Vapauttavasta vaihtoehdottomuudesta

On taas se päivä viikosta jolloin tie vie ruokaostoksille paikalliseen Lidliin. Pidän Lidlistä etenkin siitä syystä että ostosten teko siellä on yksinkertaista verrattuna moneen muuhun kauppaan. Hyllyiltä löytyy suunnilleen kaikkea mitä tarvitaan, mutta merkkien kirjo on suppea. Oliiveja? Yhtä laatua. Rasvatonta maitoa? Niin ikään yhtä mallia. Leseitä? Kyllä löytyy, yhtä laatua, enkä siis pääse valitsemaan Sydänystävällisten, luomujen ja vitamiineilla terästettyjen väliltä. Tässä systeemissä ei tarvitse pähkäillä mitä ottaisi eikä tule kiusausta ostaa enemmän kuin tarvitsee vain siksi että tarjolla on houkuttelevia vaihtoehtoja joiden väliltä ei kannata valita kun oikeastaan voi ihan hyvin ottaa useamman. Ostamatta jättäminen taas on aina ekologisempaa kuin hienoimmilla ekomerkeillä koristeltujen tuotteiden ostaminen.

Tavallisella suomalaisella on elämässään riesana loputon määrä päätöksiä, joka päivä. Mainostajat puhuvat siitä miten hienoa on kun jokaiseen makuun ja mieltymykseen löytyy sopiva tuote. Hiljaa ollaan siitä että vaihtoehtojen paljous luo myös epävarmuutta ja tyytymättömyyttä: Olisiko jokin muu ollut parempi? Etten vain tarvitsisi punaisen lisäksi myös sinisen? Edes siinä vaiheessa kun kaupasta on selvitty ulos ja on onnistuttu valitsemaan yksi tuote kymmenien vaihtoehtojen joukosta, epävarmuus ei hellitä. Onneksi aina voi tulla takaisin. Ja niin sitä hiljalleen hautautuu epämääräisen rojun keskelle. Onnellinenhan voi olla vasta sitten kun on kuluttamiensa (massa)tuotteiden kautta onnistunut täydellisesti ilmaisemaan omaa ainutlaatuista itseään..?

Näin ajattelutyöläisen kannalta pahempaa on että vaikka arkipäivän loputtomia pieniä valintoja tuskin tiedostaa, ne syövät silti ajatteluenergiaa- rajallista luonnonvaraa jolle totisesti on parempaakin käyttöä. Jos minun on omistettava suuri osa ajatuksistani ihan vain siihen että saan vaatteet päälleni ja suoriudun ruokakaupasta ulos, se on pois siitä mitä voisin käyttää monimutkaisempien ja tärkeämpien asioiden pohtimiseen. Sir Arthur Conan Doylen suuri salapoliisi Sherlock Holmes sanoi, että mieleen mahtuu vain tietty määrä asioita ja siksi on oltava tarkkana siitä mitä sinne varastoi. Pitää paikkansa. Jos haluan kyetä pohtimaan mitään arkipäivän yläpuolella olevaa, siitä arkipäivästä on syytä juustohöylätä ylimääräiset pois. Tarvitsenko ihan varmasti lukemattomia tv-kanavia joiden välillä voin sitten hyppiä tyytymättömänä niihin kaikkiin? Enkö kerta kaikkiaan selviydy ilman että omistan täydellisen asun jokaiseen todelliseen ja mahdolliseen tilanteeseen joista saatan itseni löytää? Tarvitsenko kodinkoneisiini toimintoja joita en koskaan käytä mutta jotka vihjaavat taloon saapuville vieraille hienovaraisesti että tässä perheessä ollaan tyylitajuisia, nykyaikaisia ihmisiä joilla on varaa vähän kalliimpaan? Jos tarvitsen, mikä osa minussa tätä kaikkea tarvitsee? Se osa joka pyrkii inhimilliseen kukoistukseen ja rakastaa hyvää hyvän itsensä vuoksi, vaiko se osa joka haluaisi olla laiska ja itsekäs koska itsensä kehittämisessä voisi aivo vähän rasittua?

Tärkeää ei ole pyrkiä ilmaisemaan itseään mahdollisimman täydellisesti kulutusvalintojen kautta. Tärkeämpää on oppia olemaan tyytyväinen epätäydelliseen; tuntea että se mikä on yksinkertaista, riittää. Yksinkertaisuus ja siitä seuraava mielenrauha ovat todellisia perustarpeita. Mutta jotenkin vain niitä on aina vain vaikeampaa löytää kaupan hyllyltä.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments