Pasifismini rajat

Taas meinasi mennä pepsimaxit väärään kurkkuun, kun luin verkkolehdestä Espoossa sattuneesta tapauksesta jossa mies oli työntänyt 8-vuotiaan somalitytön junasta selkä edellä laituriin. Onneksi tyttö ei loukkaantunut vakavasti. Järkyttävää silti.

Suoraan sanoen, en tiedä mitä olisin tehnyt jos olisin joutunut todistamaan tapausta. Tahtoo sanoa että en tiedä olisinko soittanut poliisille siltä istumalta vaiko heittänyt kaverin junanseinälle siksi aikaa kun joku kanssamatkustaja olisi saanut luvan soittaa poliisit korjaamaan hyypiön talteensa. Ihmeellistä tässä tapauksessa onkin että kukaan paikalla olleista silminnäkijöistä ei tehnyt kumpaakaan. Sen sijaan, poliisi joutuu nyt epäillyn lisäksi etsimään osaa silminnäkijöistä. Joku sentään älysi mennä auttamaan tyttöä. Olisiko pikkutyttö kaadettu niin helposti laituriin jos pahoinpitelijä olisi tiennyt että hyvin todennäköisesti, sellaisella tempauksella olisi nopeat ja hyvin ikävät seuraamukset?


Mutta, todennäköisemmin edes lapsen pahoinpitelyllä julkisella paikalla ei hetkauteta suomalaisen järkkymätöntä mielenrauhaa. Hesarin keskustelupalstakin täyttyi alta aikayksikön keittiölakimiesten kommenteista joissa muistutettiin että tilanteeseen saattaa liittyä lieventäviä asianhaaroja joita toimittaja ei voinut tai halunnut huomioida juttua kirjoittaessaan. Pikkutyttö on esimerkiksi saattanut provosoida isoa miestä, tai valehdella tapahtumien kulusta. Uutisointi saattaa muutenkin olla tarkoitushakuista koska tyttö sattui olemaan tummaihoinen. Jostain syystä raskauttavat asianhaarat, kuten että tyttö olisi voinut kuolla tai vammautua pysyvästi kaatumisen seurauksena, sivuutettiin sujuvasti. Pahasti käymiseen ei tarvita isoa pudotusta. Ihan maan tasossa kaatuminenkin voi riittää. Mutta, tässä vaiheessa ei edes tarvita mestarillisia keittiölakimiehiä jotka olisivat osanneet paikan päällä jakaa oikeudenmukaisen tuomion. Vaan edes yksi tai pari ihmistä joiden ripeän toiminnan ansiosta epäilty pahoinpitelijä olisi saatu heti toimitettua poliisin suojiin. Kuka teki, mitä teki ja miksi ovat kysymyksiä jotka poliisi ja oikeuslaitos kyllä selvittävät mielellään. Mutta selvitystyötä yleensä helpottaa aika tavalla se että epäilty on poliisin hallussa. Miksi tässä epäonnistuttiin tällä kertaa, vilkkaalla julkisella paikalla keskellä kirkasta päivää?

Filosofian päätoimisessa harrastamisessa on sellainenkin hyvä (ja rankka) puoli, että omat moraaliset käsityksensä suunnilleen kaikesta mahdollisesta joutuu käymään läpi huolella ja niitä joutuu usein muuttamaan paljonkin. Minusta esimerkiksi on tullut lähes täydellinen pasifisti sen jälkeen kun pääsin tutustumaan pahan filosofiaan ja sodankäynnin filosofiaan. Esimerkiksi itsepuolustus on minusta syvästi eettisesti ongelmallista. En ole varma, pystyisinkö olemaan tekemättä vastarintaa jos joku hyökkäisi kimppuuni murha mielessä. Mutta vähintään tuntisin kaameaa syyllisyyttä vastarinnan tekemisestä koska minulla on hyviä syitä epäillä sen moraalista oikeutusta edes näin äärimmäisessä tilanteessa. Just war- doktriini, jonka mukaan väkivaltaan turvautuminen on oikeutettua tiettyjen ehtojen vallitessa, esimerkiksi silloin kun joutuu oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi eikä muuta keinoa pysäyttää hyökkäys ole, on suosittu niin kansainvälisessä oikeudessa kuin arkiajattelussakin. Vaan kun asiaa aletaan tarkemmin miettimään, siitä löytyy (ylitsepääsemättömiä) moraalisia ongelmia. Arkiajattelu on hyvä lähtökohta eettisille pohdinnoille, mutta usein pohdinnat vievät lopulta aivan toisaalle. Mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, just war-doktriini halutaan säilyttää muistakin syistä kuin siksi että sen sisäänrakennettu logiikka on vastaansanomattoman vakuuttava. Kansakunnat eivät ehkä halua sotia juuri tietyn valtion kanssa juuri nyt, mutta ne haluavat noin ylipäätään pitää tiukasti kiinni mahdollisuudestaan sotia.

Ainoa tilanne jossa väkivaltaan turvautuminen on minusta hyväksyttävää ja jopa moraalista, on toisen ihmisen puolustaminen välittömästi uhkaavalta väkivallan vaaralta. Siinä menee minun pasifismini raja. Koska omissio eli tekemättä jättäminen on myös toimintaa siinä mielessä että silläkin on seurauksia, esimerkiksi lapsen pahoinpitelemisen katsominen sivusta on väärin siinä tapauksessa jos väliin menemällä pahoinpitelyn saattaisi saada loppumaan ja siihen syyllistyneen pidätettyä siksi aikaa että ratsuväki ehtii saapua paikalle. Esimerkiksi, hennolla naisella tai osteoporoosista kärsivällä vanhuksella ei ole velvollisuutta mennä väliin koska se olisi uhkarohkeaa eikä vastarinta olisi todennäköisesti riittävä pysäyttämään pahoinpitelyä. Tällainenkaan ihminen ei kuitenkaan ole oikeutettu tyytymään sivustakatsojan rooliin vaan hänenkin tulisi tehdä voitavansa avun hankkimiseksi, esimerkiksi soittaa poliisit.


Se että toisen puolustaminen on todennäköisesti oman välittömän etuni vastaista –saattaisin saada itse selkääni ja vielä todennäköisemmin oikeusvaltiomme muistaisi minuakin pahoinpitelysyytteellä- on harhakuvitelma. Todellisuudessa, oman etuni vastaista on ennen kaikkea se jos toimin niin että minusta tulee ihminen jonka seurassa lasten ja muiden itseäni heikompien on syytä pelätä joutuvansa pahoinpidellyksi. Onko sellainen ihminen hyvä, vaikka hän ei itse koskaan löisi pienempäänsä? Samalla välinpitämättömyys vahvistaa myös yhteiskuntaa jossa hullut voivat riehua miten huvittaa- eikä sellaisessa yhteiskunnassa minunkaan ole hyvä elää, ainakaan sitten kun minusta taas jonakin päivänä tulee heikko ja kipeä.

Nähdäkseni itsepuolustus ei ole aina automaattisesti kiellettyä. Ehdottomia sääntöjä –sellaisia joista ei koskaan ja missään tilanteessa olisi moraalista poiketa- ei tietääkseni olekaan (no, deontologit ovat toki toista mieltä). Esimerkiksi jos joku kävisi kimppuuni liikkuessani Aviomiehen seurassa, minun ei mielestäni olisi oikein jättää pasifismini nimissä puolustautumatta, koska kieltäytymisestäni seuraisi tällöin että Aviomies joka a) on ihminen jonka hyvinvoinnin asettaminen omani edelle on erityinen velvollisuuteni ja joka b) ei todennäköisesti pärjäisi tappelussa ihan yhtä hyvin kuin minä, joutuisi tappelemaan meidän molempien edestä. Tässä tilanteessa pasifismini ei siis ratkaisisi ongelmaa eikä pysäyttäisi pahaa vaan päinvastoin lisäisi sitä. Tämä on kuitenkin niitä poikkeuksia jotka pikemminkin vahvistavat säännön kuin kumoavat sen.

posted under |

3 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Jälleen vapauttavaa ilosanomaa moraalisiin umpisolmuihin ajautuneelle. Minä olen ajautunut hylkämään koko pasifismin ideaalin edellä kuvailemistasi syistä. Olen ajatellut, että on moraalisesti epärehellistä edes väittää kannattavansa sellaista, kun kerran olen estoitta käyttänyt itse väkivaltaa useitakin kertoja elämäni aikana jonkun kiusatun puolustamiseksi. Jospa minun ei nyt sitten tarvitsekaan, kun filosofitäti (tyttö kuulostaa vähemmän kunnianarvoiselta) niin sanoo :-)

alias Edmund kirjoitti...

Ihmisten aggressiivisuus on ikuisuusongelma, mutta se paljastaa hyvin ihmisen psyykkisen tilan. Ehkä sitä voisi kuvata objektin ja ajatuksen /tunteen sekoittamiseksi toisiinsa. Usein ajatellaan, että tunteen kohde ja itse tunne ovat samoja asioita eli suunnataan aggressio kohteeseen, jolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Näitä kohteen valintoja voi sitten perustella vaikka miten, jolloin kyseessä on rationalisointi. Henkilö ei kuitenkaan ole lainkaan perillä siitä mitä hänen mielessään ja sisäisessä elämässään tapahtuu. Lopun voi sitten lukea lehdestä.

Sivustakatsojan tai puolustelevan lukijan ongelma ei juuri poikkea aggressiivisesta henkilöstä. Hänessä vain herää eri tunne - pelko. Mikäli sivustakatsoja tuntisi mekanismin, jolla pelko syntyy ja miten monet aggressiiviset henkilöt käyttävät muiden pelkoa hyväkseen he olisivat varmasti auttamassa uhreja. He ovat kuitenkin vain samanlaisia "sähköjäniksiä" Matrixin termiä lainaten.

Nykymaailma ei jurikaan kehota ketään omien sielunliikkeidensä tuntemiseen. Lopputuloksena ihmiset jäävät eräänlaisiksi reaktiokoeniksi. Psykologi hoitaa sitten jos joskus sinne pääsee(eikä aina hekään). Ennemminkin pitää huolehtia siitä ettei kukaan saa mitään enempää kuin itse. Oman tilanteen vertailu muihin kertookin Itsen heikkoudesta. Tilanne on siis "surkea". Itsekkyyttäkin/itseä voi kuitenkin pitää tunteena jolla on oma syntymekanisminsa, joka ei ole irrallinen yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Saara kirjoitti...

Minä määrittelisin pasifismin kieltäytymiseksi käyttää väkivaltaa omien päämäärien hyväksi. Silloin kiusatun puolustaminen tai jopa itsepuolustus silloin kun puolustamatta jättäytyminen johtaisi siihen että jollekulle toiselle syntyisi velvollisuus puolustaa minua, ovat hyväksyttäviä.

Aivan absoluuttisen väkivallattomuuteen sitoutuneen pärjääminen pitkällä tähtäimellä edellyttää että muut ovat valmiita uhrautumaan väkivallattomuuden kannattajan puolesta ja että tämä hyväksyy sen.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments