Kutistuvan pihvin tyytyväinen syöjä ja muita eetikon keittiön ihmeitä

Olen sitten viime kirjoittaman pohtinut työasioiden ohessa nykymaailman monimutkaisuutta (varmaan useammankin blogipostauksen tarpeiksi). Koska tulin tähän sohvannurkkaan juuri illalliselta, aloitan aiheen purkamisen kuitenkin sieltä käytännöllisimmästä päästä. Olen hiukan kestotympiintynyt Suureen Kasvisruokakeskusteluun. Veganismi ei monestakaan syystä häämötä tämän perheen tulevaisuudessa. Osa niistä syistä on eettisiä. Se on monimutkaista- minäkin toivoisin että keittiöetiikan sotkuihin olisi löydettävissä yksinkertainen ratkaisu, vaikka se vaatisikin uusien ruokailutottumusten opettelemista. Mutta näin ei näytä olevan. Riisi, soijapapu ja maitotuotteet ovat ympäristökuormittajia ja esimerkiksi soijapeltojen tieltä on raivattu sademetsiä. Moni myös pohtii vakavasti, onko ruokavalio johon saa monipuolisuutta ja vaihtelua haalimalla ruoka-aineet ympäri planeettaa, todella ylivertaisen eettinen verrattuna eettisesti mietittyyn sekaruokavalioon. Fennoveganismissa tämäkin ongelma on korjattu- ja tuloksena on ankea, hyvin riisuttu ruokavalio jossa ravintoaineiden puutoksilta on lähes mahdoton välttyä ilman ravintolisiä ja pääsyä erinomaiselle keittiökasvimaalle. Luonnollista? Sellaista ruokaa jota kaikkien pitäisi tyytyväisinä syödä? Ja muutama vuosi sitten nyttemmin eläkkeelle jäänyt Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Risto Rydman totesi minulle, että hevosenlihan syöminen on tämän päivän Suomessa suorastaan eläinsuojeluteko- hevosenlihan kysyntä kun auttaisi motivoimaan hevosenomistajia lopettamaan suureläimensä asianmukaisesti ja ajoissa.

Vakaumukselliset kasvissyöjät ovat kuitenkin oikeassa sanoessaan että lihan kulutus länsimaissa on karannut käsistä. Ihminen ei tarvitse liharuokaa joka aterialle. Kasvissyöjillä on kuitenkin taipumus yksinkertaistaa keskustelua vähän liikaa: tärkeää ei ole ainoastaan se, kuinka monella viikottaisella aterialla lihaa syö vaan myös se millaista lihaa syö ja kuinka paljon sitä kerralla syö. Ekologisesti katsottuna, kahdensadan gramman pihvi naudan sisäfilettä (naudanlihalla ylipäätään on suuri hiilijalanjälki) sijaitsee ihan eri sarjassa kuin makkaravoileipä. Kuitenkin periaatteessa, kumman tahansa syöminen on lihan syömistä. Kun tämän huomaa, huomaa myös että sekä luontoa että kukkaroa voi säästää vähentämällä lihankulutusta reilusti mutta ilman suuria elämäntapamuutoksia. Sekaruokavalio on myös yhteiskunnassamme yksinkertaisin: sekasyöjän ei tarvitse kieltäytyä ruuasta ja siten mahdollisesti aiheuttaa jo valmistetun ruuan haaskausta.

Suomen armeijan ja jokaisen jotenkuten pätevän kotikokin laskelmien mukaan esimerkiksi jauhelihapizzaan kuluu paljon vähemmän lihaa kuin padalliseen possupataa. Siksi jauhelihapizza löytyy myös armeijan perusruokalistalta –niiden ruokien joukosta joita teollisuus voi väestölle toimittaa kriisiaikanakin-, kun taas kokoliha loistaa poissaolollaan. Kuitenkin jauhelihapizzan syöjä on tyytyväinen lihansyöjä, autuaan tietämätön siitä että hän on juuri joutunut ympäristötietoisen kokin tulilinjalle. Onhan nenän alla selvästi oikeaa lihaa eikä jotain papuja itukastikkeessa. Useimmille lihansyöjille on tärkeää että ruuasta selvästi löytyy sitä lihaa ja että annos on riittävä. Se, montako grammaa lihaa ateriassa on annosta kohden, on jo niin korkeaa matematiikkaa ettei sen pohdinta nälkäisenä onnistu sitten millään. Siivu parmankinkkua tai muutama hitu pekonia sopivan näkyvässä paikassa saavat vannoutuneen lihansyöjänkin hotkimaan ilolla aterian suoraan keittokirjan kasvisruokaluvusta.

Toinen asia johon meillä kiinnitetään huomiota on halpojen ruhonosien ostaminen. Keittiöni pyhässä kirjassa, 50-lukulaisessa kotikeittotaidon järkäleessä, opastetaan miten tehdään hyvää ruokaa jokseenkin kaikista eläimen osista. Moderneissa keittokirjoissa reseptit keskittyvät lähes järjestään kalliiden ruhonosien ja jauhelihan käyttöön. Muut osat toki kelpaavat teollisuudelle ja jauhelihaksi, mutta silti: jos kokolihaa on saatava, on minusta eettisempää pyrkiä omalta osaltaan varmistamaan että koko eläin tulee käytettyä. Yleensä vähemmän halutut ruhon osat ovat myös halpoja: vertaillaan vaikka maustamattomien kanan rintafileiden ja koipien hintaa.

Kolmas niksini on keskittää lihan syönti sinne missä sillä on suurin psykologinen vaikutus, siis päivän pääaterialle. Joka voileivän päällä ei tarvitse olla lihaisaa leikkelettä eikä illanistujaispiiraaseen tarvitse tunkea kinkkua jos aiemmin päivällä on jo syöty kunnon ateria. Hyvinvointi-Suomessa on vain totuttu siihen että pieniä määriä lihaa mutustetaan joka aterialla, sen lisäksi että päivän pääaterialla syödään annos joka tyydyttäisi hyvin koko päivän ellei parinkin lihan tarpeen.

Alun alkaen runsas lihansyönti oli statussymboli jollaiseen kaikilla ei ollut varaa. Tänä päivänä ollaan siinä pisteessä että kaikilla on varaa syödä lihaa, ja statussymbolin asemaa ovat vuorostaan menettämässä kalliit ruhonosat. Seuraava trendi joka oli ainakin vielä viime vuonna tuloillaan, ovat sitten eksoottiset ja kalliit eläinlajit. Kansan yrittämisestä huolimatta, eliitti pysyy aina askeleen edellä. Ehkäpä materiaalisilla statussymboleilla kilpailun sijasta voisi seuraavaksi alkaa kilpailla sydämen sivistyksen ja moraalisuuden aloilla? Olisi siinä sosiologeillekin vähän ihmeteltävää.

4 kommenttia:

WeirdRockStar kirjoitti...

Totta töräjät, jälleen kerran.
Entisenä vegenä nyökyttelen vannoutuneen lihansyöjän hyvälle pyhälle yksinkertaisuudelle ja nykyisenä sekasyöjänä taasen kasvissyöjien yhden totuuden tunnustamiselle.
Ja kyllä, söisin heppaa jos sitä tarjottaisiin. Tai jos sitä olisi edullisesti ostettavissa.

Millan kirjoitti...

Krätyakka ei syö söpöjö ja karvaisia eläimiä. Rumia eläimiä sen sijaan voisi harkita, jos joskus oikein nälkä tulee, ihmisiä vaikka...

Ofelia kirjoitti...

Mutta entäs ne, jotka eivät syö lihaa vain terveydellisistä syistä vaan siksi että eläimiä ei saa tappaa? (Ehkä tämä pointti oli jossain rivien välissä mutten huomannut? =) Minusta liha on ihmisen ruokaa, minä en ainakaan pelkillä kasviksilla ja hiilihydraateilla pärjää, kokeiltu on, ja soija on PAHAA! Punaista lihaa en syö mutta muuta kyllä. Loistavia huomioita nuo luonnonkuormitukset kasvissyönnissä!

Saara kirjoitti...

Heppaa näkee aina silloin tällöin leikkelehyllyssä, mutta aika vähän sitä on tarjolla.

Krätyakka, ei meilläkään syödä jänöjä eikä rapuja juuri söpöyssyistä. XD Ja se on minusta oikein hyvä perustelu!Samoin kuin se ettei vain pidä lihasta. Ainoa, mistä herkkä hipiäni alkaa kehittää näppylöitä on kasvissyönnin julistaminen moraalisesti ylivertaiseksi vaihtoehdoksi hyvin harkittuun sekaruokavalioon nähden.

Ofelia,jos joku on sitä mieltä ettei eläimiä vain saa tappaa, minusta tällä jollakulla olisi hyvä olla johdonmukaiset ja tukevat perustelut väitteelleen. Toistaiseksi en ole löytänyt vakuuttavia perusteluita siitä että eläinten tappaminen on väärin mutta kasvien tappaminen on täysin moraalisesti ongelmatonta. Minusta kasvisten tappaminen on eettisesti ongelmallista siinä missä eläintenkin tappaminen. Nekin ovat monimutkaisia elollisia organismeja jotka voivat kukoistaa, kitua, vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa ja kuolla. Pohjimmiltaan, jotakin ihmisen on aina tapettava pärjätäkseen, kun kiviäkään emme voi syödä (ja kivet taas voisivat olla osa jotakin harvinaista, upeaa ekosysteemiä joka tuhoutuisi louhinnasta...)Kieltäymys tavallaan siirtää eettisen ongelmallisuuden rajaa esimerkiksi toteamalla että kasvissyönti ei ole ongelmallista kun taas lihan syöminen on. Se ei kuitenkaan ratkaise tappamisen ongelmaa. Kestävä ratkaisu taas olisi se mihin tulisi pyrkiä...miten eläisimme harmoniassa muun maailmankaikkeuden kanssa...minusta tämä on se perimmäinen kysymys.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments