Rakastavan jumalan illuusiosta

PeeÄR-mies kysyi eilisen postaukseni kommenteissa, mitä ajattelen siitä että "jumala on rakkaus". En edes yritä vastata lyhyesti. Tämä on niitä kysymyksiä jotka ansaitsevat ihan oman postauksensa.

Koska jumalaa koskevia väitteitä ei voi todistaa, jumalasta voidaan väittää mitä hyvänsä. Ja on historian saatossa väitettykin. ”Jumala on rakkaus” kuulostaa lohdullisemmalta kuin ”Jumala on 42”, mutta molempien lauseiden totuusarvo on sama- määrittelemätön. Rakkaudelle ei ole vielä löydetty kiistatonta, tyhjentävää ja informatiivista määritelmää. Parhaimmillaan, yksi meistä ymmärtää jotakin, toisella on oma perspektiivi ja kolmas on taas löytänyt jonkin tiedonmurusen omin päin. Voimme jakaa ja tutkia ymmärryksen hippusiamme yhdessä ja siten hiljalleen viisastua. Mutta en usko että rakkauden olemus tullaan selvittämään pohjamutia myöten tässä blogissa. Sama pätee jumalan käsitteeseen, tosin sillä erotuksella että polyteisti kun olen, käsitykseni jumaluudesta eroaa monellakin tavalla useimpien lukijoiden ajatuksista. Tässä vaiheessa se on kuitenkin sivusekka. Olennaista on vasta huomata se, että lause ”Jumala on rakkaus” on pohjimmiltaan vetoava käsitteellisen epämääräisyytensä vuoksi. Se on lause jonka jokainen meistä jotenkin voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin näyttää erilaiselta jokaisen mielessä. Meillä kaikilla on hiukan erilainen ymmärrys molemmista keskeisistä käsitteistä. Koska molemmat käsitteet ovat jokseenkin maailmaasyleileviä, näyttää edelleen siltä että vaikka pääsisimme yksimielisyyteen vaikkapa jumalan määritelmästä (mitä rohkenen epäillä), olemme edelleen niin eri linjoilla toisen käsitteen suhteen että lause näyttäisi edelleen erilaiselta jokaisen silmissä.

Näin ollen, totuusarvon voi määritellä vain subjektiivisesti: onko lause minun mielestäni mielekäs? Omasta puolestani voin sanoa, ettei ole. Polyteistina en ensinnäkään ymmärrä tapaa jolla käsitettä ”jumala” käytetään lauseessa. Kenestä jumalasta on puhe? Mitä muita ominaisuuksia tällä jumalalla on (ne muut ominaisuudethan vaikuttavat myös siihen miten jumaluus rakkautta ilmentää)? Mitä muita metafyysisiä sitoumuksia jumalan olemuksesta joudumme tekemään jos attribuoimme häneen rakkauden käsitteen niin vahvassa mielessä kuin lause "Jumala on rakkaus" antaa ymmärtää? Onko rakkaus tämän jumalan yksityisomaisuutta vai onko kyse siitä että tämän jumalan eksistenssi rajoittuu rakkauteen? Miten on muiden mahdollisten jumalten laita? Entä kenen näkökulmasta lause on puhuttu: ei-inhimillisen jumaluuden näkökulmasta (missä tapauksessa minä inhimillisenä oliona en todennäköisesti tunnistaisi jumalallista rakkautta vaikka se löisi minua sanomalehdellä päähän), minun inhimillisestä näkökulmastani (joka on tunnetusti hyvinkin rajoittunut), vaiko jostakin objektiivisen todellisuuden näkökulmasta, jota kukaan ei todella voi ymmärtää koska sellainen todellisuus olisi ei-kenenkään todellisuus? Ainoa keino jolla voisin lauseesta jotakin irti saada on looginen analyysi ja tässä tapauksessa se on lyhyt ja tyly: ei totuusarvoa, ei mielekkyyttä.

Kokemusteni mukaan jumalan rakkaudesta puhutaan yleensä siihen sävyyn että se on hyvä syy tai jopa jonkinlainen velvollisuus rakastaa jumalaa takaisin (argumentin vuoksi oletamme nyt että monoteistinen jumala on olemassa). Tämä on yksinkertaisesti naturalistinen virhepäätelmä: siitä että jumala rakastaa minua, ei millään muotoa seuraa että minun tulisi tai kannattaisi vastata tähän rakkauteen. Olemisesta ei seuraa pitämistä. Rakastamisen käsitteen moniselitteisyydestä johtuen tieto siitä että jumala omasta mielestään rakastaa minua ei edes olisi peruste uskoa että kyseinen jumala olisi minun näkökulmastani hyväntahtoinen. Ihmisten maailmastakin tiedämme että on tyyppejä joiden ”rakastamaksi” ei sitten millään haluaisi joutua. Mielipuoli, jonka pakkomielteen kohteen elämä on yhtä helvettiä, voi omasta mielestään olla hyvinkin rakastava ja välittävä. Hän ei ehkä kerta kaikkiaan käsitä että hänen huomionosoitustensa kohteen näkökulmasta tilanne on ahdistava. Jos hänen kanssaan ryhtyisi pohtimaan rakkauden olemusta, voisi jopa käydä ilmi että sellaiset asiat jotka meidän mieleltämme terveiden ihmisten mielestä ovat rakkautta, olisivat hänen mielestään heikkoutta tai tunnekylmyyttä. Nähdäkseni minulla ei siis ole perusteita ajatella, että se että ei-inhimillinen, tämän maailmankaikkeuden ulkopuolinen jumala ilmoittaa rakastavansa minua, tarkoittaa että hän myös osoittaa rakkauttaan tavalla jota minä arvostan vähimmässäkään määrin. En sano että se on mahdotonta, ainoastaan ettei minulla ole perusteita otaksua että näin on.

Jos olisin erityisesti yrittänyt kiinnittää jumalan huomion puoleeni ja yrittänyt päästä väleihin hänen kanssaan, voisi varmaankin sanoa että minun olisi kohteliasta ja kunnollista pyrkiä jatkossakin ylläpitämään hyviä välejä tähän jumalaan. Mutta koska ihminen voi olla vastuussa vain itsestään ja omista tekemisistään, olisi absurdia ajatella että edes jumalolennon yksipuoliset tunteet tai dispositiot voisivat velvoittaa tai perustellusti motivoida minua mihinkään. Rakkaus on lahja, sellainen jonka voi jättää rakastetun ovelle, ja jolle rakastettu sitten tekee aivan niin kuin häntä sattuu huvittamaan: avaa ja vie sisään lämpimään tai potkaisee jorpakkoon. Kun annan lahjan aidon välittämisen motivoimana se lakkaa olemasta minun omaisuuttani eikä minulla ole enää sananvaltaa siihen mitä vastaanottaja sillä tekee. Voin pahoittaa mieleni jos rakastettuni päättää hyppiä antamani lahjan ja rakkauteni päällä sen sijaan että ottaisi sen vastaan, mutta jos kuvittelen että lahjan antaminen millään tavalla velvoittaa vastaanottajaa olemaan minulle mukava, en todellisuudessa ole antanut lahjaa vaan lahjuksen. Rakkaus on perustavalla tavalla epäreilua. Koska todellinen rakkaus ei pyri kahlitsemaan rakastettua, se ei myöskään voi paheksua moraalisesti tai uhata muilla ikävillä seuraamuksilla sitä joka sen torjuu.

Jumaliin sovellettuna: jos olisi olemassa jumala joka rakastaisi minua, tieto jumalan rakkaudesta voisi olla minulle edelleen yhtä perustellusti merkityksetön kuin merkityksellinenkin. Jos jumalan rakkaus on todellinen lahja eikä lahjus, voin vapaasti ja huoletta myös torjua sen. Jos se taas on lahjus, minun on moraalista torjua se koska lahjomattomuus on hyve. Lahjomaton ihminen on vapaa arvostelemaan asioita sellaisina kuin ne ovat, eikä päädy omaksumaan itselleen edullisia uskomuksia tai välttämään joidenkin uskomusten omaksumista ikävien seuraamusten pelossa. Sillä, onko minun hyödyllistä pitää jotakin väitettä totena, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko väite oikeasti tosi. Jos haluan olla ihminen jolla on mahdollisimman hyvä arvostelukyky, minun on siis järkevää pyrkiä lahjomattomuuteen.


Sitä paitsi, minusta näyttäisi siltä että niin ihmisiin kuin jumaliinkin pätee se, että minun olisi parempi rakastaa heitä sen vuoksi mitä he ovat kuin sen perusteella mitä he minusta ajattelevat. Tämän vuoksi en oikein tiedä mitä tekisin tiedolla jonkin jumalolennon tunnetiloista. Jos takapihalleni tupsahtaisi jumalolento joka ilmoittaisi olevansa kiinnostunut minusta ja hyväntahdon eleenä lupaisi vastata itseään koskeviin kysymyksiini, aloittaisin mieluummin kyselemään kyseisen jumalan luonteesta- siis pyrkisin selvittämään, onko kyseinen jumala sellainen olio jonka kanssa haluan ylipäätään olla tekemisissä. Tunteista puolin ja toisin voidaan keskustella myöhemminkin.

posted under , |

7 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Joitain vuosia sitten tuttu luterilainen pappi onnistui vielä (tarkoittamattaan) järkyttämään minua sanomalla että hyväksyy täysin sen, että Jumala on hänen oma konstruktionsa. Tämä ei luonnollisestikaan horjuttanut hänen uskoaan millään tavalla.

Vähän myöhemmin pysähdyin pitkäksi aikaa ortodoksiteologi Alexander Schmemannin lauseeseen, että Jumala tarvitsee meidän siunaustamme, siis, niinkuin ymmärrän, rakkauttamme.

Ei ehkä niitä tavanomaisimpia jumalasuhteen kuvauksia, mutta sellaisia, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään asian vastavuoroisuutta. Eikö ylipäätään rakkaudessa ainakin pitäisi olla enemmän kysymys antamisesta kuin ottamisesta? (Ja siihen kun yltäisi edes sekunnin ajaksi)

peeÄR - mies kirjoitti...

Saara, kiitos analyysistasi. Kiitos vielä siitä, että vaivauduit bloggaamaan siitä koko postauksen.

Minulle jää vielä jotain hampaankoloon joko erillisen postauksen muodossa tai sitten kommentoimalla tätä kirjoitustasi. Nyt en ehdi/jaksa/ paneutua.

Ystävällisesti

Millan kirjoitti...

Se minua on aina ihmetyttänyt, mistä te moraalifilosofit rakennatte etiikkanne perusteet. Erilaisia filosofisia koulukuntia ja ihmiskuvia kun on ollut ja on edelleen niin paljon.

Looginen päättely vaikuttaa näin asiaa tuntemattomasta joskus kuin palikkaleikiltä, jossa on kyllä ihailtavan selkeät säännöt, mutta säälittävän rajoittunut valikoima palikoita.

Minulle rakastava Jumala ON ja se on jotain, mitä minun ei enää tarvitse edes pyrkiä selittämään -mutta minä en olekaan filosofi, enkä enää edes opettaja. Molempiin rooleihin se selittämisen pakko ja pyrkimys jotenkin erottamattomasti kuuluu.

Liisa kirjoitti...

Minun pitää nyt vähän korjata sanomisiani, kun aloin taas epäillä hataraa muistiani, aiheellisesti. Tarkistin Schmemannin, ja hän sanoo oikeasti niin, että meidän elämämme perimmäisenä täyttymyksenä on kyky siunata Jumalaa. Niin että ehkäpä me kuitenkin tarvitsemme Jumalaa enemmän kuin Jumala meitä? Mutta vastavuoroisuudesta, tai yhteydessä elämisestä on kuitenkin kyse.

peeÄR - mies kirjoitti...

Haaste sinulle sivullani;)

Saara kirjoitti...

Haa, olen selvästi onnistunut herättämään teissä ajatuksia. :D

Millan, samalla filosofisella menetelmällä etiikkaa tutkitaan kuin kaikkea muutakin. Koska tehtävä on todellakin vaikea, ei yhtenäisestä kannasta ole tietoakaan. Filosofia kyllä edistyy, mutta hitaasti.

Oman etiikkani perusteista kirjoitan varmaankin lähitulevaisuudessa oman postauksen. :)

alias Edmund kirjoitti...

Moi!

Oma uskonnonfilosofinen kantani on eksperimentalismi ja sen mukaisesti ajattelen lauseen "Jumala on rakkaus" viittaavan uskonnollisen ihmisen kokemukseen uskonnollisessa kokemuksessa. Käsitteellisellä tasolla koko Jumala on suuri paradoksi, kokemuksen tasolla asia saattaa vaikuttaa mielekkäämmältä ja ymmärrettävämältä kuin havaittava todellisuus. Uskova siis kokee vastaanottavansa Jumalan rakkautta ja joskus se saattaa näkyä uloskin päin intohimoisena ilona. Asian voi tietenkin selittää miten vain, mutta tämä on siis uskovan näkökulma. Hän on tietenkin perillä myös muista selitystavoista, mutta ei katso niiden pääsevän asian ytimeen(itse katson että erityisesti neurotieteelliset selitykset ovat hyvin ongelmallisia tieteen ja logiikan näkökulmasta).

En väitä, että "Jumala on vain rakkaus". Asiaan kuuluu lähes pelottavalla tavalla myös toinen puoli, jolta Isä meidässäkin pyritään välttymään...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments