Tähtiä odotellessa

Taivaan sini on taittunut päivän kirkkaudesta pehmeän puuterinsävyyn. Kuumuus ei enää väreile vaan tiivistyy lempeäksi lämmöksi. Pihajänis lepäilee heinikossa ryhdikkäänä kuin Albrecht Dürerin akvarellissa. Omasta mielestään se omistaa koko tontin. Ja mikäpä minä olen sille vastaan väittämään. Ei se laittanut puumerkkiään kauppakirjoihin. Se kuuluu maahan niin kuin kaikkialla kasvavat pienet kukatkin: tyytyväisenä jos olen sille hyvä naapuri, häipyen hiljaa tiehensä koskaan palaamatta jos en olisi. Kannan vettä päivän aikana nuutuneille kasveille. Omenapuiden latvukset sekoittuvat nyt toisiinsa, muodostavat matalan vihreän katon joka saa taivaan tuntumaan käsittämättömän korkealta, kuin ohuelta kirkkaalta mereltä jossa poutapilvet purjehtivat lempeinä vaahtopäinä. Minä katselen ylöspäin pohjalta, näen korkealle mutta en sittenkään kovin kauas. Avaruus, koko suuri maailmankaikkeus pilvimeren yllä jää piiloon.

Tänään poutapilvet lähtevät mukaan ajatusleikkiini. Olen näkevinäni valkoisissa hattaroissa kalojen hahmoja, iso pilvi on kuin laiva jonka kannella kapteeni seisoo tähystämässä kaukoputkeensa. Heittäydyn makaamaan selälleni maahumalan ja peltotädykkeiden värittämälle nurmelle, ja mietin tuntuuko kaloista tältä kun ne uivat Pohjois-Atlantin aaltoilevilla meriruohoniityillä. Illasta aurinko ei enää häikäise, vaikka tähtiä onkin vielä turha odottaa esiin. Minun on odotettava reilusti nukkumaanmenoajan yli jos haluan nähdä vain aavistuksenkin sinisen verhon taakse piiloutuneesta maailmankaikkeudesta: kenties Vegan, Denebin ja Altairin muodostaman Kesäkolmion tai Kassiopeian. Oikein hyvällä onnella tai turvautumalla tähtikiikareihin voisin löytää Joutsenesta jopa kauniin kaksoistähden Albireon. Mutta tänään ei tarvitse. Riittää että tiedän että ne ovat siellä, palatakseen luokseni taas muutaman viikon päästä, kun yöt ovat jälleen tummuneet.

Tähtiä odotellessani mietin, miksi minäkin haluan aina kaiken, heti, mulle, nyt. Onhan omistaminen tilapäistä ja vain jakaminen kestävää. Se taas herättää kysymään, kuinka paljon käytän voimiani siihen että voisin omistaa, pitää hallussani ja ulottuvillani ja kuinka paljon suren sitä kun asiat jotka haluaisin pitää, karkaavat ulottumattomiin. Ja sitä, mitä ovat ne asiat joita jaan ja joita rakennan. Ovatko ne jakamisen arvoisia?


Ainakin kukat virkistyivät niille kantamastani vedestä.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments