Banaanipiiraasta ja perheonnesta

Ensin hain puita. Sitten tein tulen leivinuuniin. Sitten kohentelin sitä välillä, ja parin tunnin päästä hiillos oli sammunut. Tällä välillä pilkoin tertullisen banaaneja, sekoitin taikinan ainekset ja täytteen, kaulin ja lopulta kasasin sievän banaanipiiraan. Sitten työnsin sen uuniin. Nyt taas odotellaan. Aviomiehenkin tie tuntuu vievän leivinuunin ohi yhä useammin ja hänen silmissään on kaihoisa katse.

Jos perhe on ihmiselle tärkeintä, miksi kaikki ajanhallinnan “asiantuntijat” neuvovat ensiksi tinkimään kotitöistä, siis niistä asioista jotka suoraan vaikuttavat perheen hyvinvointiin? Miksi minulla pitää olla omaa elämää, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä ettei aikaa riitä läheisille? Miksi juuri kotityöt ovat ikäviä, naista alistavia, orjuuttavia, pakkopullaa joiden suhteen pitää päästä mahdollisimman vähällä? Miksi on niin paljon hienompaa olla poissa, tuottamassa selkänahastaan lisäarvoa vieraalle tai vain huitelemassa kavereiden kanssa mahdollisimman vapaana ja juurettomana? Ja jos se kaikki vapaus on niin hienoa, miksi sydämeen hiipii outo kylmyys siinä vaiheessa kun havaitaan että kaiken tämän itsensä toteuttamisen lomassa perheellä on yhteistä vain jääkaappi ja asuntolaina?

Onko perhe todellisuudessa menneisyyteen kuuluva arvo, josta ei olla vielä puheen tasolla osattu päästää irti mutta josta aika on kuitenkin ajanut auttamattomasti ohi? Miksi perheen eteen tehdään uhrauksia toisensa perään, mutta töissä luodaan, toteutetaan itseä ja niin edelleen- vaikka useimpien tavallisten ihmisten “urat” ovat enimmäkseen arkista puurtamista pienenpuoleisella palkalla? En ole empiristi, mutta luulen että tässä voisi olla diskurssianalyysin paikka. Se miten maailmasta puhumme vaikuttaa siihen miten maailman näemme. Toisaalta, teot vaikuttavat elämään paljon enemmän kuin suuret puheet. Jos arvostan perhettä vain puheissani mutta todellisuudessa annan kaiken muun ajaa sen ohi päättäessäni ajankäytöstäni ja tekemistäni, teot pakostakin ratkaisevat. Niin, ainahan voi erota jos sukset menevät ristiin liian pahasti ja lähteä etsimään uutta onnea. Jos rakkauteen ei ole paljon sijoittanut, ei erokaan satu kovin paljon. Mutta onko hyvää elämää se jos mikään ei oikeastaan tunnu miltään? Entäpä jos haluan elää paitsi järjellä myös tunteella? Järjen vastakohta eivät ole tunteet vaan järjettömyys.


Voin olla melko älykäs, mutta tunneälyä minulle on siunattu rajallisesti (vai mitä pitäisi ajatella siitä että miesparka on joutunut kosimaan minua neljä kertaa ennen kuin pääsimme henkikirjoittajalle asti?) Ihmissuhteet, kuten raha-asiatkin sujuvat minulta sitä paremmin mitä yksinkertaisempina ne pidän. Planeettateoreettiset parisuhdeopit ja kymmenen kohdan suhdeanalyysit menevät minulta armotta yli. Onneksi näyttää sillä että vähemmälläkin selviää: olemalla paikalla eikä vain läsnä, rehellisyydellä, ja ihan vaan sillä että yrittää olla mukava puolisolle. Joku ehkä voisi kuvitella että filosofin ja psykologin parisuhde on analyysin paratiisi. No ei ole, kun vapaa-ajalla on myös paistettava piiraita, pilkottava puita, listittävä tuhojyrsijöitä ja ihan vaan nautittava elämästä ja olemisesta. Analysointia saan harrastaa jo työn puolesta niin paljon kuin sielu sietää. Siksi kannaltani on onnellista että analyysien arvo parisuhteessa marginalisoituu kummasti, jos tarjolla on riittävästi vastapaistettuja piiraita ja hellyyttä.

posted under , , |

4 kommenttia:

peeÄR - mies kirjoitti...

Viisasta puhetta jälleen - tästä nautin.

Liisa kirjoitti...

Kukas se sanoi että lähelle on pitkä matka. Monesti oma elämä löytyy vasta keski-iässä kun ensin on haahuiltu kaikenmaailman suoritteita haalimassa. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan? Ja TUNTUU, että nykyisissä kolmikymppisissä on sellainen osajoukko, joka tajuaa tämän aikaisemmin kuin me 80-luvun nousukaudella aikuistuneet.

Saara kirjoitti...

Vai osaako ihminen hellittää vasta siinä vaiheessa kun kenellekään ei enää tarvitse todistella omaa erinomaisuuttaan? Mihin taas tarvitaan niitä suoritteita...

Liisa kirjoitti...

No, jos omasta riittävyydestä on perimmäinen epäilys, niin eihän siihen riitä mikään määrä suoritteita. Jollain muulla tavalla se ongelma täytyy loppuviimeksi ratkaista. Mutta onneksi elämä itse neuvoo! Sanoo yksi kantapään kautta opiskellut ;-)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments