Mitä sensuurilaki kertoo yhteiskunnasta?


Saaga poliisin salaisen sensuurilistan ympärillä jatkuu. Nyt lista on julkaistu yhdysvaltalaisella sivustolla. Poliisi on jo reippaasti laittanut menemään virka-apupyynnön ja minunkaltaiseni ihmiset voivat vain ihmetellä, miksei vastaavaa reippautta ole löytynyt silloin kun listalle on löydetty EU-maissa löytyviä mahdollisesti lapsipornoa sisältäviä sivustoja. Ilmeisesti tällaisten sivustojen sulkeminen ja niiden ylläpitäjien vastuuseen saattaminen ei olekaan niin kiireellistä.

Kovin toiveikas virka-avun nopeasta saamisesta poliisimme ei kuitenkaan ole, koska ”Yhdysvalloissa on niin tiukka sananvapauslainsäädäntö.” Niin muuten on meilläkin, ellei perustuslakia ole menty kaikessa hiljaisuudessa muuttamaan. Harmillista on ilmeisesti sekin että salassapitovelvollisuus koskee vain niitä joilla on pääsy poliisin viralliseen listaan- edelleen on täysin laillista selvittää omatoimisesti, mitä sivustoja listalla on ja koota sitten itse lista sivuista joille surffatessa ruutuun lävähtää pahaenteinen varoitusteksti.

Tämä on toki taas tätä vanhaa juttua. Koittakaa kuitenkin kestää, tämä aihe on minulle rakas ja sellaisena pysyy siihen asti kun lainsäädäntö muuttuu hiukan vähemmän pelottavaksi tai vaihtoehtoisesti siihen asti kun joku auttaa minua ymmärtämään että olen huolissani aivan turhasta ja todellisuudessa laki lapsipornon sensuurista on hyvä laki joka osaltaan on tehnyt yhteiskunnastamme paremman ja turvallisemman paikan elää- meille kaikille ja ennen muuta lapsille, joissa on maamme tulevaisuus.

Yksi lainsäädännön tehtävistä on luoda yhteiskuntaan erilaisia toimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi perhelainsäädäntö antaa ihmisille mahdollisuuden perustaa erilaisia perheitä, ja esimerkiksi romanttisella retkellä maistraattiin on tietyt oikeusvaikutukset (erityisen jännittävää nykyään on, että oikeusvaikutukset siviiliavioliitossa ovat erilaiset riippuen siitä mitä sukupuolta puoliso sattuu olemaan). Toisaalta lainsäädäntö myös estää tai ainakin haittaa tiettyjä yhteenliittymisen muotoja: perheoikeuden maailmassa pysytelläkseni, esimerkiksi moniavioisuus on kiellettyä. Ihmiset toki voivat harjoittaa polyamoriaa ja elää polyamorisessa kommuunissa, mutta tällaisia perheitä ei tunnusteta laissa ja siten esimerkiksi kolmen henkilön avioliitonomainen yhteiselämä on mahdotonta rekonstruoida oikeudenmukaisesti lain edessä.

Onkin siis hyvä kysyä aina välillä, millaisia oikeusinstrumentteja rakkaassa valtiossamme on ja mihin kaikkeen niitä voidaan käyttää. Erityisen tärkeää on kysyä, voidaanko niitä käyttää totalitarismin ja pakkovallan välineinä. Esimerkiksi laki lapsipornon sensuurista ei ole ongelmallinen vain sisältönsä takia vaan ennen muuta siksi että tällä lailla luodaan sensuurijärjestelmä. Aivan muutamien vuosikymmenten takainen historia osoittaa että tällaista järjestelmää on käytetty hirmuvallan välineenä. Pohjoismaisen demokratian tekee turvalliseksi paitsi yhteiskunnallisten valtasuhteiden tasapainoinen jako Montesquieun hengessä ja vallankäytön laillisuus, myös osaltaan se ettei valtiolla ole käytössään välineitä harjoittaa mielivaltaa. Poikkeustilalait kyllä leikkaavat kansalaisten oikeuksia ja vapauksia, mutta nekin ovat voimassa vain tarkoin määritellyissä olosuhteissa ja niiden voimaan saattaminen vaatii erityistoimenpiteitä ja tämä erottaa ne mielivallasta. Salaiset sensuurilistat taas ovat paraatiesimerkki mielivaltaisesta vallankäytöstä joka on demokraattisen kontrollin ulottumattomissa. On paljon helpompaa käyttää olemassaolevaa järjestelmää kuin luoda kokonaan uusi juridinen instrumentti. Siksi on tärkeää olla valppaana silloin kun uutta oikeutta luodaan: sitä voidaan alkaa käyttämään muihinkin kuin alkuperäisiin tarkoituksiin, muissa olosuhteissa kuin mitkä ovat vallinneet oikeutta luotaessa. Myös sensuurilakikeskustelussa on jo nyt ilmaistu halukkuutta laajentaa sensuurin sovellusalaa. Miten tulevaisuudessa?

Oikeustiede ei ole luonteeltaan eksploratiivista- se ei pyri löytämään uutta oikeutta kuin maahan kätkettyjä aarteita, vaan uutta oikeutta reseptoidaan (suomeksi sanottuna maahantuodaan ja sovelletaan täkäläisiin oloihin) tai luodaan silloin kun sille on olemassa yhteiskunnallinen tarve. Yhteiskunnallisiin tarpeisiin taas voi usein vastata monella tavalla, ja se tapa mikä päätyy lakikirjan kansien väliin on tulosta lainsäädäntöprosessista jossa vaikuttaa niin yhteiskunnassa vallalla olevat arvot, poliittiset voimasuhteet kuin lainsäätäjien henkilökohtaiset motiivit. Mitkä ovat ne yhteiskunnalliset tarpeet joihin vastaaminen nimenomaan sensuurilailla on rationaalista? Jos minulta kysytään, sensuuri ei ole rationaalinen vastaus yhtään mihinkään. Mutta jos haluamme ymmärtää ilmiötä, meidän on pistettävä vähäksi aikaa sivuun omat mielipiteemme ja pyrittävä löytämään sellainen yhteiskunnallinen tila jossa sensuuri vaikuttaa niin rationaaliselta että se selviytyy matkasta ideasta valmiiksi laiksi jota sitten aletaan soveltaa.

Minulle tulee mieleen vain yksi tilanne jossa tämä on mahdollista, ja se on moraalinen paniikki. Moraalisia paniikkeja syntyy yhteiskunnassa aina silloin tällöin: ne ovat kollektiivinen tapa ilmaista tunteita, vahvistaa me-henkeä yhteiskunnassa ja vahvistaa yhteisön arvoja ja oikeustajuntaa. Olen ollut havaitsevinani viime aikoina, että suomalaisessa yhteiskunnassa on tunnettu suurta huolta useammastakin asiasta. Mitä se kertoo yhteiskuntamme tilasta? Mitkä ovat ne tarpeet joita yhdessä panikointi tyydyttää? En ole yhteiskuntateoreetikko, joten en osaa vastata. Toivottavasti joku lukija on, koska uskon että vastaukset näihin kysymykseen ovat hyvinkin mielenkiintoisia.


*muok* lisätty pudonnut ajatus

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments