Totuuden rakastamisesta

Alias Edmund ihmetteli vähän aikaa sitten blogissaan, miksi nykyfilosofit puhuvat niin vähän filosofian ytimestä- totuuden rakastamisesta. Hyvä kysymys. Sellainen jonka kuullessaan tämä filosofi tuntee velvollisuuden nykäisyn hihassaan.

Alias Edmund listaa filosofeille kovia vaatimuksia: pitää suorastaan tuoksua totuudelle ja uskaltaa pyytää pelottavat totuudet tanssiin. Toiset ovat esittäneet toisenlaisia vaatimuksia: Platonin mukaan filosofeissa tulisi olla ainesta kuninkaiksi. Ronald Dworkinin mukaan filosofit ovat oikeuden valtakunnan uneksijoita ja näkijöitä. Väitöskirjani ohjaaja Arto Siitonen on sanonut että filosofien tulisi olla järjen ja harkinnan ääni hälisevässä maailmassa. Ja niin edelleen. Vähän suorituspaineita…

Ja sitten on suomalaisen ei-trendikkään tieteen harjoittamisen arkitodellisuus: pienipalkkaiset pätkätyöt yliopistolla, epävarmat uranäkymät ja niukka rahoitus jonka saamiseksi ihminen joutuu huolehtimaan meritoitumisesta vähintään yhtä paljon kuin Totuudesta. Tutkimusaiheita miettiessä ensimmäinen kysymys on, mille saa rahoitusta. Kuka ylipäätään suostuisi rahoittamaan filosofista tutkimusta tässä maassa jossa tutkimustuloksen on pääsääntöisesti oltava jokin härävärkki tai vähintään jotakin jonka voi nopeassa aikataulussa tuotteistaa ja myydä? Löytyykö filosofian laitosten pienistä, sotkuisista työhuoneista kuninkaita? En tiedä. Löytyykö sieltä rakkautta totuuteen? Oi kyllä. Siksihän me olemme vielä maisemissa.

Uskoisin että me totuutta rakastavat olemme mielellämme hiljaa tunteistamme, koska totuutta ei rakasteta vapaaehtoisesti. On jotenkin hämmästyttävää että inhimillisistä pyrkimyksistä rationaalisimman ytimessä on jotakin niin analyysia uhmaavaa. Niin se vain kuitenkin on. Aikana jolloin empiiristen tieteiden harjoittajat vääntävät rakkaudesta tutkimustuloksia joka kuukausi (kaikenlaista puolitiedostamatonta laskelmointia joka tähtää vähintään yhteisön säilymiseen), rakkaus totuuteen tuntuu muuttuvan aina vain käsittämättömämmäksi. Totuuden rakastamisesta kun ei tunnu seuraavan kuin harmia. Retoriikkaa on hyvä osata, sitähän voisi käyttää vaikka jonkin markkinointiin. Ja on hyvä olla sen verran analyyttinen että osaa haistaa, mikä yhteisössä on kulloinkin Oikea Mielipide. Sen esille tuomisesta sitten aina palkitaan. Mutta totuutta harva haluaa etsittävän, ja vielä harvempi haluaa sen löytää. Sitä ei voi rakastaa mistään muusta syystä kuin sen itsensä tähden, usein hampaita kiristellen.

Totuus ei nimittäin ole mikään ihannerakastettu. Se on tunnetusti etäinen, epämääräinen ellei peräti käsittämätön, häilyväinen ja toisinaan julma. Sitä oppii pelkäämään nopeasti. Vaikka se parhaimmillaan on täydellisyyttä, se yleensä ei ole parhaimmillaan. Mitä enemmän siitä välittää, sitä tuskallisemmaksi se voi rakastajansa elämän tehdä. Ja vaikka filosofiksi mielivien on jossain vaiheessa voitettava totuuden pelkonsa, se ei koskaan häviä. Aina on olemassa vaara, että kun totuuden viimein ehkä saisi kiinni, päättelyään ei uskallakaan seurata loppuun asti, syystä tai toisesta, yleensä monesta. Toiset päätyvät myymään rakkautensa ja siirtyvät puuhastelemaan muuta. Jotkut tekevät filosofiasta vain peliä, ovat kuin eivät enää rakastaisi. Jotkut menevät totuuden perässä minne vain, unohtaen itsensä, ja kärsivät siitä nahoissaan. Tasapainosta olemme kaikki kuulleet, mutta elävät esimerkit ovat harvinaisempia.


Ja lopulta sitä istuu jossain nurkassa tietoteoriansa ja metaetiikkansa kanssa, havahtuakseen miettimään, onko totuutta edes olemassa. Onko se todellista, vaiko vain kaunis illuusio? Jääkö siitä mitään jäljelle, sitten kun kaikki on analysoitu ja loppuun mietitty? Onko totuus liian hyvää ja kaunista ollakseen todella olemassa? Olenko koskaan hipaissutkaan sitä vaiko kuvitellut vain? Eksistentiaaliangsti alkaa tehdä taas tuloaan.

Juuri silloin se tapahtuu. Yhtäkkiä oivaltaa ettei filosofista tee filosofia se että hänellä on totuus rautaisesti hallussaan vaan se että hän rakastaa sitä. Että se todella riittää. Ja silloin, juuri kun on varma että sen on lopullisesti hukannut, totuus onkin taas siinä, lähellä ja yhtä loistavana kuin aina. Jos katsoo kelloa, sanoisi että hetken, mutta totuuden olemukseen kuuluu ikuisuus. Jos sen on nähnyt edes kerran, sitä voi katsella aina. Se inspiroi, antaa voimia ja hetken olo on kuin kuninkaalla ja näkijällä. Silloin muistaa että oli perimmäisten ontologisten kysymysten laita miten hyvänsä, minulla ei ole olemassa sitä vaihtoehtoa ettei totuus olisi tärkeintä.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments