Helapäivä on ilon päivä

Lämpötilat ovat yhtäkkiä pompanneet kymmenkunta astetta ylöspäin. Nurmikosta puskee pieniä kukkia, perhoset lentelevät ja sisiliskot ottavat aurinkoa. Minun ajastani suuri osa on kulunut kääntötalikon varressa. Vihdoin on tullut aika kunnostaa kasvimaa ja kylvää varhaisvihannekset. Vihdoin on aika juhlistaa kevään koittoa ja juhlia helaa.

Kasvimaan kunnostaminen on rankkaa puuhaa. Hiki virtaa ja illalla tarvitsee vain painaa pää tyynyyn kun uni jo tulee kuin nuijanukutus. Huolimatta kaikesta työstä, lopputuloksesta ei koskaan voi olla varma. Säät, tuholaiset ja monet muut kontrollini ulkopuolella olevat seikat ratkaisevat viime kädessä sen, mitä kasvimaalta kannetaan pöytään ja kellariin ja kuinka paljon. Silloin puutarhurin on hyvä viettää helaa. Helajuhlaa viettäessäni muistan että vaikka olenkin erinomaisen näppärä ihminen ja teen kovasti työtä tavoitteideni eteen, on myös paljon sellaista johon en voi vaikuttaa. Ja silti asiat sujuvat ihan hyvin. Pakastimesta kaivetaan viimeiset viime vuoden lehtikaalit ja raparperit helapäivän ruokapöytään: satoa tuli viime vuonnakin, huolimatta sateista, puolison borrelioosista ja ties mistä! Nostetaan vuoden ensimmäinen Ukon malja, syödään lehtikaalipiirasta ja raparperipaistosta. Muistetaan Pellonpekkoa ja Lemminkäistä- kasvun voimia joita ei saada Biolanin kanankakkapusseista, niitä jotka tulevat peltoon jos ovat tullakseen. Keväällä kasvun näkee kaikkialla. Silti se on ihme.

Hela on siis ilon juhla. Esivanhempiemme elämässä oli iloa, mutta myös vaikeuksia joita tänä päivänä elävien rikkaan maan kansalaisten on vaikea edes käsittää. Esimerkiksi kevään koittaminen oli menneinä vuosisatoina todellinen ihme. Siinä missä minä iloitsen lumen häipymisestä ja siitä että pääsen taas möyrimään puutarhassa, esivanhemmille kevään koitto merkitsi sitä että perhe oli taas selvinnyt elossa talven yli. Nykyäänkin elämässä on huolta ja epävarmuutta, mutta harvaa uhkaa oikeasti nälkään tai helposti antibiooteilla parannettaviin tauteihin kuoleminen niin usein että uhkaa voi pitää osana elämää. Meidän asiamme ovat paremmin, silloinkin kun elämässä tuntuisi olevan kaikenlaista hankaluutta ja vastoinkäymistä ja siksi meillä on syytä tyytyväisyyteen. Kun perusasiat ovat kunnossa, on näköalatonta ja jotenkin kiittämätöntä kulkea happamana, haluten lisää kaikkea joka hetki. Elämässä ei voi aina kokea mielihyviä, mutta kuten Spinoza, "ilon filosofi" Etiikassaan ajatteli, ilo on ihmisen täydellistymistä kun taas suru on epätäydellistymistä. Filosofien ja suurten maailmanuskontojen ilo ei ole mielihyvää vaan pikemminkin oikea olemassaolon tapa.

Talmudissa sanotaan että jopa lähiomaisen kuoleman suremisen pitäisi keskeytyä sapatiksi. Ei-juutalaiselle sapatti näyttäytyy usein pitkänä listana pikkutarkkoja kieltoja siitä mitä kaikkea silloin ei saa tehdä. Mutta, työajan käydessä aina vain epämääräisemmäksi ja töiden hiipiessä yhä useamman kotiin, kieltojen listasta alkaakin löytyä järkeä. Kuinka monella menneen ajan juutalaisella olisi ollut oikeasti varaa rentoutua täydellisesti yhtenä päivänä viikosta? Eivätkö ihmisiä silloinkin painaneet tekemättömät työt, kotityöt ja velvollisuudet joka suuntaan? Näyttää vähitellen siltä että moni tavallinen suomalainenkin raataa ja uupuu niin että vastaavalla jumalallisella käskyllä alkaisi olla käyttöä. Sapatin viettäminen ei kuitenkaan ole vain ketarat ojossa makaamista vaan, kuten sanottu, sitä säätelevät tarkat lait. Lepo ei siis ole passiivista, vaan aktiivista rauhoittumista ja yhteyden etsimistä siihen iloon joka on –tai jonka ainakin pitäisi olla- inhimillisen olemassaolon perusvire. Sellaisella ilolla on hyvin vähän tekemistä tunnetilojen (kreikaksi pathos) kanssa. Ja siksi jopa läheisen poismenoa surevan on mahdollista löytää se ilo ja ammentaa siitä voimaa.

Suomenusko ei laeista paljon perusta. Meillä on hyveet, joskin näyttää siltä että ulkopuolisen silmissä lopputulos on jokseenkin sama. Olen onnistunut järkyttämään paria ihmistä pakanuudellani koska kuulemma olen hyvin epäpakanamainen. Missä on riehakas hippimeininki? Miksi rasitan itseäni ottamalla hyveeni niin vakavasti, miksi suren jos löydän itseni toimimasta vastoin ihanteitani? Eikö kristinuskosta vapautuminen olekaan sama asia kuin moraalista vapautuminen? Eikö ilo olekaan sama asia kuin mielihyvä ja mielitekojen vapaa toteuttaminen? Ei. Länsimaisen filosofian historiassa ajattelijoiden ylivoimainen enemmistö on erottanut ilon joka voi olla eksistenssin perustila ja ohimenevät (aisti)nautinnot. Tämän syvällisen ilon saavuttamisessa aistinautintojen pakkomielteinen tavoittelu ja haluttomuus elää moraalin mukaisesti on pikemminkin este. Yhteiskunnassa aistinautintojen tavoittelu on toki etusijalla- ehkä juuri siksi että ne ovat ohimeneviä ja siten jotakin jota joutuu jatkuvasti tavoittelemaan. Kas se pitää talouden rattaat pyörimässä. Ihminen jonka olemassaolon pohjalla on ilo –se vanha aristotelinen eudaimonia- taas haluaa vain vähän, koska hänelle jo olemassaolo sinänsä tuottaa onnea.


Ilon kokemiselle siis tarvitaan moraalisuuden tuomat puitteet ja aikaa pysähtyä ja rauhoittua. Juhlahetki ei silloin ole hetki johon pyritään kasaamaan mahdollisimman paljon nautintoja vaan hetki jolloin ihmisellä on tilaisuus kurottaa kohti olemassaolonsa perustaa ja löytää siellä asuva ilo.


2 kommenttia:

WeirdRockStar kirjoitti...

Tervetuloa perähikiälle missä pakanaksi julistautuminen käsitetään samaksi kuin saatanan palvonta.
Tuli taasen mieleen sen yhden sekopäämummon kysymys, josko me " noidat juoksennellaan alasti aina täysikuulla " ja vastaus tietysti kuului seuraavasti:
" Alastomuus on vapaaehtoista mutta pieniä heikkoja miehiä me syödään aamupalaksi. "
Valitettavan usein ei myöskään Suomessa valtauskontoa ja valtiota pystytä mieltämään erilliseksi yksiköiksi. Ja vielä syvemmältä on useiden kansalaisten omaama asenne, minkä pohjalta he jostain syystä olettavat että luterilaisuudesta eriytyneet henkilöt ovat jollain tapaa selitysvelvollisia. Ovathan he jollain tapaa huonompia.
Jurvat.
Tämä ei tietysti päde kaikkiin luterilaisiin mutta ikävä kyllä on polulle tupsahtanut muutama turhake.

Saara kirjoitti...

Perähikiöitä tässä maassa riittää. Viime vuonna silmiini sattui Kirkon Tutkimuskeskuksen tiedonanto jossa todettiin että saatananpalvonta on nuorison keskuudessa vähentynyt. Nykyään nuoret hörhöt ovat pakanoita. Uuspakanallisissa liikkeissä oli Kirkon laskuopin mukaan "vakavammin" mukana viitisensataa henkeä. Ilmeisesti luvut oli repäisty suoraan pakanayhdistysten jäsenrekistereistä. Eivät sitten ole tainneet kuulla solitaaripakanoista, eivät. Jo suomenuskoisten nettifoorumin jäsenmäärä on reilusti päälle 300. Enkä ihan usko että suurin osa maamme pakanoista olisi suomenuskoisia...

En kuitenkaan usko että kysymys on vain luterilaisten asenneongelmasta, vaan yleisemmästä "enemmistö on aina oikeassa ja jos et kuulu enemmistöön, olisi kiinnostava tietää miten onnistut olemaan niin oppimaton, itsepäinen ja tyhmä"-asenteesta. Eihän enemmistö voi omaksua asenteitaan, mielipiteitään tai etenkään maailmankatsomustaan mistään muusta syystä kuin siksi että enemmistömielipiteiksi päätyneet asenteet ovat ylivertaisia. Luterilaisuudestakin tuli täällä valtauskonto silkalla logiikan voimalla. Toisuskoisuus tosin oli rangaistavaa 1900-luvun vaihteen tienoille asti ja muuhun kuin kristilliseen yhteisöön kuuluminen vielä pari vuosikymmentä pidempään, mutta sehän on varmaankin vain sattumaa...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments