Työttömyydestä ja ihmisarvosta


Vaikka olisi millainen lama ja ihmisiä irtisanottaisiin massoittain, aina työttömiä syyllistetään. “Kyllä töitä aina löytyy jos vaan ei ole nirso.” tietävät monet. Mutta hekään eivät tiedä tarkalleen, mistä niitä töitä saisi, ja saisiko niitä todella jokainen tarvitseva. Jos on keittänyt 35 vuotta sellua ja kremppojakin on alkanut iän myötä kertyä, mistä silloin saisi enää työpaikan kun entinen menee alta? Entä mistä saisi työtä planktoneliöiden luokitteluun erikoistunut tutkijatohtori jonka projektilta loppuu rahoitus eikä seuraavaa tulekaan?


Jos ihminen ei saa hankittua itselleen työtä, nykytilanteessa hän saa tyytyä siihen mitä tarjotaan, eikä se useinkaan ole oikeaa työtä: lainmukaisissa oloissa tehtyä, eettisesti arvioituna edes jotenkuten hyväksyttävää ja säällisesti palkattua. Kun ihmisestä tulee virallisesti työtön, hän paradoksaalisesti menettää oikeutensa saada oikeaa työtä. Sen sijaan hänet voidaan aktivoida kursseille, työpajoihin, -kokeiluihin ja –harjoitteluihin muutaman euron päiväpalkalla ja korvausten menettämisen uhalla. Halvan kotimaisen (orja)työvoiman reservi ei jostain syystä aiheuta yhteiskunnallista huolta- tietenkin työnantajat tarjoavat harjoittelupaikkojaan vain silkasta yhteiskunnallisesta vastuuntunnosta, valmiina palkkaamaan harjoittelijansa täydellä palkalla heti kun pätkä tulee täyteen. Sitä tapahtuuko näin, ei pahemmin tarvitse valvoa.

Suomalainen työllisyyspolitiikka heijastelee vahvasti käsitystä jonka mukaan työttömyys on yksilön ongelma. Vaikka yritykset irtisanoisivat satoja ihmisiä viikoittain, nähdään mielekkääksi pistää ihmisiä CV:n viilauskursseille. Siellähän se ongelma pohjimmiltaan on. Jotenkin, työttömät ja syrjäytyvät ovat itse aiheuttaneet omat ongelmansa ja siksi on ihan oikein että he kärsivät. Mutta miten tämä asenne on niin kestävä? Miten se säilyy hengissä huolimatta siitä että vastakkaisia todisteita tulee lisää joka tuutista? Ehkä kaiken takana onkin pelko. Jos yhteiskunnan kelkasta putoaminen on yksilön vika, sitä ei voi tapahtua kunnollisille, pystyville, fiksuille ihmisille. Siis sellaisille kuin minä. Minulle työttömyys tulee aina olemaan korkeintaan kuukauden- parin hermoloma, jolta pääsen pois heti kun työhaluja alkaa taas löytyä. Moni keskiluokkainen palkansaaja elää fantasiamaailmassa josta halutaan pitää kiinni viimeiseen asti. Sitten kun päästään siihen viimeiseen, kolme kuukautta työttömyyttä tulee täyteen eikä työpaikasta ole tietoakaan, ei enää olekaan niin keskiluokkainen. Illuusio osaa säilyttää itsensä.

Jos ihmisarvoinen elämä edellyttää että ihminen on kunnollinen ja fiksu, ollaan ajauduttu kauas siitä mitä ihmisarvon käsite on alun perin tarkoittanut. Muistin virkistykseksi: alun perin ihmisarvo on tarkoittanut sitä että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton arvo ja arvokkuus, ihan sillä perusteella että hän on ihminen. Ihmisarvo on perustunut empatiaan, sen näkemiseen että kaiken kyvyttömyytensä ja kaikkien vikojensa alla Toinen on ihminen, samaa juurta kuin itsekin. Miten tähän on onnistuttu tulemaan maassa jossa jo vuosisatoja on saarnattu uskontoa jonka perusteeseihin kuuluu ajatus yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta ja jumalasta joka näkee ihmisissä senkin kauneuden jota toiset ihmiset eivät näe? Miten olemme päätyneet yhteiskuntaan jossa ihmisen arvon ja hänen markkinointi- ja käyttöarvonsa välille vedetään surutta yhtäläisyysmerkki?

Ihmisarvon jälkeen ihmiseltä voidaankin kaikessa hiljaisuudessa viedä oikeus työhön. Se käy helposti: ei enää lähdetä siitä että jokaisella kansalaisella on oikeus ansaita elatuksensa työllä. Työpaikasta tulee statussymboli, jotain jollaisella palkitaan parhaimmat, normaaleimmat, hyväkuntoisimmat ja sopeutuvaisimmat. Kuinka kauan menee siihen että firmojen mainoslahjoista tulee muotivaatteita joihin pukeutumalla ihmiset voivat erottautua niistä joiden käyttöön kukaan ei halua antaa logoaan?

Kansalaispalkka toimeentulon perustana ei ole kannatettava asia vain siksi että se karsii byrokratiaa ja tuo perustoimeentulon niidenkin ulottuville jotka nyt eivät kehtaa tai osaa hakea heille kuuluvia etuuksia. Se on kannatettavaa koska se on järjestelmä jonka pohjalta löytyy ajatus yhtäläisestä ihmisarvosta. Niin, siitä joka kuuluu jokaiselle, ei sen takia että jokainen osaisi elää ihmisiksi vaan koska jokaisella on perustarpeet. Sanotaan että meillä ei ole siihen varaa. Mutta onko meillä varaa menettää ihmisarvo yhteiskunnallisesta todellisuudestamme?

posted under , |

1 kommenttia:

alias Edmund kirjoitti...

Kirjoitat tärkeästä aiheesta, mutta työttömyyden kohdalla näkyvä ihmisarvoajattelun rappeutuminen on yksi ilmiö laajemmasta asiasta. Tämä edellyttäisi syvällistä yhteiskunta-analyysia. Ihmisarvoajattelu on rappeutunut yleisen arvojen koventumisen myötä. Tämä näkyy erityisesti itsekkyyden kasvuna elämän eri alueilla ja yhteiskunnassa hyvin laajasti.

Mistä tämä sitten johtuu tai kertoo? Itse ajattelen, että taustalla on nykyinen talousjärjestelmä, joka kannustaa itsekkääseen kilpailuun, jonka voittajia ovat rikkaimmat. Tämä on tietenkin koko talousjärjestelman idea, mutta erottaa ihmiset toisistaan atomistisiksi toimijoiksi, joille jokainen toinen on uhka, koska hän kilpailee samoista hyödykkeistä(esim. työpaikka) kuin ihminen itse. Tämä näkyy hyvin opiskelumaailmassa: opiskelusta on tullut kilpailua siitä kenellä on eniten tutkintoja ja arvosanoja työpaikkaa varten. Tällaiseen yleisen kilpailun maailmaan ei sovi empaattinen ihmisarvoajattelu. Tämä on vakava ongelma ja näkyy yleisenä sosiaalisena kurjistumisena.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments