Tasan ei käy obsession lahjat

Lukaisin tässä taannoin Thomas Müllerin teoksen Ihmispeto. Müller kertoo kirjassa urastaan rikollisten profilointiin erikoistuneena psykologina. Tarinat karmaisevista rikoksista kuitenkin kiinnostivat minua paljon vähemmän kuin se kuva joka mieleeni alkoi hiljalleen piirtyä kertojasta: mies, joka on yhtä pakkomielteinen työstään kuin jotkut hänen tutkimistaan rikollisista. Obsessio on aina obsessiota, mutta se mihin se kohdistuu on elämää suurempi kysymys. Müllerin, kuten monen muunkin huippuammattilaisen elämään pakkomielle työhön palkitaan menestyksellä, kunnialla ja aina vain mielenkiintoisemmilla tehtävillä. Jos pakkomielteenä taas on murhan tekeminen eikä sen tutkiminen, sen yhä taitavampi toteuttaminen johtaa yhä kurjempaan elämään kalterien takana.

Onko yhteiskunnalla oikeus hyväksikäyttää, palkita ja jopa edesauttaa yksilön pakkomielteistä toimintaa silloin kun toiminta on yhteiskunnalle hyödyllistä?
Sigmund Freudin mukaan esimerkiksi taiteilija voi sublimoida traumansa tai seksuaaliset tarpeensa taiteeksi, jolloin yhden ihmisen trauma ja deprivaatio jalostuu koko yhteiskunnan onnenpotkuksi. Mutta sublimaatio on lähtöisin luovasta ihmisestä itsestään. Inspiraation vallassa toimiminen on ihmisen oma valinta: taiteilija voi valita, käsitteleekö traumojaan ja tarpeitaan taiteen keinoin, meneekö puhumaan niistä terapeutille vai yrittääkö vain haudata ne sisimpänsä kaatopaikoille. Näen tilanteessa moraalisen ongelman vasta siinä vaiheessa kun yhteiskunnan mielestä esimerkiksi terapiaan meno on lähtökohtaisesti huonompi vaihtoehto kuin ongelmiensa käsitteleminen luovassa työssä vain siitä syystä että taiteen tekeminen hyödyttää yhteiskuntaa enemmän kuin terapiassa käynti. Onko hyvä taide niin hyvää että se oikeuttaa taiteilijan kokeman kärsimyksen? Kääntäen, surevatko hyvät ihmiset jos taiteilija jonakin päivänä pääsee eroon lapsuuden möröistä ja löytää lohdun särkyneelle sydämelleen? Jos pakkomielteinen ihminen löytää uutta sisältöä elämälleen, onko oikein toivoa että häntä kohtaa pian epäonni joka avaa hänessä taas epätoivon ja luovuuden portit? Onko selvästi pakkomielteisen toiminnan palkitseminen rohkaisemista sen hoitamatta jättämiseen?

Entä onko oikeudenmukaista että pakkomielteisen ihmisen kohtelun ratkaisee se mihin hänen pakkomielteensä kohdistuu? Eikö obsessio ole yksilölle haitallista jo määritelmällisesti? Jos esimerkiksi obsession diagnosoinnissa painotetaan pakkomielteisen toiminnan sosiaalisia seurauksia, sivuutetaanko silloin liian kevyesti se että yksilön kannalta obsessiot ja traumat merkitsevät aina kärsimystä, silloinkin vaikka olisikin niin lahjakas että kykenee käsittelemään ongelmiaan rakentavalla tavalla? Eikö jokaiselle pakkomielteiselle pitäisi tarjota apua, silläkin riskillä että siitä seuraa yhteiskunnallinen menetys? Toisaalta, esimerkiksi profiloija Müller ei varmastikaan väitä kärsivänsä pakkomielteestään eikä varmaankaan kokisi tarvitsevansa apua. Silti on kohtalaisen helppoa nähdä että hänen suunnaton rakkaus työhönsä on maksanut hänelle paljon: hän ei kirjassaan mainitse harrastuksia, ei perhettä, vain työnsä joka on niin epäsäännöllistä ja intensiivistä ettei se varmaankaan jätä elämässä muulle tilaa. Toisaalta on niinkin ettei sublimaatio korvaa aitoa tarpeen tyydytystä: kunnolla traumatisoituneen taiteilijan luovuus ei tyrehdy sillä sublimaation tuoma tarpeentyydytys on vain osittaista.

Voimme toki argumentoida että pakkomielteisyys kuuluu yksilönvapauden piiriin siihen asti kuin pakkomielteisyys ei vahingoita muita. Olisi holhoamista vaatia ihmisiä elämään tasapainoisesti. Ja onhan yhteiskunnan sopivaa palkita niitä jotka työllään tekevät hyvää ja saavuttavat poikkeuksellista menestystä? Mutta onko kysymys valinnasta jos ihmiselle ei kerta kaikkiaan ole mahdollista suhtautua tasapainoisesti elämään? Onko obsessio loppupeleissä tuuripeliä: juuri sopiva pakkomielle on menestyksen avain, kun taas huonolla onnella pakkomielteiset taipumukset tuhoavat koko elämän? Ja jos on, onko yhteiskunnalla muita vaihtoehtoja kuin palkita niitä joille elämä on jo jakanut valttikortit ja rangaista niitä joiden pakkomielle epäonnekkaasti kohdistuu vääriin asioihin?

posted under , , |

4 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Tai sitten koko Freudin teoria on täyttä potaskaa...

Ma-Riikka kirjoitti...

Mieleeni tuli, että voi olla, että osa pakkomielteisesti ja intohimoisesti työhönsä suhtautuvista (usein miehistä) saattaa olla myös neurologisesti lähtökohtaisen erilaisia, esim. lievästi Asperger-tyyppisiä. On myös ihmisiä, jotka eivät halua/kykene terapiaan muista syistä. Asiantuntijuus on myös monella tapaa palkitsevaa ja usein mahdollistaa jopa laadullisesti hienoja sosiaalisia suhteita; lienee ihmisiä, jotka ovat onnellisimmillaan, kun voivat käyttää elämänsä yhden suuren intohimon tyydyttämiseen...?

Terapianhan ei sinänsä tarvitse tyrehdyttää luovuutta. Omaa kärsimystään voi lievittää ja samalla pitää kiinni elämänsä suurista kysymyksistä.

Liisa kirjoitti...

Minä en usko, että kaikki mitä Freud kirjoitti, olisi potaskaa. Ihan kauheasti en ole lukenut alkutekstejä, mutta lukemani perusteella olen kyllä ollut usein häkeltynyt Freudin tarkasta havainnoinnista. Teoriathan muuttuivat matkan varrella.

Mutta ei pitänyt puhua Freudista vaan pakkomielteistä. Tai oikeastaan minusta näyttää siltä, että kirjoitatkin ennemmin vapaudesta ja vastuusta. Pakkomiellehän on lähtökohtaisesti jotain mikä rajoittaa vapautta - aina pakkomielteestä kärsivän omaa vapautta, joskus vielä enemmän hänen ympärillään olevien. Kuten jo sanoitkin, pakkomielle tuottaa oikeastaan aina jonkinlaista kärsimystä jollekin. Siksi meidän pakkomielteittemme taloudellinen tai miksei vaikka taiteellinenkin hyödyntäminen on perustavanlaatuisesti julmaa. Toisaalta taide saattaa hyvinkin tehdä taiteilijan tai jonkun toisen vapaammaksi, kun vankila taiteen keinoin saadaan näkyväksi.

Hm. Me ihmiset taidamme tarvita toisiamme aika perinpohjaisesti. Ja niinkuin näet, minä taisin vain pyöritellä sinun ajatuksiasi vähän toisin päin.

Saara kirjoitti...

Ajatukset on tehty pyöriteltäviksi! :D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments