Taidetta jolla on merkitys

Suunnilleen siitä asti kun kynä pysyi kädessäni, minusta oltiin koko suvun voimin tekemässä kuvataiteilijaa. Jaksoin olla hommassa mukana lukioon asti- toisin sanoen, siihen asti kun minulle alkoi selvitä, mistä taiteessa nykyään on kysymys. Sijoittamisesta, kilpailemisesta ja itsensä brändäämisestä. Taiteen ja kauneuden välinen yhteys on satunnainen ja sen yhteiskunnallinen merkitys kyseenalainen maailmassa joka hukkuu jo kuviin. La Guernica jaksoi vielä herätellä ihmisiä, mutta sekin on viesti maailmasta jossa kuvia oli tuhansia kertoja vähemmän kuin täällä. Emme enää millään voi tavoittaa keskiaikaiseen katedraaliin astuneen rahvaan ihmisen mielenmaisemaa hänen nähdessään kimaltavat, värikkäät lasimaalaukset ja kiveen veistetyt pyhimykset. Miltä Gallen-Kallelan maalaukset ovat tuntuneet yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa, vahvoine värineen ja lujine, tarkkoine vetoineen? Entä Hugo Simbergin arat, rohkeat kuvat, kuin postikortit satumaailmasta? Onko taide jonka tarkoituksena on herättää huomiota ja nostaa tekijän nimi otsikoihin aina vain räikeämmin keinoin, hukannut itsensä? Osaako taide, jota tasa-arvoisen yhteiskunnan sisällä tehdään lähinnä rikkaiden ja vihkiytyneiden silmille, puhua sielun kieltä?

Uskoisin että taiteen arkipäiväistyminen ja emotionaalinen haalistuminen selittää osaltaan tatuointien ja muun kehotaiteen suosion kasvua. Tatuoinnit ovat (parhaimmillaan) taidetta jolla on merkitys. Pääsin filosofoimaan aiheesta oikein ajan ja asiantuntijan kanssa viime syksynä samalla kun otin ensimmäistä –vaan tuskin viimeistä­- kuvaani. Pohjana oli itse tehty luonnos, kuinkas muutenkaan. Lopputuloksessa on juuri niin paljon syvyyttä kuin toivoa voi, palasia taiteilijan mielestä, kauneutta. Kehotaiteen merkitykset ovat henkilökohtaisia, eivät yhteiskunnallisia. Sellaisina ne eivät kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen vähäisempiä, onhan maailma pohjimmiltaan subjektiivinen kokemus. Parhaimmillaan, yhdessä kuvassa on kokonainen sanojen meri ja tärkeää on vain että se on. Piilotettunakin, se on täydellisen maailman taidetta.

Konservatiivit nyrpistelevät edelleen neniään kehotaiteelle. Sitten vanhana varmasti kaduttaa. Onko tämä nyt se kauan etsitty todiste siitä että konservatiivit ovat parempia ihmisiä? Ainakin minä nimittäin pahoin pelkään että minua tulevat kaduttamaan vanhana vallan muut, isommat asiat. Vai eivätkö konservatiivit vain huomaa todellisia paheita kuten kovasydämisyyttä ja ennakkoluuloisuutta? Kuulemma jonkinlaista sitoutumiskammoakin olisi hyvä potea: tatuointien suuri ongelma on se että ne ovat toistaiseksi niitä asioita jotka tässä maailmassa ovat todella pysyviä. Tällaisen väitteen kuuli muunmuassa se puolituttu joka valitsi itselleen tatuoidun vihkisormuksen…

Kipuakin pitäisi kuulemma pelätä. Kehonmuokkausta tulee välttää koska se sattuu. Jotenkin, tämän ajatusmallin kannattajat aikovat kyetä tarpomaan koko elämänsä halki kokematta kipua. Miten se onnistuu? Minä joka olen ehtinyt mahduttaa lyhyenpuoleiseen elämääni jo kaikenlaista kipua luunmurtumista sydänsärkyyn ajattelen pikemminkin että kerrankin kärsimyksestä todella seuraa pisara kauneutta joka pysyy. Havaintojeni mukaan se on harvinaista. Ja siksi olen sitä mieltä että taiteen vuoksi kannattaa kärsiä. Oikeastaan tekee mieli kysyä jopa, mikä olisi parempi syy kärsiä?

posted under , |

3 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Silloin, kun tatuoinnit ovat harkiten hankittuja ne voivat olla positiivista itseilmaisua, kauniita ja voimaannuttavia. Itselläni on kaksi, enkä usko, että tulen koskaan katumaan niiden ottamista.

Elämäkin piirtää iholle jälkiä ja joskus sekin sattuu. Minusta nekin jäljet ovat monen pinnalla kauniita, vaikka yleisesti toisin ajatellaan.

Ida kirjoitti...

- - " siihen asti kun minulle alkoi selvitä, mistä taiteessa nykyään on kysymys. Sijoittamisesta, kilpailemisesta ja itsensä brändäämisestä. - -Onko taide jonka tarkoituksena on herättää huomiota ja nostaa tekijän nimi otsikoihin aina vain räikeämmin keinoin, hukannut itsensä? Osaako taide, jota tasa-arvoisen yhteiskunnan sisällä tehdään lähinnä rikkaiden ja vihkiytyneiden silmille, puhua sielun kieltä?"

En voi kuin ihmetellä ihmisiä, joille selviää yksinkertainen totuus taiteesta. Se on minusta selvin merkki eräänlaisesta asiantuntemattomuudesta, jonka ihmiset vilpittömässä vimmassaan paljastavat. Aina voi kysyä. Ei taide ole hukannut itseään niin kauan kuin sitä tekevät ihmiset.
Suosin sanontaa, että taide kuuluu kaikille ja sen paikka on myös valkoisen kuution ulkopuolella. Arjessa, lähellä ihmistä, elämää.
Taideteoksen voi ostaa mutta taide-elämys on ilmainen. Taide avautuu kaikille jos sille avaa sieluaan.
Taiteessa on omat pinta-ilmiönsä mutta taidetta se on silti.
Suosittelen pinta-ilmiön alle paneutumista. Ja sitä kirjoittaja on tehnytkin - huomioimalla kehotaiteen alueen. Lainaa kirja Body Art - siinä lisää aiheesta.

Saara kirjoitti...

Niin kauan kuin ihmisillä on tarve ilmaista itseään, meillä on taidetta. Sellaisena, se kuuluu kaikille. En usko että ihmisiltä voidaan koskaan kykyä kokea taide-elämyksiä. Mutta joskus tuntuu siltä että audiovisuaalisessa pommituksessa unohtuu helposti että ihmisillä on sellainen kyky ja että mukataiteen seassa on helmiäkin.

Ja sitten on institutionalisoitu taide. En sano etteikö senkin piirissä voi olla aitoja ja kiinnostavia ilmiöitä. Mutta apuraharumba, taistelu huomiosta, hyvistä kontakteista ja näyttelytilasta tekevät kyllä aika rumaa jälkeä (kuva)taiteilijoiden ja sellaisiksi haluavien keskuudessa. Tärkeintä ei silloin olekaan enää ilmaisu vaan erottumisesta tulee tärkein arvo- vähän samaan tapaan kuin muodissa.

Onneksi paljon taiteesta jää väistämättä instituutioiden ulkopuolelle. Kuten filosofiassa, tärkeää ei ole se kuka tekee vaan se mitä tehdään.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments