Ystävyydestä, rakkaudesta, kauneudesta

Useammassakin seuraamassani blogissa on pohdittu viime aikoina meikkaamista, enemmän tai vähemmän syvällisesti. Olkoon tämänpäiväinen postaukseni pieni lisä tähän hajanaiseen keskusteluun.

Naistenlehtien mukaan meikkaaminen on jonkinlainen perusoikeus. Kun jossakin puhutaan uskonlahkoista, toimittajille tuntuu olevan kovin tärkeä kysymys ovatko lahkon naiset meikattuja vaiko eivät. Jos eivät ole, se on todiste siitä että tässä yhteisössä naiset ovat pohjimmiltaan onnettomia raukkoja. Naisella on oikeus näyttää hyvälle! Mietityttämään jää, kenen mielestä, koska, ja onko naisessa tärkeää mikään muu kuin se miten hyvältä hän näyttää. Jos meikattu nainen näyttää hyvältä, tarkoittaako se että luonnontilassa nainen on ruma, ei-haluttava, hävettävä? Näin näyttäisi aika usein olevan. Moni joka sanoo meikkaavansa vain omaksi ilokseen kuvailee saunapuhdasta olemustaan negatiiviseen sävyyn. Ilman meikkiä näyttää väsyneeltä, ihossa on ”virheitä”, piirteet ovat ”epäselvät”. Ei kuulosta kovin iloiselta. Meikkaaminen siis korjaa ongelman, kauneuden puutteen, jonka se itse luo poissaolollaan. Aika kummallista. En kannata deontologista etiikkaa ja moraalin pukemista käskyjen ja sääntöjen muotoon, mutta jos kannattaisin, todennäköisesti toivoisin ennemmin meikkaamattomuuden kuin meikkaamisen universaaliksi moraalilaiksi.

Elokuvissa sankari pääsee alta aikayksikön sankarittaren iholle sanomalla että sankaritar on hänen mielestään kaunis. Minuun –kuten ilmeisesti Krätyakkaankin- miellyttävien miesten kehut ulkonäöstä ovat vaikuttaneet nuorempana pikemminkin kuin saavillinen kylmää vettä. Millainen elokuvan sankarittarien itsetunto on jos pinnallinen huomio saa heidät onnesta soikeiksi? Onko ulkonäkö todella heidän paras puolensa? Vai ovatko he niin epätoivoisen lääpällään sankariin, niin vailla itsekunnioitusta, että heille kelpaa minkälainen huomio hyvänsä? Jossain vaiheessa tunnustan miettineeni, tätäkö se on. Onko peli todella niin tympeää kuin miksi se mainoksissa kuvataan: jos et näytä hyvältä, kukaan ei huomaa mutta jos näytät hyvältä, saat pinnallista huomiota joka lopulta vain masentaa? Todellisuus ei onneksi osoittautunut näin synkäksi. On olemassa myös tunnetta joka on jotakin aivan muuta. Eikä kauneus ole tänäkään päivänä kaikille vain pintaa ja ihailua onnekkaiden geneettisten sattumien edessä. Onneksi.


Kulttuurissamme parisuhde -jota usein kutsutaan virheellisesti rakkaudeksi- syntyy ja hengittää paljolti fyysisen kauneuden varassa ja kuihtuu sitten kun kauneus katoaa. Todellisuudessa kauneus on katsojan silmässä. Jos toisesta aidosti välittää, hänessä näkee kauneutta loputtomasti, sellaista kauneutta joka ei ole piirretty iholle vaan joka loistaa silmien takana ja siellä missä hymy syntyy. Jos taas aitoa tunnetta ei ole, virheitä alkaa löytämään täydellisimmästäkin kuoresta. Fyysinen kauneus on siis epäolennaisuus jolla on merkitystä vain silloin kun todellista tunnetta ei ole. Miten jokin niin häilyvä voisikaan olla tärkeää?

Todellinen rakkaus on ystävyyttä, sellaista josta Ellinoora kirjoittaa niin kauniisti. Sen kosketus on kevyt mutta todellinen olemus syvä ja ikuinen kuin valtameri. Se on kevyt koska se pyytää niin vähän eikä vaadi mitään. Se on ikuinen koska se kulkee niin monessa muodossa jonka me Linnén tavoin kaiken luokittelemista rakastavat ihmiset olemme jakaneet niin monien nimien alle että vähemmästäkin menee pää pyörälleen: ystävyys, rakkaus, parisuhde, avioliitto. Luokitteleminen tekee meidät tietoisiksi eroista ihmissuhteiden välillä ja saa meidät kuvittelemaan että ne erot ovat jotenkin merkityksellisiä. Vaikka todellisuudessa voi olla vain kaikki tai ei mitään, monissa eri muodoissaan. Täällä, omassa sydämessä, oman mielen avaruudessa.

posted under , , |

3 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Sanatonta ihailua kauniisti kiteyttävästä tekstistä. Etkö nyt joskus löytäisi aikaa ihan "sekulaarin" kirjan kirjoittamiseen tähtitiedettä ja tietoteoriaa ymmärtämättömän lukijan ulottuville. Sulla olisi niin paljon annettavaa.

peeÄR - mies kirjoitti...

Olen tavannut useita naisia, jotka 'tälläävät' itseään, ja syyksi ovat kertoneet vain 'oman itsensä tähden'.

Epäilen vahvasti.

Parisuhteesta ja rakkaudesta: Toteat, että
" ...parisuhde -jota usein kutsutaan virheellisesti rakkaudeksi."

Jos ilmiöitä kuvaamaan käytetään kielentyviä viestejä, on kaiketi helpompaa ymmärtää puhetta, jos sillä on edes jonkinlainen yhteinen pohja. Itse olen kyllä samaa mieltä siitä, että rakkaus ei ole parisuhteen synonyymi, mutta ei ystävyydenkään; kuvittele kahta jääkiekkoilijaa, jotka puhuvat rakkaudesta toisiinsa, ja kertovat, että he ovat hyviä ystäviä.

Mitä ajattelet siitä, "Jumala on rakkaus."?

Tässä joitakin reunamerkintöjä kirjoitukseesi - ystävä:)

Saara kirjoitti...

Joku kirjallinen projekti on kyllä tulevaisuuden suunnitelmissa- sen verran monta kertaa olen jo ehtinyt kuulla että minun olisi syytä pistää toimeksi.

Ajan puute, sehän se on suurin ongelma...

peeÄR-mies, minäkin olen sitä mieltä ettei rakkaus ole synonyymi millekään ihmisten väliselle suhteelle vaan jotain ihan muuta, joka voi ilmetä monenlaisissa ihmissuhteissa. Mitä se sitten pohjimmiltaan on, se on vielä mietinnässä.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments