Kauhujen puutarha


Aloitan Tieteen Päivillä syntyneiden ajatusteni purkamisen tuoreimmasta päästä, siis geeniteknologian keinoin tapahtuvaa kasvinjalostusta käsitelleen päivän painin herättämistä ajatuksista. Siellä nimittäin opin, että vaikka päältä päin katsoen meidänkin puutarhamme on hyvin idyllinen, hiukan villiintynyt mummonaikainen omenatarha, valistumattomalle geenimuunneltujen ravintokasvien vastustajalle se olisi todellinen kauhujen puutarha.

Kasvatamme kasvimaalla kasveja jotka poikkeavat radikaalisti luonnonmuodosta, kuten oransseja porkkanoita. Itse asiassa jo porkkanan muoto on jalostuksen tuotetta- luonnonporkkana on onneton riisku josta ei saisi edes naposteluporkkanaa. Alun perin porkkanoita kasvatettiin sen lehtien ja siementen vuoksi kuten nykyäänkin sen sukulaisia, persiljaa ja tilliä. Edelleen, 1600-luvulle asti porkkanat olivat väriltään violetteja. Vasta silloin Hollannissa löydettiin oranssi värimuunnos johon ihmiset tykästyivät. Nykyään violettien porkkanoiden siemeniä myydään erikoisuuksina kotipuutarhureille. Meillä on myös kasveja jotka eivät yksinkertaisesti tuota siemeniä. Esimerkiksi auringonkukat: jos haluamme kasvattaa niitä, on mentävä ostamaan joka kevät uudet siemenet. Tämä johtuu siitä että Suomen kesä on auringonkukille hiukan liian lyhyt- ne eivät normaalin kesän aikana ehdi kypsyttää siemeniään ja kylväytyä. Tästä myös johtuu se, että vaikka auringonkukat ovat suosittuja puutarhoissa, ne eivät ole levinneet luontoon kuten esimerkiksi lupiinit, kurtturuusut ja jättipalsamit ovat tehneet.

Lisäksi meillä kasvaa runsaasti kasveja joita ei käytännössä voi lisätä lainkaan suvullisesti: niiden siemenkylvöstä syntyneet jälkeläiset voisivat olla ihan mitä hyvänsä, ja useimmiten kaikkea muuta kuin satoisat, hyvänmakuiset ja kestävät emokasvinsa. Näistä kasvihirviöistä suurimpia nimitämme omenapuiksi ja niitä on kasvanut tällä tontilla jo kymmenien vuosien ajan. Jokainen omenapuumme on jotakin lajiketta ja siten lisätty suvuttomasti niin että se on identtinen emoyksilönsä kanssa. Jos esimerkiksi kävisi niin että jostain syystä meidän pihallamme kasvava Ananaskaneli-omenapuu jäisi lajikkeensa viimeiseksi edustajaksi Maan päällä, emme voisi turvata sen säilymistä jälkipolville keräämällä siitä siemeniä vaan meidän täytyisi alkaa lisäämään sitä perusrungoille varttamalla.

Kyllä, suhtaudun itse kriittisesti geeniteknologiaan. Mutta huoleni perustuvat gm-tekniikan laajamittaisen käyttöönoton mahdollisiin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, eivät huuhaa-argumentteihin joiden takaa paistavan tietämättömyyden näkee helposti jokainen jolla on harrastelijapuutarhurin tietotaso. Pelottelu joka pohjautuu väritettyihin tai väärinymmärrettyihin seikkoihin tehoaa vain täydellisen tietämättömiin ihmisiin. Heitä toki riittää, etenkin kun gm-keskustelussa ovat puheena maalaiseen elämänpiiriin kuuluvat asiat joista moni kaupunkilainen on täysin vieraantunut. Mutta tietämättömien pelottelu joka perustuu valistumattoman yleisön epäluulojen herättämiseen on strategia, jolla ei tehdä vaikutusta asiantuntijoihin. Silloin ei myöskään päästä käymään keskustelua niillä foorumeilla joilla kriittistä keskustelua todella pitäisi käydä ja jossa kehityksen kulkuun todella voitaisiin vaikuttaa. Kun kriittisyys ei enää tarkoita jonkin asian analyyttista tarkastelua vaan vastustamista vastustamisen vuoksi, sen järkiperusta katoaa. Koko keskustelu on tällöin vaarassa jumittua asemasodaksi. Kun asiantuntija joutuu jatkuvasti puolustautumaan tietämättömiä uskonsotureita vastaan, hän alkaa helposti uskoa ettei ole olemassa myöskään valistunutta kritiikkiä vaan hänen työnsä on moraalisesti täysin ongelmatonta. Tämäkään ei yleensä pidä paikkaansa, mutta tulehtuneessa, aggressiivisessa ilmapiirissä on vaikeaa saada syntymään minkäänlaista rakentavaa keskustelua mahdollisista ongelmista.

Suuren saarnaajan rooli on houkutteleva, ja ehkä se on sitä filosofille enemmän kuin monelle muulle. ”Jos minä tietäisin, miten eletään hyveellisesti, kertoisin siitä heti kaikille!” on lause jonka olen kuullut usein ja monenlaisten ihmisten suusta. Aina se kuitenkin esitetään ihmettelevään sävyyn: jos filosofi tutkii suuria kysymyksiä työkseen, miksei hän kulje jakamassa tietoaan oikeasta tiestä jehovantodistajan peräänantamattomuudella? Yleensä vie jonkin aikaa selittää, että vaikka filosofin tehtävänä toki on kommunikoida löydöksistään etiikan(kin) alalla, tämä ei välttämättä tarkoita saarnaamista eikä saarnaaminen edes ole välttämättä paras tapa saada sanomaansa perille. Jehovantodistajatkin ovat pieni uskonnollinen vähemmistö Suomessa, eikä se suinkaan ole kiinni yrityksen puutteesta.

Useimmat ihmiset, ja ehkä ennen muuta asiantuntijat jotka ovat omistaneet uransa jollekin yleisesti jalona pidetylle päämäärälle, haluavat kovasti uskoa että he ovat jo hyviä ja kunnollisia ihmisiä joilla ei kerta kaikkiaan ole paljon kehittymisen varaa. He haluavat uskoa tähän niin kovasti, että eivät halua missään tapauksessa kuulla vastakkaisia argumentteja, etenkään jos ne ovat hyvin perusteltuja. Sen sijaan että tutkiskelisivat itseään, he yleensä tukkivat korvansa äkkiä jos vaikutan liian innokkaalta (miksi toisinaan lasketaan jopa filosofiksi esittäytyminen). Mutta filosofin työnä ei pohjimmiltaan ole toimia jumalallisena totuudentorvena vaan herättää ajatuksia ja ideoita missä kulkeekin. Eikä ajatusten herättämiseen aina tarvita edes sanoja, ja julistusta vielä harvemmin. Usein hiljainen esimerkki riittää.

Toisaalta, monet ihmiset joille eettisyys on tärkeää, ovat kiireistä väkeä jotka pyrkivät tekemään voitavansa. Koska yksi ihminen ei voi ottaa harteilleen koko maailman murheita, monet meistä rankkaavat asiat jonkinlaiseen järjestykseen voimavarojensa ja elämäntilanteensa mukaan. Niin vain täytyy tehdä. Tällaisia ihmisiä ei pidä mielestäni masentaa saarnaamalla siitä yhdestä asiasta jossa heillä on vielä parantamisen varaa (ja mistäpä minä tiedän, vaikka se olisi heidän listallaan seuraavana), ennemmin he kaipaavat kiitosta niistä yhdeksästä asiasta joiden suhteen he jo toimivat esimerkillisen hyvin. Hyvyys kun saa harvoin kiitosta ja kannustusta ilman taka-ajatuksia. Harvoin sitä edes huomataan. Kun tällainen ihminen tulee luokseni huolissaan jostakin, hän nähdäkseni sekä ansaitsee että tarvitsee enemmän ystävällisyyttä ja ymmärrystä kuin moraalisaarnaa.

Usein ammattietiikka perustuu eettisiin sääntöihin, ja niistä taas tapaa olemaan vain vähän apua tosielämän moraalisten ongelmien edessä. Tämä ehkä johtuu siitä että ammattieettiset säännöstöt on yleensä luotu yhtä paljon mainokseksi asiakkaille kuin tueksi moraalikysymysten kanssa painiville ammattilaisille. Pedofiliasta syytetyt tarvitsevat asianajajia, äärimmäisen rankan eläinkokeen tekeminen saattaa pelastaa ihmishenkiä ja niin edelleen, eikä tämäntyyppisissä tilanteissa ylevistä periaatteista ole useinkaan paljon iloa. Ihmisille on helppo kertoa mitä heidän pitäisi tehdä niin kauan kuin on täysin pihalla siitä millaisten ongelmien kanssa he joutuvat vastakkain. Minulla voisi joskus olla aikaa ja mahdollisuutta pohdiskella pedofiilin asianajajan moraalisia dilemmoja ja kirjoittaa aiheesta sitten jotakin syvällistä, mutta tosiasia on, että minun työhuoneeni ovelle ei koskaan ilmesty kaveri jolla on niskassa raskaat syytteet iljettävästä rikoksesta ja tarve saada apuani ja oikeudenmukainen käsittely asialleen. Minun huoleni ovat toisenlaiset, ja niiden kanssa eläessä olen huomannut että harvoin minulla on aikaa ja taitoa ratkoa omia ongelmiani läheskään yhtä taitavasti kuin toisten ihmisten dilemmoja. Jos joskus kirjoittaisin sen syvällisen tutkielman, minun olisi syytä pitää tämäntyyppiset seikat mielessä.


Jos haluamme keskustella rakentavasti esimerkiksi geenimuuntelun etiikasta, lakimiesetiikasta tai muusta monimutkaisesta aiheesta, on myös kriitikon rooliin astuvan oltava edes joten kuten perehtynyt alan perusteisiin ja toiseksi keskusteluilmapiirin on oltava rauhallinen ja rakentava. Harvassa tilanteessa tarvitaan kipeästi lynkkausmentaliteettia.Pikemminkin, sillä joka näyttää moraalisen ongelman olemassaolon on myös hyvä olla tarjottavanaan rohkaisevia sanoja ja järkeviä ehdotuksia siitä miten tilannetta voisi mahdollisesti lähteä korjaamaan.

posted under , , |

3 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Ai ai, nytpä tuli paljon kiinnostavia asioita. Mieleen tarttui erikoisesti analyysi siitä miten keskustelu sammuu ja muuttuu, niinkuin kuvaat, asemasodaksi. Enpä ole ennen tajunnutkaan näin kirkkaasti, miten keskustelun tason laskeminen todellakin lujittaa asemia myös sitä kautta, että luultavasti molemmat osapuolet alkavat pitää toisiaan moraalittomina/tietämättöminä/tyhminä. Tätä jään pureksimaan.

Loppupuoli:just näin. Ehkä sillä lisäyksellä, että johonkin asiaan sitoutuneet ihmiset "investoivat" - kamala sana mutta parempaakaan en löydä - itsestään paljon asiansa eteen. Tämän huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen menettää tämän asian, vaikka nyt työnsä. Luulen että ihmiset jollain tavalla tuntevat sen, miten syviä asioita itsessä omaan asiaan kohdistuva kritiikki voisi uhata. Siitä syntyy ylireagointia, mikä näkyy joskus kertakaikkisena keskustelukyvyttömyytenä.

Mutta ei silloinkaan tarvita mollausta, ei mitään osapuolta kohtaan.

Liisa kirjoitti...

Pitää tarkentaa. Tuo oivallus koski nimenomaan sitä, miten huono keskustelu saa lopulta ihmisen pitämään itseään virheettömämpänä kuin mitä hän muuten ehkä ajattelisikaan. Mutta kyllä noinkinpäin, kuin ensin sanoin.

Saara kirjoitti...

Joo-o, näin minäkin ajattelen.

Kun ihmiset tuntevat itsensä uhatuksi, ensiksi kärsii usein kommunikaation rehellisyys, mikä johtaa siihen että hankalat asiat päätyvät maton alle. Aletaan siis puhua jostakin fantasiamaailmasta todellisen maailman sijasta. Klassikkoesimerkiksi käy vaikka "meidän koulussa ei esiinny kiusaamista.

Siinä vaiheessa kun tilanne on edennyt asemasotavaiheeseen sen purkaminen on hyvin vaiheaa koska avoimen keskustelun lähtökohtana on avoimuus toista kohtaan. Mutta kuka haluaa laskea aseet ensiksi, kun uhkana on että se tulkitaan heikkouden merkiksi?

Yleisempi vaihtoehto on väistää: esimerkkinä tästä on ympäristökeskustelun nykytila jossa monet asiantuntijat sulkeutuvat omiin piireihinsä ja lakkaavat edes yrittämästä kommunikoida selväsanaisesti suuren yleisön kanssa. Mikä taas pitkällä aikavälillä vain pahentaa tilannetta...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments