Ajatuksia vuoden aluksi: hyväntekeväisyydestä

Uusi vuosi alkaa meillä tilanteessa jossa oma elämä voi varsin hyvin, mutta ulkomaailman tapahtumat huolestuttavat. Ei, en nyt puhu pelkästään talouskriisistä –tai ainakin hyvin vähän siitä- vaan monesta, monesta asiasta, joista osaa varmaankin tulen sivuamaan myöhemmin.

Tämän vuoden luonteenkehitysprojektiksi valikoitui kohdalleni hyväntekeväisyys. Kahden ehdokkaan väliltä päädyin valitsemaan hyväntekeväisyyden, koska se vaikutti ikävämmältä, mikä yleensä on kohdallani merkki siitä että juuri tälle asialle olisi syytä tehdä jotakin ja pian. Itsensä kehittäminen on yleensä aluksi ikävää, ja koko touhun palkitsevuus selviää vasta myöhemmin –jos aina silloinkaan. Tilanne ei kovin paljon eroa monien näillä tienoin vuotta aloittamasta fyysisestä kunnonkohotusurakasta. Mihin ihminen tarkalleen ottaen tarvitsee esimerkiksi kykyä tehdä kolmekymmentä ranskalaista punnerrusta viiden kilon painoilla? Ei vaikuta kovin käytännönläheiseltä taidolta, mutta silti ennen pitkää huomaan että jotenkin jaksan paremmin ja olen terveempi jos käytän jokusen tunnin viikosta tämäntyyppisten suoritusten harjoittelemiseen.

Hyväntekeväisyys ei ole pelkästään rahan lahjoittamista. Tietenkin jokaisen joka ei itse vastaanota hyväntekeväisyyttä tulisi mielestäni antaa omastaan vähempiosaisille. Omastaan, ei välttämättä edes liiastaan. Meidän tavarataivaan asukkaiden käsitys siitä mikä on tarpeellista ja mikä ylellisyyttä on joka tapauksessa varsin hämärä ja epäjohdonmukainen. Esimerkiksi pyrkimys yksinkertaiseen elämäntapaan ja turhuuksien karttamiseen oli aihe josta filosofit saarnasivat jo Perikleen Ateenassa. Siis yhteiskunnassa jossa ei tunnettu edes kunnon viemäröintiä eikä hormeja. Tyypillinen koti oli noin kymmenen neliön koppero ilman mitään tuntemiamme mukavuuksia. Ruoka tehtiin tavallisesti hiilipannulla talon edustalla. Perikleen aikalaiset eivät myöskään tunteneet saippuaa, vaatteiden valmistamista neulomalla tai lääketieteen perusteita. ”Äärimmäinen köyhyys” on sana joka minulle tulee ensimmäisenä mieleen tästä elämästä, jossa joidenkin mielestä oli suorastaan sietämättömän paljon ylellisyyttä ja joka oli arkipäivää yhteiskunnassa joka synnytti kuolematonta taidetta, runoutta ja filosofiaa. Tätä taustaa vasten voi jokainen joka ei itse vastaanota hyväntekeväisyyttä, itse miettiä kuinka köyhä onkaan.

Mutta hyväntekeväisyydessä on siis kysymys myös paljosta muustakin kuin rahasta. Lisää vaatimuksia meille tavallisille, suurien asuntolainojen ja niin ja näin olevien tulojen kanssa säätäville. Sen asenteen kanssa minulla on suurin ongelma. Osittain se johtuu siitä että olen niin erakkoluonne. Osittain –ehkä suuremmalta osalta- se johtuu yksinkertaisesti siitä että asioiden tärkeysjärjestys on kohdallani jotakin ihan muuta kuin mitä sen pitäisi olla. Kyllä, muita voi auttaa tehokkaasti vasta kun omat asiat ovat hyvässä järjestyksessä. Läheiset ensin ja niin edelleen. Mutta kuinka hyvässä järjestyksessä niiden omien asioiden pitää olla? Riittäisikö kuitenkin jokin täydellisyyttä vähäisempi? Sitä paitsi, jos en ole harjoitellut oman pesäni ulkopuolisesta maailmasta välittämistä jo ennen kuin olen saanut oman pienen maailmani hyvään järjestykseen, opinko sitä enää myöhemminkään, sitten kun siihen olisi todella varaa? Jos aloitan läheisistäni, riittävätkö rahkeeni koskaan kaukaisemmista lähimmäisistä –tai ympäristöstä- välittämiseen? Epäilen.

Hyviä syitä sille miksi mitään ei tarvitsisi tehdä jollei siihen tunne ihan erityistä hengen paloa, perusteluja sille että olen jo ihan riittävän hyvä ihminen (ainakin jos vertaa...), aina löytyy. Toisaalta perustelu sille miksi jotain kuitenkin kannattaisi tehdä, on aika ylivoimainen: se on oman etuni mukaista. Eettisyyden pohjalla on paksu kerros egoismia, ja miksi ei olisi, onhan etiikka jo määritelmällisesti oppia hyvästä elämästä, tieteellisten periaatteiden mukaan tehtyä tutkimusta onnellisuudesta ja siitä miten sen voi saavuttaa.
Ja siksi, niin vaikeaa kuin se onkin, yritän näin alkajaisiksi vaientaa sen pienen äänen mielessäni joka kertoo ettei minulla mitään asenneongelmaa ole, ainakaan kun vertaa... Miksi vertaisin, jos tavoitteeni elämässä ei ole päästä naapurin tai puolitutun edelle missään asiassa vaan vain tulla onnelliseksi ja tehdä maailmasta omalta osaltani niin paljon parempi paikka kuin voin. Sen tavoitteen saavuttamisessa minulle ei ole yhtään iloa tähänastisissa pienissä saavutuksissani kieriskelystä vaan siinä että aina tilaisuuden tullen muistan että tänä vuonna, yritän välittää enemmän, jakaa omastani, auttaa aina tilaisuuden tullen (ja ehkä jopa etsiä niitä tilaisuuksia).

Niin, ja kun painoindeksi on se mikä on, on minun syytä muistaa myös liikkua ahkerasti tänäkin vuonna.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments