Työttömyydestä ja ihmisarvosta, osa 2: yhteiskunnallista pohjamutaa

Alias Edmund kommentoi Työttömyydestä ja Ihmisarvosta- postaukseeni:

”Ihmisarvoajattelu on rappeutunut yleisen arvojen koventumisen myötä. Tämä näkyy erityisesti itsekkyyden kasvuna elämän eri alueilla ja yhteiskunnassa hyvin laajasti. Mistä tämä sitten johtuu tai kertoo? Itse ajattelen, että taustalla on nykyinen talousjärjestelmä, joka kannustaa itsekkääseen kilpailuun, jonka voittajia ovat rikkaimmat. Tämä on tietenkin koko talousjärjestelman idea, mutta erottaa ihmiset toisistaan atomistisiksi toimijoiksi, joille jokainen toinen on uhka, koska hän kilpailee samoista hyödykkeistä(esim. työpaikka) kuin ihminen itse. Tämä näkyy hyvin opiskelumaailmassa: opiskelusta on tullut kilpailua siitä kenellä on eniten tutkintoja ja arvosanoja työpaikkaa varten. Tällaiseen yleisen kilpailun maailmaan ei sovi empaattinen ihmisarvoajattelu. Tämä on vakava ongelma ja näkyy yleisenä sosiaalisena kurjistumisena.”

Jäin miettimään. Minusta oikeastaan tuntuu siltä että arvot eivät ole koventuneet. Jos näin olisi, koska niin olisi tapahtunut? Nousukaudella huolehdittiin ja moralisoitiin sitä että ihmiset juoksevat vain rahan perässä ja mittaavat kaiken arvon rahassa. Laskukaudella taas toivotaan että ihmiset huomaisivat mikä elämässä on tärkeää- mutta tilastojen mukaan kaikenlainen pahoinvointi lisääntyy. Kilpailu on kovaa kaikkina aikoina: laskukaudella kilpaillaan pärjäämisestä ja nousukaudella taas mikään ei riitä.

Päättelen, että kovat arvot ovat olleet Suomessa vallalla jo hyvin kauan. Aikaisemmin sitä ovat pehmittäneet hyvinvointivaltioajattelu –joka on osoittautumassa muotivirtaukseksi- ja yhteisöllisyys. Mutta yhteisöllisyyskin on perustunut osin pakkoihin, kuten naisten syrjimiseen sekä lainsäädännön (kuten aviomiehen edusmiehisyys ja rajoitukset korkeakoulutukseen pääsemisessä) että yhteiskunnallisten käytäntöjen voimin. Tai sitten taloudellisiin pakkoihin: Suomi on pitkään ollut maatalousvaltainen, köyhä maa jossa ihminen on pärjätäkseen tarvinnut suvun ja perheen turvaa. Urbaani sinkkuelämä vaatii pohjakseen taloudellisen yltäkylläisyyden.

Nykyään yhteisöllisyys on vapautunut sekä toivotuilla että ei-toivotuilla tavoilla. Ongelmaksi siis jää se että yhteisöllisyydestä vapautuminen edellyttää sitä että taloudessa menee niin hyvin etteivät useimmat tarvitse yhteisöä turvakseen. Markkinatalous taas ei kykene lunastamaan tätä lupausta, ja toisaalta on myös kyseenalaista, voiko atomistinen yhteiskunta olla ekologisestikaan kestävä(tilastollisestikin yksinasuminen on huomattavasti kuluttavampaa kuin järjestäytyminen perheiksi ja suurperheiksi).

Pärjääminen on Suomessa vanha arvo- suomenuskossakin tunnetaan itsellisyyden hyve. Mutta aikaisemmin yksilön pärjääminen oli sidoksissa perheen ja suvun hyvinvointiin ja ihminen myös oli selvästi riippuvainen maasta ja luonnosta. Itsellisyys siis oli pohjimmiltaan ei-atomistista, kenties sitä että ihminen ei rasittanut läheisiään enempää kuin oli tarpeen vaan pyrki mahdollisuuksiensa mukaan asemaan jossa hänestä oli enemmän hyötyä kuin harmia sidosryhmilleen. Tänä päivänä pärjääminen tarkoittaa ennen kaikkea yksilön pärjäämistä. Kuten alias Edmund sanoikin, yksilön pärjäämisen näyttämönä on kilpailu toisten yksilöiden kanssa. Korostuneinta tämä on työelämässä, mutta kilpailu ulottuu myös muille elämänalueille. Tätä on huomiotalous: tärkeäksi tulee se miten asiat ovat paketoitu, koska kenelläkään ei ole aikaa ottaa selville miten todellisuuden laita on. Kulissit kunniaan- talous olisikin minusta osuvampi nimitys.

Aikaisemmin ihminen oli osa suurempia kokonaisuuksia: sukua, kylää, säätyä. Pitkälti ihmisen viiteryhmät päätettiin jo syntymässä, ja koulussa meille kaikille on varmaan kerrottu että se oli ikävä juttu. Nykyajan vapaa ihminen on osa niitä kokonaisuuksia joita hän pystyy itse ylläpitämään, ja tyypillistä on että hänet voidaan myös muiden toimesta ulkoistaa koska hyvänsä mistä hyvänsä yhteisöstä. Nykyisessä järjestelmässä vahvimmilla on rajattomat mahdollisuudet. Muut voivat etsiä turvaa vakituisesta työpaikasta, avioliitosta tai lapsista ja kuvitella että irtisanomiset, avioerot ja lapset joilla on liian kiire jotta he voisivat ikinä vierailla, tapahtuvat muille, vähän huonommille ihmisille.

Jotta tilanteeseen voisi tulla muutos, arvelen että pitäisi tapahtua jotakin ennenkuulumatonta. Yhteiskunnan pitäisi ottaa lähtökohdaksi inhimillisen menestyksen sijasta inhimillisen kukoistuksen hauraus. Kunnon valtavirtakansalaisten pitäisi tunnustaa haurautensa ja tarvitsevuutensa ja tuntea myötätuntoa toisten haurautta kohtaan. Se on tavattoman vaikeaa. Se on suorastaan hulluutta lähentelevää sille joka ensimmäisenä uskaltaa. Kilpailuyhteiskunnassa heikkous ja tarvitsevuus kun ovat jotakin jota voi hyväksikäyttää, epätäydellisyyttä joka tekee ihmisestä häviäjän, matkalippu marginaaliin. Jotta parempi maailma olisi mahdollinen, olisi ensin hankkiuduttava eroon kapitalistisen ihmisen itsesuojeluvaistosta. Pitäisi uskaltaa olla kestämättä mitä vain. Ja sanoa se.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments