Ihmissuhdedraamojen filosofiaa: lempeyden etiikasta

Arkielämän etiikkaa ei tule pohdittua niinkään usein akateemisissa ympyröissä vaan drinksulasi (mieluummin kuitenkin ensimmäinen kuin viides) kädessä tanssibiitin säestyksellä. Niin minulle kävi männäviikonloppuna jolloin puheenaiheeksi nousi taas pettäminen, tuo vakiintuneiden ihmisten moraalisten pulmien kestosuosikki. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta pienen johdannon jo tänne. Nyt onkin hyvä hetki tehdä filosofit ja kääntää asia -pinnallisesti tarkasteltuna- päälaelleen.

Jos tilastoja katsotaan, niin suuressa osassa parisuhteita esiintyy jossakin vaiheessa syrjähyppyjä ja sivupolkuja. Niissäkin liitoissa, joissa molemmat puolisot ovat joka ikinen yö löytäneet omaan sänkyyn, on yleensä jossain vaiheessa ollut ulkopuolisia ihastuksia. Ja jos tässä maassa vallitsee mistään syvä yksimielisyys on, että tästä aiheesta tulee olla hiljaa etenkin oman puolison seurassa. Ainoa oikea avioliiton (joksi jatkossa lasken myös ne kuuluisat avioliitonomaiset suhteet) malli sisältää ehdottoman käskyn rajoittaa seksuaalisuus ja romanttiset tunteet kotiin. Pettäminen ei tällöin määrity lupausten ja luottamuksen pettämiseksi vaan tiukasti seksuaalisuuteen liittyväksi asiaksi. Ollaan kuin aloittelevia pituussukeltajia jotka yrittävät ensimmäisellä sukelluksellaan päästä uima-altaan päästä päähän nousematta välillä pintaan. Aivan varmasti, jos yrittäjiä on tarpeeksi monta, esimerkiksi suuri osa Suomen aikuisväestöstä, joku onnistuu siinä joko luonnonlahjakkuuden tai hyvän tuurin ansiosta. Mutta todennäköistä on, että niin ei käy, ja kuka hyvänsä jonossa vuoroaan odottavista yrittäjistä on järkevä jos etukäteen arvelee että ei hyvästä yrityksestä huolimatta varmaankaan ole tällainen harvinainen tapaus. Moraalisuutta osoittaa siis se, että muita ei katsella. Esimerkiksi ympäriinsä flirttailu arkipäiväisenä hupina on minusta väärin siitä syystä että flirttailu edellyttää toisten ihmisten skannailua ja heidän viehättävyytensä havainnointia. Mutta entäs jos vastaan vain tulee joku? Entäs jos ihan aidosti kaipaa hetken verran hupia jota puoliso ei syystä tai toisesta tarjoa? Entä jos kaikista ylevistä periaatteista huolimatta rakastuu? Jos tällaisiin tilanteisiin ei ole varautunut vaan kieltäytyy ajattelemastakaan niiden olemassaoloa (muuna kuin lopun alkuna), tilastot osoittavat että useimpien ihmisten kohdalla pöytä on jo katettu vähintään syyllisyydelle ja itseruoskinnalle, mahdollisesti jopa suurelle kriisille.

Vallitseva Ajattelutapa tietää miten tulee toimia jos jotakin sattuisi: ollaan ihan hiljaa. Jos jäädään kiinni, se on suhteen loppu. Vaihtoehdot ovat joko täydellinen onnistuminen tai täydellinen epäonnistuminen. Koska tämä vaatimus ei ole ihan tästä maailmasta, suosituksi ratkaisuksi on tullut höllentää avioliiton ehtoja: onnistutaan täydellisesti niin kauan kuin pystytään ja hyväksytään että avioliitto on käytännössä korkeintaan noin kymmenen vuoden YYA-sopimus. Saman hautakiven alle puolison kanssa voivat odottaa päätyvänsä yli-ihmiset ja ne jotka osaavat olla hyvin hissukseen tietyistä asioista. Hyve-eetikon silmille on ongelmallista että jos ihanteena on ehdoton uskollisuus, on ihmisellä hyvät mahdollisuudet toteuttaa sitä myös muista kuin hyveellisyydestä johtuvista syistä. Esimerkiksi, jos ihminen on tavattoman ruma ja asuu keskellä korpea, hänen mahdollisuutensa täysuskollisuuteen ovat paljon paremmat kuin viehättävällä kaupunkilaisserkulla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy tuntea moraalista ylemmyyttä. Eikä korkeaa moraalia osoita myöskään uskollisuus joka johtuu kiinni jäämisen –siis tavallaan oman puolison- pelosta.

Epärealistisissa moraalisäännöissä on sama ongelma kuin epärealistisissa laeissa joita ei pystytä valvomaan tehokkaasti. Sen sijaan että ne lähettäisivät jonkin “signaalin” siitä mikä on oikein ja mikä väärin, ne syövät järjestelmän kunnioitusta yleisemmällä ja vakavammalla tasolla. Moraalista tulee sitä mikä on kivaa ja mitä sääntöjä jaksaa noudattaa. Laeista tulee kuolleita kirjaimia tai –kuten punaisia valoja päin kävelemisestä- sääntöjä joita noudatetaan silloin kun se sattuu tuntumaan itsestä järkevältä (kyllä vain, itse lopetin punaisia päin kulkemisen sinä päivänä kun tämän opin). Viime kädessä pelissä on kunnia –juuri se joka hyvästä syystä on aivan eri asia kuin kunniallisuus. Ihmisen kunnia ei siedä sitä ettei hän olisikaan ainoa ihminen puolisonsa maailmassa nyt ja ikuisesti, eikä mihinkään kunnianloukkaukseksi tulkittavissa olevaa voi suhtautua muutoin kuin äärimmäisin sanktioin.

Minusta vallitseva ajattelutapa on pahasti pielessä. Etiikka voi asettaa ihmisille ihanteita –hyviä ihanteita- mutta ei ehdottomia raskaita vaatimuksia -kuten tunteiden ja halujen täydellinen kontrolli, jos kyseessä ovat niinkin syvät tunteet kuin seksuaalisuus (tästä syystä emme voi verrata tilannetta esimerkiksi murhanhimoon)- joiden rangaistuskäytännöt on reseptoitu moraalitajuntaamme jostain Saudi-Arabian aavikoilta. Sankarillisuus on toimintaa poikkeustilanteissa. Niitä kyllä löytyy ihmissuhdemaailmasta paljonkin, mutta pohjimmiltaan asioita jotka löytyvät jossain vaiheessa suurimmasta osasta parisuhteita ja tuntuvat historiantutkimuksen valossa olevan osa itse ihmisluontoa, ei voi tyhjentävästi käsitellä sankarillisuuden tematiikan avulla.

Avioliitolle ei voi olla hyväksi että on olemassa asioita ja tilanteita joista oman puolison kanssa ei edes teoriassa voi keskustella täysin rehellisesti ja avoimesti. Päinvastoin: jos puolisot tietävät ettei jostakin asiasta vain voi kotona puhua, se seikka toimii perusteena hiippailla vaimon tai aviomiehen selän takana jos asiat alkavat kehittyä siihen suuntaan. Se rohkaisee pettämään puolison luottamuksen, ja luottamuksen pettäminen todella on ison kriisin paikka. Paradoksaalisesti, ulkopuolisten suhteiden täyskielto tehostettuna raskailla sanktioilla edesauttaa juuri sitä mitä sen piti estää: omien halujen orjuuteen joutumista. Jos elämäänsä rakentaa alueen jonne puolisoa ei voi päästää tueksi ja turvaksi, on yksin oman typeryytensä ja harkitsemattomuutensa kanssa.

Avioliitossa ihmisillä on oikeuksia ja velvollisuuksia. Niistä tärkeimpiä on mielestäni asettaa puolison hyvä oman edun edelle. Haaste on siinä että tämä vaatimus koskee molempia puolisoita samanaikaisesti. Rakastetun hyvän on mentävä hetkellisen huvittelunhalun ja mukavuudenhalun edelle. Hänellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioituksella, avoimesti ja rehellisesti. Se taas on helpointa ellei elämässä ole asioita joiden suhteen rakastettua tekisi mieli kohdella jotenkin toisin. Tähän asti kaikki nyökyttelevät: filosofi puhuu viisaita.
Sitten tulee se suuri mutta: puolison elämästä ei saisi tehdä raskasta. Pitkissä parisuhteissa sattuu ja tapahtuu luonnostaankin ja siksi hyvä puoliso yrittää kaikkensa jotta suhde olisi kumppanille kevyt kantaa. Miksi on yleisesti hyväksyttyä ja ihan oikein pakottaa puolisonsa uhkailun voimalla luopumaan ehdottomasti ja ikuisesti monista asioista jotka saattaisivat tuottaa hänelle nautintoa ja mielihyvää? Eikö se ole henkistä väkivaltaa (tosielämässä fyysinen väkivaltakaan ei ole ennen kuulumatonta)? Jos puolisoni on itsenäinen ihminen ja rakkaus jotakin joka perustuu vapauteen, lempeyteen ja toisen vaalimiseen, miten siitä päästään kuvitelmaan että hänen seksuaalisuutensa tai romanttiset tunteensa ovat yksityisomaisuuttani josta minun on pidettävä kiinni kaikin keinoin, myös sellaisin joita en käyttäisi minkään muun parisuhteen osa-alueen ylläpidossa? Eikö näitä asioita kerta kaikkiaan voi hoitaa mitenkään muuten kuin avioerojuristien ja lentävien lautasten avulla?

Rakkaus on lempeä. Minusta lempeys sisältää paitsi sen että yritän välttää puolisoni loukkaamista ja haavoittamista itsekkäistä motiiveista, myös sen että en yritä kahlita häntä uhkauksin ja pakoin. Siihen sisältyy myös se, ettei puolisoltaan vaadi yli-ihmisyyttä, vaikka yleisen mielipiteen mukaan niin voisikin tehdä. Lempeää on olla vaatimatta puolisoa tukahduttamaan itseään tai taistelemaan kiellettyjen tunteiden ja halujen kanssa loppuikäänsä. Toisaalta aviopuolison velvollisuus on huolehtia toisesta ja varmistaa ettei seikkailunhalun takaa löydy tyytymättömyyttä tai parisuhdeongelmaa joka pitäisi nostaa esiin ja ratkoa, tai ettei “ihastus” ole jollakin tapaa vahingollinen ihminen kuten hyväksikäyttäjä. Jotenkin, minusta tuntuu että lempeys ja avoimuus myös pitävät puolisot lähempänä toisiaan kuin mustasukkainen kyttäys. Onko parempi toivoa pysyvänsä ikuisesti yhdessä hyvän onnen turvin vai siksi etteivät mahdolliset ihastukset ja rakastumisetkaan hajota liiton perustana olevia arvoja kuten avoimuutta, rehellisyyttä, luottamusta ja huolenpitoa puolisosta? Ja siksipä myös siitä jos ihastuu johonkuhun toiseen, haluaa hetkeksi huviluvan tai peräti rakastuu, kannattaisi pystyä puhumaan kotona rakentavasti. Yleisemmällä tasolla, näistä asioista pitäisi minusta keskustella puolisoiden kesken jo hyvissä ajoin. Siinä vaiheessa kun täysuskollisuus alkaa rakoilla, rauhallinen ja intohimoton periaatekeskustelu alkaa olla jo vaikeampaa.

Se että kaikesta voi puhua taas edellyttää sitä että puhumisella on jonkinlaiset mahdollisuudet saavuttaa se mitä puhuja toivoo.
Miksi avautua puolisolle, jos lopputulos on joka tapauksessa selvä: huutoa, mökötystä, ehdoton ei ja erouhka? Se että kaikesta voi puhua edellyttää sitä että siihen annetaan aito mahdollisuus. En voi vaatia puolisoa olemaan minua kohtaan avoin ja rehellinen vain antaakseni hänen kuulla kunniansa niin että ikkunat helisevät siinä tapauksessa että hän erehtyy ottamaan sanani todesta. Toinen suosittu vaihtoehto on erilleen kasvaminen- se että ajan myötä suhteeseen alkaa kertyä asioita joista ei voi puhua. Sitten lainataan Wittgensteiniä ja todetaan että siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Läheisimpien ihmisten välille alkaa kasvaa paperiseinä, josta kasvaa kivimuuri, josta kasvaa Kiinan muuri…ja sitten ei enää puhuta mistään, koskaan. Kun molemmat itkevät yksin tahoillaan, on maassa tavallaan rauha. Onko niin hyvä?

Kun puoliso ei ole suojelemassa ihmistä tämän omalta typeryydeltä, käy helposti niinkin että kolmatta pyörää käytetään kurjan liiton paikkaamiseen: ulkopuolisella romantiikalla ostetaan pitkää pinnaa silloinkin kun oikea toimintatapa olisi aloittaa puolison kanssa keskustelu parisuhteen ongelmakohdista. Alkuperäinen ongelma pääsee hiljaisuudessa vain pahenemaan ja saa lisäksi seurakseen toisenkin ison ongelman. Tämän erityisen sotkun seurauksia voikin todennäköisesti jokainen yli kolmekymppinen havainnoida tuttavapiiristään. Uusi ihastus –vaikkakin vain hetkellinen- olisi parhaassakin tapauksessa aika iso asia otettavaksi puheeksi kotona. Jos ihminen tietää että siitäkin paitsi tulee, myös voi puhua, mieleen nousee tosi äkkiä kysymys siitä onko tämä tilanne sellainen josta haluan keskustella myös puolison kanssa. Pettäjästä tekee petollisen nimen omaan se että hän asettuu tuomariksi omassa asiassaan: hän katsoo oikeudekseen päättää ettei jokin mieliteko ole vakava, että piristyksen etsiminen kodin ulkopuolelta on ihan ok ja niin edelleen asiassa jossa puolisolla olisi paljonkin sanottavaa. Jos häneltä vain kysyisi. Kuten jäävit ihmiset yleensäkin, hän on myös vahvasti taipuvainen arvostelemaan väärin: se mikä näytti harmittomalta yökerhossa, onkin iso juttu siinä vaiheessa kun asia olisi aika ottaa esille kotona.


Lempeyden etiikka ei ole helppoa. Se rakastaa kaikkea sitä mitä totuuskin rakastaa eikä sen piirissä ole tilaa itsekkyydelle. Se ei huolehdi sovinnaisuudesta ja sen mukaan toimivaa on helppo syyttää jopa moraaliltaan löyhäksi. Mutta todellisuudessa sen mukaan eläminen edellyttää aivan erityistä moraalista selkärankaa ja hyvää suoriutumista useiden hyveiden kuten rohkeuden, epäitsekkyyden, rehellisyyden ja suoraselkäisyyden toteuttamisessa.

posted under , , , , |

4 kommenttia:

Ma-Riikka kirjoitti...

Kiinnostavaa pohdintaa! Kiitos taas.

Yhtä asiaa mietin: entä jos ihminen vain aidosti kokee, että tekee itseään kohtaan väärin, jos sallii puolison ihastuvan muihin. Aika opittuja ovat asenteemme. Sellaista ei kai kannata yrittää ylläpitää, mihin ei oikeasti kykene. Mustasukkaisuus sikiää mm. omasta epävarmuudesta, pelosta ja turvattomuudesta. Moni avoin av(i)oliitto on kaatunut näihin tunteisiin. Todellisuus ja ihanteet törmäävät. Ei ole helppoa kestää sitä, ettei olekaan toiselle ainoa.

Saara kirjoitti...

Luulisin, että vastasit jo itse omaan pohdintaasi. :)

Jos ihminen kontrolloi puolisoaan pelon tms. vuoksi, hän tavallaan maksattaa epävarmuutensa puolisollaan: "Minä olen epävarma ja pelokas ja sinä saat tuntea sen nahoissasi." Minusta tämä on itsekästä, ja erityisen itsekästä se on puolisoa kohtaan jonka hyvän pitäisi mennä oman mukavuuden edelle. Oikea tapa toimia olisi kohdata epävarmuutensa ja pelkonsa ja pyrkiä käsittelemään sitä.

Puolisolta sopii sitten odottaa apua ja myötätuntoa tällaisiin pyrkimyksiin. Mutta aito myötätuntokin on jotain joka syntyy vapaaehtoisesta välittämisestä, ei onnistuneen kontrollin seurauksena. Muutenkin, kontrollin tuoma turvallisuudentunne on illuusio. Millaisen kiukun voimalla sitä voi aikuista ihmistä ihastumasta estää? Päinvastoin, tiukka kontrolli ja mustasukkaisuus herättävät monessa vain kapinamieltä. Tai sitten näyttävä kontrolli viestittää puolisolle vain että eräistä asioista kannattaa olla tosi hissukseen.

Eri asia tietysti on, jos ihminen on alun perinkin liittoutunut itsekkäistä syistä eikä siksi että todella rakastaa toista... näitäkin valitettavasti on paljon.

Ma-Riikka kirjoitti...

Uskoisin, että epäitsekkyys ja lempeyden etiikka lähtee omasta hyvästä olosta. Tässä vajavaisessa maailmassa vain aika monet ovat rikki sisältä. Hauras onni rakennetaan ulkoisten asioiden ja pysyvyyden varaan.

Jaan ihanteesi - olisi todella hienoa, jos ihmiset kykenisivät autenttisiin ihmissuhteisiin ja itsensä kohtaamiseen sekä reflektioon. Pyrkimys siihen lienee hyveellistä. Mutta entä jos tämä ihanne ei olekaan kaikkien tavoitettavissa?

Ja vakavampi ajatus: entä jos kontrollinpelkoa käytetään sitoutumisen pelon naamiona? Hienokin ajatus voi muuttua ehkä tahattomaksi vallankäytöksi. Kontrolloida voi myös esimerkiksi vapaan seksin vaateella, odottamalla eräänlaista yli-ihmisyyttä. Itsekkyyden laji sekin on.

Saara kirjoitti...

En ole varma siitä ovatko ihanteet täydellisesti kenenkään tavoitettavissa. Mutta jokainen voi tehdä jotakin, ja minusta jokainen askel hyvään suuntaan kannattaa. Näin aluksi, minua ilahduttaisi jo sekin jos kontrolli- ja kieltoajattelua saisi hiljalleen purettua. Niin paljon surua ja pahaa siitä seuraa.

Kuten sanot, hauras onni rakennetaan usein pysyvyyden (illuusion) ja ulkoisten seikkojen varaan. Minusta sitä pitäisi rakentaa juuri päin vastoin, sisältä päin. Ehkä silloin saa päältä katsottuna vähemmän, mutta kaikki se mitä on, on silloin todellista, syvää, aidosti kestävää.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments