Ruumiin vangit

Olen niin raihnainen. Minulla on kaikenlaisia allergioita niin että myöhäisestä keväästä alkusyksyyn lääkitsen allergioitani kahden perus- ja yhden tarvittaessa otettavan lääkkeen voimin. Siinä välissä joudun välttelemään koiria ja monia muita karvaeläimiä, eikä sittenkään voi olla ihan varma etteikö jostain tulisi yllätysreaktiota. Kun lääkitys on päällä, joudun koko ajan pelkäämään, koska tulee se ”tarve” jolloin kolmatta lääkettä on otettava.
Sitten minulla on dyscalculia. Suomeksi sanottuna, aivoni on rakennettu niin että en pysty ajattelemaan matemaattisesti paljon kertotaulua pitemmälle, edes laskimen avulla. Se on asia jota ei pahemmin kannata nykyään mainostaa uusille tuttavuuksille ellei halua saada idiootin leimaa otsaansa. Ja arvatkaa vaan kuinka rankkaa minulla on kun nykyään joudun työni takia olemaan tekemisissä rakettitieteilijöiden, fyysikoiden ja vastaavien kanssa! Muutakin harmia siitä on: kartanluku on yhtä tuskaa, ja sivutuotteena olen ekstraherkkä koville äänille ja räikeille väreille. Enkä osaa erottaa oikeaa ja vasenta ilman että erikseen mietin sitä, ja se on noloa se. Onnettomuuksien huipuksi olen vähän enemmänkin pyöreä. Sekin on tunnetusti suorastaan rampauttava tila, ja kertoo lisäksi että päässäni ja moraalissani ei ole kaikki kohdallaan. Ainakin kuolen ennenaikaisesti. Tosin, kun ottaa huomioon miten raihnainen muutenkin olen, se ei ehkä ole huono asia. Poistunpahan kuluttamasta yhteiskunnan varoja.

Pitäisiköhän listaan vielä lisätä jonkinasteinen harhaisuus, sillä perusteella että ennen kuin aloin erityisesti miettimään asiaa kaivellessani allergialääkereseptejä uusimista varten, tunsin itseni täysin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Allergioiden kanssa olen elänyt koko ikäni. Minun kesäni tuoksuvat nenäsumutteelle, ja tietyissä asioissa huolellisesti toimiminen on minulle itsestäänselvyys jota ei tarvitse kummemmin miettiä. Dyscalculia sitten...no, pakollisesta matematiikasta suoriutuminen oli aikoinaan yhtä tuskaa- etenkin kun dyscalculia, toisin kuin lähisukulaisensa lukihäiriö, ei ole koulumaailmassa kovin hyvin tunnettu, huolimatta siitä että se on jopa viidellä prosentilla väestöstä. Se on siis lähes yhtä yleistä kuin suomenruotsalaisuus. Mutta filosofille tärkeä logiikka onnistuu. Loogiset lauseet kun voi verbalisoida aika pitkälle, ja koska dyscalculiaan liittyy minunkin kohdallani verbaalinen lahjakkuus, argumentaatio ja muu abstrakti ajatteleminen sujuvat sitäkin paremmin. Ottaen huomioon traumaisan menneisyyteni, logiikan jatkokurssista saatu huippuarvosana tuntuikin oikein suloiselta. Dyscalculiaan liittyy yleensä myös taiteellinen lahjakkuus. En haluaisi vaihtaa taiteellisia lahjojani keskinkertaiseen laskupäähän. Ja onhan minun myönnettävä että dyscalculia todennäköisesti tekee hyvää luonteelleni. Minun on toisinaan pyydettävä muilta apua ihan tavallisissa asioissa, tai tunnustettava ettei kaikki suju. Ainakin toivon että pienten arkipäiväisten nöyryytysten tasainen virta ehkäisee hiukan filosofien ammattitauteihin kuuluvaa egon liikakasvua. Ylipainoisuuskaan ei minusta ole erityisen hirveää. Olen ihan tyytyväinen kehooni, ja pystyn suoriutumaan kaikista niistä asioista joista minun on arjessa tarpeen suoriutua. En ole erityisen huonokuntoinen. Eikä minun tarvitse koskaan miettiä, lakkaisiko mies pitämästä minusta jos lihoisin (toisin kuin pari hoikkaa tuttavaa ovat minulle huolehtineet). Tai sitä, näyttääkö takapuoleni isolta. Varmasti näyttää, jos verrataan koon 38 takapuoleen. Mutta miksi olisin masokisti ja vertaisin? Pinnallisilta ihmisiltä ei voi kai koskaan täysin välttyä, mutta pahimmat läskifasistit ovat pysytelleet minusta kaukana. Mikä on luullakseni pelkästään hyvä asia. Mitä ennenaikaiseen kuolemaan tulee, minulle elämässä on tärkeämpää sen laatu kuin määrä. Mieluummin elän kohtuullisesti elämästä nauttien vähemmän aikaa kuin spartalaisessa kurissa satavuotiaaksi.

Asiaa voi miettiä syvällisemminkin. Ruumiillisuus on muotiaihe myös filosofiassa, ja kulttuurissamme vallitsee suorastaan pakkomielle kaikkeen siihen mikä on fyysistä. Tämä pakkomielle tekee terveistäkin ihmisistä ruumiin vankeja- onhan terveys ja hyvinvointi katoavaista ja siten jotakin josta voi tuntea jatkuvaa huolta. Jos taas toimintakyky poikkeaa hiukankin arjalaisesta ihanteesta, on oma rajallisuutensa syytä tuntea luuytimissä asti niin että väistämättömän fyysisen epämukavuuden takia kärsii myös henkisesti. Voi jossitella, mitä kaikkea voisi tehdä ellei... Voi tuntea alemmuutta parempivointiselta näyttäviä kanssaeläjiä kohtaan. Oikeastaan, jos tälle tielle lähdetään, mahdollisuudet ovat rajattomat.
Ainoa edellytys on, että kykenee sujuvasti unohtamaan etteivät fyysisesti hyvinvoivatkaan välttämättä pysty toteuttamaan unelmiaan. Kuten eläinkoelautakunnassa mielelläni huomauttelen, riittävän terveyden määritelmää ei ole vielä keksitty. Ehkäpä onnen saavuttamisessa onkin oleellista osata unelmoida oikein? Ehkä täydellisyyttä tärkeämpää olisi kyky tulla toimeen sillä mitä on saanut? Kohtuullisuus on tällöin sitä että on valmis näkemään jonkin verran (mikä on yksilöllistä) vaivaa itsensä eteen, mutta toisaalta ei ole valmis tekemään mitä hyvänsä terveyden nimissä.

Ovatko parhaita terveyden ja hyvinvoinnin määrittelijöitä sittenkään vianmäärityksen ammattilaiset ja markkinointikoneisto joka tietää hyvin että itsestään epävarmat ja tyytymättömät ihmiset sortuvat helposti houkutuksiin?
Ehkä terveyskin sopisi paremmin hyvän elämän palvelijaksi kuin sen määrittelijäksi? Ehkä inhimillinen kukoistus on mahdollista niin terveenä, sairaana kuin jossain siellä välissä jossa useimmat kuolevaiset elävät.

posted under , , , |

2 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Olipas tosi virkistävä näkökulma :-) Tämä tuli ainakin minulle tarpeeseen.

Saara kirjoitti...

Kiva kuulla! :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments