Excuse me, are you Amish?

Kiireinen aamu. Olen nukkunut puolisen tuntia liikaa ja se on paljon kiireisenä helsinginretkipäivänä. Hyppään mekkoon, hops, sitten essuun, tukka ei vaikuta yhteistyöhaluiselta joten kiepsautan sen armotta nutturalle ja hilkan alle, elämöiköön siellä jos pystyy. Tänään ei neuvotella. Pikainen aamupala, ulkovaatteet, käsväsky kainaloon ja menoksi. Onneksi pääsen miehen kyydissä Espooseen asti, ei tarvitse odottaa kun bussi matelee Lohjan läpi ennen selviytymistään moottoritielle. Espoossa vaihto paikallisbussiin. Vasta kavutessani bussiin tunnen oikeasti heräileväni. Kaivan laukusta kirjan (Turok & Steinhardt: Endless Universe: Beyond the Big Bang) ja koitan uppoutua Higgsin kenttien ja inflaatioenergian ihmeelliseen maailmaan.

“Excuse me, are you Amish?” Räps. Kysymys jota en odottanut kuulevani niin kauan kuin pysyttelen Atlantin tällä puolella, esitettynä lumoutuneella äänensävyllä, täydellisellä amerikanenglannilla.
Vastaan kohteliaasti että en, olen filosofi. Koska tämä on ihmisten mielestä yleensä vähintään yhtä kiehtovaa kuin omituiseen uskonnolliseen lahkoon kuuluminen, löydän itseni pian keskustelemasta etiikasta. Uusin amerikkalainen tuttavuuteni on innoissaan ilmielävästä filosofista. Elämän suuret kysymykset ovat alkaneet mietityttää häntä paljon viime aikoina, niin työssä kuin vapaa-ajallakin ja lyhytkin keskustelu filosofin kanssa näyttää selkeyttävän ajatuksia.

Tällainen ei ole mitenkään ainutlaatuista, paitsi ettei minua ole ennen amishiksi luultu. Ensimmäistä kertaa hypätessäni yksinkertaiseen mekkoon kaksi vuotta sitten, en ollut ollenkaan varma siitä onko tämä nyt alkuunkaan hyvä idea. Itse asiassa, syvällä sisimmässäni kalvoi epäilys siitä että tämä filosofi oli taas etenemässä hyvää vauhtia kohti jotakin uutta ja originellia tärähtäneisyyden muotoa. Puoliso toki seisoo tukenani kuin peruskallio niin kauan kuin tuntee loogiset perustelut omituisen toimintani takana, mutta entä ne kaikki muut? Pitäisivät omituisena. Tuijottaisivat kunnes alkaisin vajota maan alle. Hyvä jos en suoraa syrjintää kohtaisi näinä aikoina jolloin aina vain vähäisempi erilaisuus riittää tekemään ihmisestä silmätikun. Luultavasti en enää koskaan saisi uusia ystäviä. Ja niin edelleen. Voi vaikeus ja angsti, voi tiedon tuskaa, voi sitä päivää jolloin keksin että filosofiksi ryhtyminen olisi hyvä idea!

Turhaan paruin. Todellisuudessa mekkoni tuntuu olevan kohtalaisen hyvä keskustelunherättäjä, magneetti joka vetää puoleensa ihmisiä jotka kaipaavat hyvää kysymystä tai tuoretta näkökulmaa pohtiessaan suuria kysymyksiä. Mekon ansiosta olen päässyt käymään monta mielenkiintoista keskustelua ja saanut useammankin uuden ystävän. Näytän toki paljon paremmalta bilehilevarustuksessa, mutta toisaalta, juttelen kyllä huomattavasti mieluummin ihmisten kanssa jotka ovat ensimmäisestä repliikistä lähtien kiinnostuneempia ajatuksistani kuin siitä miten kiva tukka minulla on ja mistä löytänyt puseroni. On paljon ihmisiä joille keskustelu filosofin kanssa on oikeasti hyödyllinen. Jos haluan olla hyödyksi tälle maailmalle, onko minun silloin parempi maastoutua valtavirran sekaan vai näyttää ihmiseltä joka ajattelee selvästi jotakin muuta kuin mikä on tänä keväänä kuuminta hottia?

Muttamutta…jos vastaus on niin helppo ja logiikka kirkasta kuin böömiläinen kristalli, miksi minulle silti tulee toisinaan vieläkin päiviä jolloin ikävöin farkkuja ja jotain kivaa yläosaa? Yksittäiset hyväntekeväisyystempaukset keräävät aina innokkaita osanottajia, mutta päivittäisessä elämässä pientenkin hyvien tekojen tekeminen tuntuu toisinaan lähes ylivoimaiselta. Mistä sekin johtuu? Ei luulisi olevan vaikeaa kiskoa yhtä mukavaa ja nätin väristä mekkoa päälleen aamulla ja siirtyä miettimään jotakin tähdellisempää kuten esimerkiksi sitä, miten tämä maailmankaikkeus onkaan tänne poksahtanut. Tai miksi niinkutsutuissa sivistysvaltioissakin vielä uskotaan sodankäynnin olevan hyvä keino ratkaista konflikteja. Vaan ei se aina mene niin. Kuinka paksu pitääkään ihmisen kallon olla, jos omat opetuksetkaan eivät sinne tahdo upota?

Tänään ystävällinen sattuma taas muistutti minulle muutamasta tarpeellisesta tosiasiasta, kuten siitä että se mikä mielialani hypätessäni mekkoon aamulla on, ei vielä kerro mitään syvällistä tekoni lopullisesta merkityksellisyydestä. Toivottavasti vielä muistan tulla lukemaan tämän postauksen seuraavalla kerralla kun tekisi mieli heittää maalaismekko naakkojen raadeltavaksi.

3 kommenttia:

peeÄR - mies kirjoitti...

Ei oo reilua jättää kuvaa pois - ymmärtäis paremmin - mikäli pukeutuminen oli edes postauksen pointti;)

Liisa kirjoitti...

Täytyy myöntää, että minuakin on jo jonkin aikaa kiinnostanut se mekkomalli, nimittäin jos se on kovinkin mukava päällä! Omani olen jo esitellyt ;-)

Saara kirjoitti...

Mitä ihmettä, päivän asujako täällä toivotaan?! X)

Pistetään korvan taakse...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments