesta ja kansainvälisestä trendistä jonka voimistuminen on nyt nähty useissa vaaleissa. Vasemmistolla on paha imago-ongelma, hajanainen kenttä, häilyväinen kannattajakunta (jota enimmäkseen on kalasteltu ay-liikkeestä jossa potentiaalisia kannattajia enää ei pahemmin ole). Tähän kaikkeen hukkuu se olennainen seikka että vasemmiston ohjelma on ajankohtainen, terävä ja puolustaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kestävää yhteiskuntakehitystä. Hukkuuko visio ja sanoma jonnekin? Onko politiikan tekemisen tapa tällä hetkellä sellainen ettei pelissä voi menestyä vasemmistolaisella asenteella? Vai onko puolueella vain ajan henkeen nähden ihan väärät arvot ja asenteet?

Mistä päästäänkin kolmanteen ja suurimpaan ongelmaan: siihen keille ne paikat sitten menivät ja millaista yhteiskunnallista kehitystä vaalitulos pohjustaa. Suomalaiset mepit edustavat nyt konservatiivisuuden monia sävyjä. Yhteenlaskettuna, perinteisillä oikeistopuolueilla (kokoomus + RKP + kristilliset + perussuomalaiset) on vahva edustus. Kun muistetaan että lisäksi kepu on arvoiltaan tukevasti oikealla ja Vihreistä on tulossa hyvää vauhtia Kokoomuksen puutarhakerho jolle punavihreä imago on vain hippiäänestäjien houkutin joka ei pahemmin näy politiikanteossa, voidaan sanoa että kunnallisvaalien jälkeen mandaatti oikeiston vallalle on vain vahvistunut. Perussuomalaiset ovat vahvistamassa asemaansa vakavasti otettavana keskisuurena puolueena vihreiden vierelle kun taas Vasemmistoliitto on laskeutumassa pienten puolueiden sarjaan. Vallan huippu on reilusti kallellaan oikealle. On vaikea sanoa, miten demarit sijoittuvat kuvioon. Perinteisesti sosiaalidemokraatit ovat edustaneet arvokeskustaa, ollen ehkä ainoa puolue jossa tilaa elää ja hengittää on riittänyt niinkin erilaisille hahmoille kuin Sailas ja Tuomioja. Kääntöpuolena tälle on, että demareiden politiikka on aidosti individualistista ja puolueen poliittiseen linjaan vaikuttaa erittäin vahvasti se, millainen ryhmä pääsee tärkeisiin asemiin. Selkeän vasemmiston vaikutuksen laskiessa on mielenkiintoista, ottavatko demarit riskin ja alkavat tekemään eroa oikeistoon nojaamalla selvästi vasemmalle, vai sitoutuuko SDP entistä tiukemmin paikkaan arvokeskustassa räksyttäen oikeistolle vain koska opposition kuuluu räksyttää hallitukselle.

Oikeistolaisuuden lisäksi myös kristillinen arvokonservativismi nostaa päätään: meppien joukossa on kristillisdemokraatti Sari Essayahin lisäksi myös roomalaiskatolinen Timo Soini sekä ortodoksipappi Mitro Repo. Vaikka jälkimmäiset eivät ole suuremmin ratsastaneet kristillisellä arvomaailmallaan vaalityössään, he ovat selkeästi sitoutuneita konservatiivisiin kristinuskon lahkoihin. Suomen kaltaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa tämä on riemuvoitto kristilliselle demokratialle (minkä kristillisdemokraatit ovat jo itsekin ehtineet iloisesti myöntää). En nyt sano etteikö kristillisten arvojen joukossa olisi kannatettaviakin asioita. Politiikassa kristillisyys kuitenkin on koodinimi arvokonservativismille, oikeistolaiselle "sille jolla on paljon, annetaan"-eetokselle ja vähemmistöjen oikeuksien polkemiselle. Uskonnon ja politiikan liitto on Euroopassa hienovaraisempi kuin islamilaisessa maailmassa, mutta rumaa jälkeä siitä silti tulee. Arvovapauden ihanne ei ole kristillinen ihanne. Esimerkiksi toisuskoisten ja uskonnottomien sekä seksuaalivähemmistöjen asema ei ole hyvä maassa jossa ihanteena on yhteiskunnan muovaaminen heijastamaan yhden uskonnon arvomaailmaa.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments