Kemikaali pelastaa..?

Toisinaan kaupassa kierrellessä sitä ihmettelee, miten ihmiskunta selvisikään olemassaolonsa ensimmäiset reilut sata tuhatta vuotta, aikana ilman nykyaikaista kemianteollisuutta. Tämä pohdinta on yllättävän hyödyllistä- olen esimerkiksi huomannut että tällaisia ajatuspolkuja seuraamalla päätyy sekä säästämään rahaa että elämään ihmis-ja ympäristöystävällisemmin.

Näin kesän korvilla, auringon alkaessa paistaa aina vain lämpimämmin, meille kaupataan aurinkorasvoja ja –suihkeita. Niitä on lätkittävä iholle runsaasti ja usein (mikä on tietenkin hyvä juttu valmistajien kannalta). Itse suojakertoimen lisäksi niissä on kaikenlaisia jännittäviä oheistuotteita kuten parabeeneja, mineraaliöljyjä ja silikoneja jotka tutkimusten mukaan ovat suoranaisen haitallisia ihmisille. Mutta ilman niitä ei pärjää. Jotenkin ihosyöpäfobiaa lietsovat huolestuneet ammattilaiset ovat onnistuneet unohtamaan lähes täysin kaikkein halvimman ja yksinkertaisimman ratkaisun tappajasäteitä vastaan: vaatteet. Pukeutuminen kevyisiin, hengittäviin mutta pinta-alaltaan riittäviin vaatteisiin -kuten maalaismekkoihin- suojaa ihon vähintään yhtä tehokkaasti kuin aurinkorasva. Vaatteiden toimintamekanismi ei edellytä niiden imeyttämistä ihoon, eikä ihmisellä voi olla pienintäkään epäselvyyttä siitä ovatko vaatteet päällä vai eivät. Mielettömän kätevää, eikö? Samoin, lähes kaikki kesähiusten ongelmat voi ratkaista joko hankkimalla kattavan sarjan kosteuttavia, suojaavia ja hoitavia kemiantuotteita tai sitten käyttämällä huivia tai muuta päähinettä. Lisätoimintona huivi suojaa hiuksia myös roskilta, yli-innokkailta puunoksilta ja tuulen tuiverrukselta.

Kylpyhuoneessa, keittiössä ja siivouskaapin syvyyksiin kurkistellessa tällaisia tulee pohdittua saman tien enemmänkin. Kuinka paljon kemikaaleja me käytämmekään tavallisena päivänä, lähes tiedostamattomasti? Tiedämmekö edes, mitä käyttämämme kemikaalit ovat ja ovatko ne haitattomia? Esimerkiksi suihkutuotteissa ja jopa hammastahnoissa yleinen natriumlauryylisulfaatti (sodium lauryl sulphate) on aine, jota epäillään syövälle altistavaksi. Ratkaisevia tutkimustuloksia ei ole, ja niiden puuttuessa ainetta voidaan surutta käyttää. Yleisen epäilyttävyytensä lisäksi sulfaatit ovat kemiallisesti liuottimia- ne räjäyttävät lian niin ihmisestä kuin kylpyhuoneen kaakeleistakin. Ihmisen tapauksessa, ne räjäyttävät mennessään myös ihon luonnollisen rasva-happovaipan. Vahinkoa voi sitten paikkailla voiteilla ja hoitoaineilla- eikä maksa kuin vähän lisää. Bonuksena kosteuttavien ainesosien ohella saa nahkaansa jälleen uuden annoksen vähän oudompia aineita.

Muttamutta...eikö kaikkea testata? Lyhyesti sanottuna: ei. Markkinoille pukataan vuosittain lukemattomia uusia yhdisteitä, ja tuotteiden turvallisuus tarkoittaa silloin väistämättä sitä että tuotteita pidetään turvallisina kunnes toisin todistetaan. Ympäristöterveyslainsäädäntöön on toki kirjattu kaikenlaisia kauniita ajatuksia, mutta se miten homma todellisuudessa toimii, on resurssikysymys. Jos tuoteturvallisuuden tarkkaan valvontaan ei ole resursseja, niin ei ole. Silloin valvonta nojaa satunnaisiin pistokokeisiin ja hälytystehtäviin joissa tuote vedetään markkinoilta siinä vaiheessa kun se on jo aiheuttanut kuluttajille dramaattista ja näkyvää haittaa. Ja onhan asiassa aina se taloudellinenkin puoli: turvallisuuden valvonta on pitkälti viranomaistoimintaa, siis veronmaksajien rahoilla kustannettua työtä, kun taas tavaroiden valmistaminen on yritystoimintaa, siis työtä joka tuottaa verotuloja. Tuoteturvallisuuden valvonnassa on siis osaksi kysymys oikean riskitason määrittelemisestä: toisaalta yritystoimintaa ei pidä hankaloittaa liikaa, toisaalta taas yritystoiminnallekin on pahasta jos asiakkaat kuolevat. Paljon lasketaan sen varaan että yritykset haluavat pysyä hyvämaineisina ja välttyä skandaaleilta.
Asialla on myös syvällisempi eettinen puoli. Turvallisuus- ja tehokkuustestit tarkoittavat eläinkokeita, ja lakisääteiset eläinkokeet ovat yleensä todella rankkoja. Sitä paitsi, useimmat uudet kemikaalit ovat pohjimmiltaan vain vaihtoehtoja jo olemassaoleville, kohtuullisen hyvin toimiville ainesosille ja tuotteille. Minun etiikan ymmärrykselläni on mahdotonta oikeuttaa tuhansien eläinten kiduttaminen hengiltä vain jotta kuluttajat saisivat ulottuvilleen vähän vaihtelua.

Useimmat arkiset kemikaalintarpeet tyydyttyvät yksinkertaisilla keinoilla. Tavallinen viinietikka, sooda ja lähikaupan aineksista valmistettu kotitekoinen saippua riittävät kotitaloudessa ihmeellisen pitkälle. Tietenkään ne eivät yleensä tuoksu ruusutarhan läpi virtaaville vuoripuroille, vaahtoa tai kupli. Mutta ei kai se tärkeintä ollutkaan? Eihän?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments