Maalaispäiväkirja 30.12.2008


Ikkunasta näkyy... Pimeyttä. Pari paukkua on kuultu, mutta mitään ei näy. Kyllä näilläkin tienoilla tietääkseni pikkupoikia asustaa...ehkä he elävät sitten kurissa ja herran nuhteessa.


Tänään mietin... että eipä tainnut maailmasta tulla rauhan ja rakkauden tyyssijaa vielä vuonna 2008.

Mistä ihmiset yleensä perheissä keskustelevat? Meillä on viime päivinä pohdittu hulluutta sosiaalisena ja yksilötason ilmiönä, ja sitä onko tietyntyyppinen hulluus onnellisuuden edellytys kuten filosofi Timo Airaksinen tuntuu ajattelevan. Rohkenin olla eri mieltä sillä hyvin subjektiivisella perusteella että minusta onnellisuus lisääntyy myös maalle muuttamalla. Tähän joku vääräleuka voisi tosin sanoa että maalle muuttaminen on hulluutta, mutta se onkin sitten oma keskustelunsa... Lisäksi meillä on pohdittu rotantappamisen etiikkaa niin perusteellisesti, että väitöskirjani saa uutta materiaalia sivukaupalla. Tämäntyyppisistä syistä minulla on vaikeuksia selvittää rahoittajille rahoitushakemusten kohtaa ”tutkimusmenetelmät”. Vaikeaa kuuluu kyllä olevan muillakin kollegoilla.

Mitä lupaisin tänä uutena vuotena? Minulla on tapana ottaa joka vuodeksi yksi tai pari luonteenkehitysprojektia, asioita joihin yritän kiinnittää huomiota tulevan vuoden ajan. Pari ideaa on jo, mutta missä niistä on paras tärkeys/toteutettavuus- suhde?

Olen iloinen siitä että... olemme jaksaneet tänään puuhastella kaikenlaista vaikka molemmat aivastelemmekin. Että posti kulkee taas. Jo eilen sain hartaasti odottamani saippuamuotit Bramble Berrystä. Olivat laittaneet vielä bonusyllätyksenä mantelikeksi-tuoksuöljyä joka tuoksuu taivaalliselta. Mantelikeksisaippuaa...mmm... Että löysin alesta ompelukirjan. Olen itseoppinut ompelija enkä kovin hyvä, joten hyvät oppaat tulevat tarpeeseen.

Päivän asu oli... Tummanvihreä mekko/essu ja musta hilkka. Tämä taitaakin olla tällä hetkellä suosikkimekkoni.

Tänään olen... Nukkunut myöhään. Käynyt kaupungilla ostoksilla: raketteja, viihdettä ja uudenvuodentienoon ruuat. Ommellut mekkoa ja tehnyt elämäni ensimmäisen erän saippuaa. Luulen ettei se mennyt ainakaan kovin pahasti pieleen, vaikka kuukauden päästä se vasta selviää. En myöskään tuhonnut mitään lipeän kanssa läträtessäni. Ja nyt koko tupa tuoksuu vienosti laventelille.

Tänään meillä syödään...irtokarkkeja! Kävimme syömässä ostosten tekemisen lomassa. Huomenna laitan taas perinteisiä uudenvuodenruokia: kotitekoista perunasalaattia, pasteijoita, ehkä lehtikaalipiirastakin ja vihreää salaattia joka kuuluu meillä talvikaudella "sunnuntairuokiin". Kasvimaalla on vielä pirteännäköistä lehtikaalia odottamassa poimijaansa.

Aion... viettää rauhallista uutta vuotta kotosalla.

Aion mennä... huomenna takapihalle ampumaan raketteja. Ei, lemmikkimme eivät räjähdyksistä paljon piittaa. Ensimmäisiä paukkuja jänöt voivat ihmetellä, mutta kun käy selväksi ettei mitään sen kummempaa tapahdu, räiske ei voisi vähempää kiinnostaa.

Luen... Muinaisen maailman suuret salaisuudet. Alelöytö, ja niinpä se sisältääkin vanhentunutta tietoa. Plääh.

Olen tekemässä... ahkerasti käsitöitä. Niitä jaksaa nuutuneempanakin. Löysin eilen piirongin pohjalta kaksi kaunista mekko/essukangasta ja leikkasin ne. Tänään ensimmäinen mekko on jo hyvällä mallilla. En olekaan ennen omistanut violetteja mekkoja, mutta luulen että tulen tykkäämään näistä.
Myös miehelle neulomani punainen slipoveri on edistynyt hyvää vauhtia. Se olisi kiva saada valmiiksi piakkoin, on taas sellainen tunne että tarvitsisin vielä yhdet villasukat.

Toivon... että huomenna olisi hyvä sää.

Kuulen... takkatulen rätinää. Taas on se aika päivästä.

Parasta juuri nyt... Kotiteollisuuden levyt. Kaikki villainen ja lämmittävä. Talossa leijailevat hyvät tuoksut: hyasintti, laventeli, piparkakku, vanilja.

Viikonloppuna aion... suoriutua vihdoinkin Ikeaan, jos vaikka oltaisiin jo terveitä silloin. Siivota hyvin ja valmistautua henkisesti siihen että arki koittaa taas. Ja koska arki koittaa taas, niin jossain välissä voisi vaan rentoutua ja puuhata jotain kivaa ja tehotonta. Saapa nähdä, mitä kaikkea lopulta ehdin.

Ja tarotkorttini on...

Krätyakan blogista löytyi tällainen testi päivän piristykseksi.


You are The Star


Hope, expectation, Bright promises.


The Star is one of the great cards of faith, dreams realised


The Star is a card that looks to the future. It does not predict any immediate or powerful change, but it does predict hope and healing. This card suggests clarity of vision, spiritual insight. And, most importantly, that unexpected help will be coming, with water to quench your thirst, with a guiding light to the future. They might say you're a dreamer, but you're not the only one.


What Tarot Card are You?
Take the Test to Find Out.

posted under | 2 Comments

Pieninä palasina on mun kauppakeskukseni maailmalla

Elämäntapamme roikkuu tukevasti internetin varassa. Suomessa markkinat ovat pienet ja yhtenäiskulttuuri jyllää, ja se tarkoittaa sitä että monet tärkeät tavarat on pakko hankkia muualta. Elokuvakäynnillä Isossa Omenassa sen huomaa: kuljemme kauppakeskuksen käytävää pitkin täydellisen tylsistynyt ilme naamalla. Ilme kirkastuu vain Suomalaisen Kirjakaupan kohdalla, mutta sekin on pieni myymälä. Muu ei jaksa innostaa: emme ole kiinnostuneita vaatteista, kosmetiikasta, koruista emmekä kodinkoneista. Minun unelmaostosparatiisissani olisi kunnollinen kangaskauppa –sellainen jossa puolta myymälätilasta ei ole omistettu iltapukukankaille ja sisustuskankaille vaan jossa olisi silmänkantamattomiin mekkokangasta (jota en ole löytänyt Suomesta ollenkaan), flanelleja, puuvilloja, farkkuja...arkisia kankaita joista voi tehdä vaatteita jokapäiväiseen käyttöön. Rautakauppa löytyisi myös, samoin Agri-Market puutarhamyymälöineen. Kunnon lankakauppakin olisi tervetullut, ja ehkä pari pientä puotia joissa myytäisiin kynttilöitä ja saippuanvalmistustarpeita. Askartelukaupasta voisi hakea ideoita. Kirjakauppa löytyisi myös- sellainen Helsingin Akateemisen Kirjakaupan kokoinen olisi aika sopiva. Elokuvateatteri ja pari ravintolaa viimeistelisi tarjonnan. Vihdin Ideapark-hankkeen puuhamiehet, kuuletteko? Tällainen, kiitos! Meillä on jo riittävästi identtisiä kauppakeskuksia identtisine ketjumyymälöineen, eikö olisi jo aika kokeilla jotain ihan muuta?

Unelmieni ostosparatiisin avajaisia odotellessa, tilaan siis internetistä. Internetin ansiosta pystyn myös työskentelemään enimmäkseen kotoa käsin, ja myös puoliso pystyy tekemään silloin tällöin töitä etänä. Miten olisimme selvinneet jos olisimme halunneet toteuttaa elämäntapavaihdoksen aikana ennen nettiä? Metsästäisimmekö postimyyntikatalogeja ja pelaisimme kirjeiden ja kansainvälisten pankkisiirtojen kanssa? Tyytyisimmekö useammin siihen mitä kotimaahan suvaitaan tuoda, riippumatta vaihtoehdon ekologisuudesta tai soveltuvuudesta meille? Kyllä ja kyllä, luulisin. Löytyisikö lähempää ohjeita ja ideoita juuri silloin kun niitä tarvitaan? Ehkä. Tuskin kuitenkaan aina. Elämän yksinkertaistaminen ei ehkä edellytä turvautumista uuteen teknologiaan, mutta kyllä netti tekee meidän elämämme paljon sujuvammaksi, helpommaksi ja lopulta myös ekologisemmaksi.

Teknologiakriittisyydestä –ja kriittisyydestä ylipäätään- puhuttaessa unohdetaan usein, että kriittinen ajattelu on kaksiosainen taito. Hyvä kritiikki on hyvin harvoin pelkkää haukkumista. Analyyttisyys ei tarkoita pelkästään virheiden kaivelua aina vain hienommilla instrumenteilla, vaan tärkeää on myös löytää hyvät puolet asioissa. Juu, nettiä voi käyttää väärin. Niin voi kirvestäkin, paistinpannusta puhumattakaan. Mutta teknologiaa voi käyttää myös viisaasti. Yksinkertaisempi elämäntapa joka perustuu vain kaiken uuden härkäpäiseen vastustukseen ihan periaatteen vuoksi, voi käytännössä muodostua niin monimutkaiseksi että sen saavuttaminen onnistuu vain poikkeusyksilöiltä. Uutta teknologiaa harkitsevasti hyödyntävä elämäntapa sen sijaan voi onnistua myös tavallisemmilta ja mukavuudenhaluisemmilta ihmisiltä. Ehkä taviksesta ei saa puhdasoppista elämäntapaintiaania, mutta mitäpä tuosta, elämän laatu on kuitenkin purismia tärkeämpää.


Parempaa uutta vuotta...siis näin!

Meillä tehdään ympäristöaatteen inspiroimana kaikkea ihmeellistä. Tässä on kuitenkin lista pienemmistä teoista joista maailman pelastaminen on hyvä aloittaa, vaikka vuoden vaihteessa. Jos jokin kohta listalta löytää paikan uudenvuodenlupaustesi joukossa, kerro siitä kommenteissa. Minä (ja muutama muukin vakiolukija) haluamme tietää!

TALOSSA

-Käytä puhdistusaineena laimennettua etikkaa ja ruokasoodaa. Laimennettu etikka on hyvä yleispuhdistusaine, ja ruokasooda poistaa vaikeammatkin tahrat kätevästi.
-Vaihda yksi käyttämäsi kertakäyttötuote kuten nenäliinat, terveyssiteet, vaipat, keittiörätit tai muistilaput uudelleen käytettäviin vaihtoehtoihin. Paperituotteet korvautuvat helposti kankaisilla vaihtoehdoilla (kuukautissuojien tapauksessa vaihtoehtoja on monenlaisia), muistilappuja voi vähentää käyttämällä uudelleen taloon tulevia kirjekuoria ja hankkimalla liitutaulun.
-Hanki esiliina. Ensinnäkin, ihminen joka tarvitsee esiliinaa, tekee asioita itse ja itse tekeminen on lähes aina ekologisempaa kuin valmiin ostaminen. Toiseksi, kun suojaat vaatteitasi esiliinalla, sinun ei tarvitse vaihtaa koko vaatekertaa sen sotkeentuessa. Vähennät pyykin määrää, ja se taas säästää sekä vaivaa, rahaa että luontoa.
-Sammuta valot kun poistut huoneesta. Ota kännykkälaturi pois seinästä kun et lataa. Sulje sähkölaitteet kokonaan kun et käytä niitä. Toisin sanoen, älä maksa sähköstä kun et käytä sitä.
-Opettele tekemään itse kotona tarvitsemiasi asioita kuten tekstiileitä, kalusteita, koreja, kynttilöitä, saippuaa…

KEITTIÖSSÄ

-Lisää kasvisruokapäivien määrää yhdellä viikossa.
-Hanki itsellesi bento box tai arkisempia eväsrasioita ja pakkaa illallisen tähteet evääksi töihin ainakin kerran viikossa
-Opettele leipomaan leipää käsin.
-Siirry suunnitelmatalouteen: tee viikoittainen ruokalista ja sen pohjalta ostoslista. Ravaat vähemmän kaupassa, teet vähemmän heräteostoksia- säästät rahaa ja aikaa.
-Vähennä valmisruokien käyttöä. Kiireisten päivien varalle voi esimerkiksi pakastaa aterioita.
-Kasvata ruokaa. Jos sinulla on käytössäsi ikkunalauta, kasvata yrttejä, chiliä, vihanneskrasseja. Jos omistat parvekkeen, ota sinne kuukausimansikoita ja vaikka tomaatteja. Jos sinulla on puutarha, hoida kasvimaata, hedelmäpuita, marjapensaita.

ULKOMAAILMASSA

-Opettele tekemään ostoksia netissä. Nettikauppa ei tarvitse viihtyisiä, tilavia toimitiloja. Usein tuotteita voi ostaa suoraan tekijöiltä. Vähemmän välikäsiä tarkoittaa vähemmän kuljetuksia.
-Käy kirjastossa.
-Käy marjastamassa tai sieniretkellä.
-Jos sinulla on piha ja pihalla puu, ripusta siihen linnunpönttö.
-Tutki ja havainnoi luontoa ja lue luontokirjallisuutta. Mitä paremmin ympäristöään tuntee, sitä enemmän sitä usein arvostaa.

Hetken lapsia, tulevaisuuden tekijöitä

There’s no time like right now, as they say at the Department of Temporal Mechanics. –Capt. Janeway, Star Trek Voyager-

Vielä eilisiltana minulla oli mielessäni hieno visio tämän päivän varalle. Siihen liittyi raitista ilmaa, retki Ikeaan, tehokas tovi kotikuntosalilla ja kaikkea muuta hyvää ja reipashenkistä. Mutta silmieni auetessa aamulla ensimmäinen ajatukseni olikin: ”Voi räkä. Nenäliina! Missä on minulle nenäliina?!!” Vilustuminen joka oli yrittänyt kimppuun koko joulun ajan, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden, eikä se ollut aikaillut. Punaposkisen, energisen ilmestyksen sijaan peilistä tervehti puolielävä ihmisrätti joka ei muuta kaivannut kuin lämmikettä, nenäliinoja ja rauhallisen pesän johon käpertyä säälimään itseään.

Tulevaisuutta ei vielä ole, menneisyydelle ei enää mahda mitään, on siis elettävä hetkessä. Tämä neuvo sopii sirpaleiseen nykyaikaan ja onhan siinä totuuden hiven siinä mielessä, että ainakin minulle on tavattoman vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, yrittää eksistoida täysipainoisesti missään muussa kuin nykyhetkessä. Toisaalta nykyhetkessä eläminenkin on tehtävä taiten, ja osa ainutkertaisista nykyhetkistä olisi ehkä kuitenkin syytä käyttää tulevaisuuden miettimiseen. Jos niin ei tee, elämästä tulee vain kokoelma hetkiä, ilman suuntaa ja tarkoitusta. Asiat vain tapahtuvat ja se hento ote omasta itsestään mitä elämänhallinnaksi nimitetään, herpaantuu täysin.

Toisaalta tulevaisuutta on vaikea pohtia jollei yhtään piittaa menneestä. Juurekkuus on perisuomalainen hyve, jonka ytimessä on ihmisen itseymmärrys omasta paikastaan ajassa, ja oman elämän merkityksellisyydestä ja ainutkertaisuudesta historiallisena kokonaisuutena. Juurekas ihminen tietää, että hänen elämällään on merkitystä, joskus jopa ratkaisevaa merkitystä, paljon kauemmaksi kuin mitä hän voi itse kuvitellakaan. Juurettoman ja näköalattoman ihmisen olemassaolo taas kiertyy tiiviiksi keräksi oman navan ympärille. Ulkopuolinen todellisuus muuttuu kokoelmaksi ”realiteetteja” joissa tapahtuvat muutokset ovat selittämättömiä. Ja kun muutokset ovat ymmärryksen tuolla puolen, niihin ei myöskään voida vaikuttaa. Maailmassa jossa nämä realiteetit jylläävät, niin yksilön kuin yhteiskunnankin ainoa vaihtoehto on sopeutua loputtomasti. Muutoksia ei enää tehdä, ne vain todetaan ja niihin reagoidaan.

Vähän aikaa sitten silmiini sattui uutisointi tutkimuksesta, jonka mukaan jopa kolme neljästä suomalaisnuoresta kokee elämänsä liian kiireiseksi ja stressaavaksi. He eivät kuitenkaan usko voivansa vaikuttaa asioihinsa mitenkään vaan arvelevat että tulevaisuudessa elämän tahti vain kiristyy ja vaatimukset kovenevat. Toisaalta bongasin haastattelun jossa arvuuteltiin tulevaisuuden ruokatrendejä. Haastateltavien mukaan tulevaisuus on tälläkin rintamalla tyly: valmisruokien myynti lisääntyy koska tulevaisuuden ihmisillä ei ole aikaa laittaa ruokaa senkään vertaa kuin nykyään. Mihin se aika menee? Sellaista elämääkö me haluamme tulevaisuudessa elää? Minkä perässä me tulevaisuudessa juoksemmekaan? Vai reagoimmeko vain, juoksemme kun emme muutakaan osaa?

Ympäristöeetikkona pääsen usein pohtimaan pitkäjänteisyyden hyvettä. Yritän paketoida vanhaa totuutta ”pitäisi ajatella nenäänsä pidemmälle” houkutteleviin kääreisiin, kuorruttaa sen terävillä huomioilla maailmanmenosta ja tarjoilla sen sitten yleisölleni. Tässä puuhassa minulle on useinkin hyötyä niistä lukemattomista tunneista jotka opiskelin metafysiikkaa, tietoteoriaa ja muita teoreettisen filosofian rönsyjä, päämäärättömästi, vain koska oppiminen oli kivaa. Tehotutkintomallin kannattajille tällainen haahuilu on tietysti kauhistus. Mutta oikeassa ajatustyössä juuri nämä oudot rönsyt osoittautuvat hyödyllisiksi: niiden ansiosta osaan kysyä, onko järkevää saarnata pitkäjänteisyydestä hetken lapsille, ajassa ajelehtijoille, jotka ovat vailla juuria ja tulevaisuuteen kurottavia arvoja? Jos tulevaisuutta ei ole, ainoat nautinnot joita todella kannattaa tavoitella ovat helposti napattavissa olevia hetken iloja. Kun ihminen tai yhteiskunta juoksee jo niin lujaa kuin pystyy, on ainoa tapa repiä lisää tehoja irti alkaa yksinkertaistamaan. On alettava pudottamaan painolastia ja pois joutavat monimutkaiset ajatukset, toimintamallit, kaikki se mikä hidastaa menoa ja täysillä paahtamista.

Historia antaa pitkäjänteisyyden hyveelle vielä ylevän kaiun mutta tosielämässä se on järjetöntä. Siispä jos etiikka haluaa olla järkevää ja käyttökelpoista, senkin on oltava tässä ja nyt- palikkaetiikkaa joka vastaa tarkasti rajatuihin kysymyksiin, mieluiten helppokäyttöisessä kalkyylimuodossa. Vaihtoehtoisesti, ajattelijoiden on tehtävä täsmälleen päin vastoin kuin heidän halutaan tekevän, on laajennettava toimenkuvaa alkuperäistä tehtävänantoa kauemmaksi. On alettava miettiä subjektiivisen ajan olemusta ja alettava kritisoimaan kulttuuria joka typistää ajan vain yhdeksi pisteeksi. Ehkäpä pitkäjänteisyydestä tärkeämpää olisikin aina välillä puhua ajasta, miettiä minne se menee ja miten meidän pitäisi sen virrassa uida. Ehkä pitäisi miettiä perusasioita.

Koska maailmanparantaminen on kätevintä aloittaa itsestä, on myös jälleen kerran aika luoda kriittinen silmäys omaan elämääni. Yksi vuosi lähestyy loppuaan, uusi on jo ovella. Sohvan nurkassa on hyvä neuloa ja miettiä hetken tulevaisuutta. Etten vain ajelehtisi hetkestä toiseen vaan loisin elämälleni ja teoilleni, niin arkisille kuin ainutkertaisillekin, todellisia merkityksiä, kasvattaisin elämälleni pitkät juuret ja korkealle kurottavan latvuksen.

posted under , | 0 Comments

Tontulle puuroa

Ettei rakkaille lukijoille nyt tulisi omituisia ajatuksia, sanottakoon heti alkajaisiksi että en oikeastaan usko tonttuihin. Ainakaan yhtään ei ole tullut vielä vastaan. Pieni toiveikkuus on toki paikallaan, sen ymmärsin sinä kesäisenä päivänä kun yrttipenkkiä ruopsuttaessa huomasin hevosen jolkottelevan tyynen -ja surrealistisen- näköisenä tietä pitkin aitamme editse. Sanoessani asuvani maalla, puheestani kuultaa Helsingin vilinässä vietetty lapsuus ja nuoruus. Virkkala on tavattoman idyllinen, mutta se on kuitenkin aika vilkas kylä: kauppoja, pankin konttoreita ja sensellaista. Jopa oikea posti, ei mikään asiamiespiste. Ei vapaana kirmaavia lehmiä tai hevosia, paitsi siis tämä yksilö joka nyt kaikkia todennäköisyyden lakeja uhmaten paineli ohitseni. Pienen hetken päästä näkymään ilmaantui järjenhiven huolestuneena hevosen perässä juoksevan naapurin muodossa. Hiukan myöhemmin kävi ilmi että naapurilla on tapana ratsastaa muutaman kilometrin päässä sijaitsevalta tallilta käymään kotosalla ja laittaa hevonen pihalle odottelemaan siksi aikaa kun isäntä toimittelee sisällä asioitaan.

Puolisolla vastaava kokemus oli sattunut jo aikaisemmin, eräänä pimeänä alkusyksyn iltana kun hän oli avannut ulko-oven ja huomannut tuijottavansa raidalliseen, hämmästyneeseen naamaan. Mäyrähän se siinä, ja kaverinsa kanssa se olikin ensimmäinen mäyrä jonka mieheni oli eläissään nähnyt. Sittemmin tällä kiinteistöllä on kyllä nähty kaikenlaista. En enää ole ihan varma siitä mikä voisi minut todella yllättää kotipihallani, mutta ehkäpä, tonttu vielä voisi onnistua.

Niinpä päätin noudattaa vanhoja hyviksi Suomenmaassa havaittuja tapoja ja viedä joulun kunniaksi kulhollisen puuroa pensaan juurelle. Hämärä oli juuri vaihtunut pimeydeksi ja lämpötila pudonnut selvästi pakkasen puolelle niin että maa ratisi jalkojeni alla kun hipsin pensaikkoa kohti. Taivaalla näkyi vihdoinkin tähtiä. Näkyvyys ei ollut kummoinen, mutta Talvi-Linnunrata kyllä erottui, samoin tutut tähdistöt jotka olivat taas uudessa asennossa. Niin kauan oli taas ehtinyt kulua viime näkemästä. Olin (ja olen) ollut vähän nuuduksissa ja flunssainen koko joulun ajan, sisällä odotti vielä yhtä sun toista tehtävää, mutta hetken ajan oloni oli täydellisen rauhallinen. Pysähdyin ja huomasin että asiani ovat oikeastaan aika hyvin, niin hyvin että minulla on mistä jakaa tontuille ja päästäisillekin. Näillä kulmilla vuosi on ollut lempeä ja moni asia on kehittynyt parempaan päin. Ehkä jopa minun luonteeni?

Ihailin näkymiä vielä vähän aikaa, tähtiä ja eläinten ohueen lumipeitteeseen kirjailemia tarinoita siitä mitä kaikkea pihalla tapahtuu kun talonväen silmät välttävät, kunnes nenänpäätä alkoi palella. Päätin tankata vähän lämpöä, pukeutua paremmin ja palata vielä vähän myöhemmin, jos vaikka taivas olisi vielä vähän pimentynyt ja ilmakehä rauhoittunut.

Vaan kuinkas kävikään: illan edetessä pilvet hiipivät taas peittämään näkymät ja siinä vaiheessa kun minulla olisi ollut paremmin aikaa ja lämmikettä, olivat tähdet taas peittyneet harmaan pilvipeiton alle. Jos en olisi vienyt tontulle puuroa, ne olisivat jääneet kokonaan näkemättä tältä joululta.

Maalaispäiväkirja 22.12. 2008

Ikkunasta näkyy... ripaus lunta. Ja koko kylän naakat.

Tänään mietin... miten on mahdollista että kaikista hyvistä aikeista huolimatta ilmassa on klassista joulunaluspaniikkia. Siivous on lievästi ilmaistuna vaiheessa ja tehtävien ruokien lista on noin kilometrin mittainen.
Vaellan ympäri taloa ja vien tavaroita paikoilleen, mutta missä on hiirenloukkujen, clone trooper-kypärän tai puolison työpaikaltaan lahjaksi saaman lasisen kanalinnun oikea paikka?
Mietin myös, miten pääni vuotaa kuin seula ja unohtaa niin suuren osan asioista jotka olen joskus sinne vaivalla säilönyt. Esimerkiksi nyt minulla on mielessäni pari kysymystä joita varten pitäisi tajuta jotain mahdollisten maailmojen semantiikasta jota opiskelin innolla ja menestyksellä vain muutama vuosi sitten. Arvatkaapas, paljonko siitä muistan? Ei auta kuin kaivaa jostain metafysiikka 101 ja irvistellä ennen kuin saan ajateltua päivän (oikeammin kai viikon) ajatuksen loppuun.
Siltä varalta että sää selkenee jouluaattona kuten säätiedotuksessa on luvattu, mietin millaisia näkymiä haluaisin maailmankaikkeudelta joululahjaksi. Pilvisen sään takia en ole pahemmin päässyt havaitsemaan tähtiä, mutta aattoillan päätteeksi olisi mukava viettää vähän laatuaikaa takapihalla. Mitäköhän R Coronae Borealikselle kuuluu? Olisiko tarjolla yhtään Coma berenicidien tai Ursidien tähdenlentoa? Jos tähtitaivas vaikuttaa hiljaiselta ja tapahtumaköyhältä paikalta, vika on katsojassa.


Olen iloinen siitä että... joulu on jo ovella. Meillä on jopa maassa taas pari maustemitallista valkoista hötöä. Ei sitä oikein lumeksi voi sanoa, mutta on tämäkin enemmän kuin parina edellisenä vuonna.
Erityismaininta päivän piristyksestä menee tänään rouva Fasaanille, jonka puoliso bongasi pihakeinun päältä. Tiesittekö että fasaanit tykkäävät venytellä koipiaan? Minä en tiennyt ennen tätä syksyä. Siinä meni viimeinenkin arvokkuus näiltä linnuilta.

Tänään meillä oli ruokana... caesarsalaattia kanalla. Ei jälkkäriä, koska joulunamuja on joka puolella. Illalla maistellaan kinkkua ja tänään leivottua joululimppua.

Päivän asu oli... ruskea mekko ja essu, turkoosi siivousesiliina, sininen hilkka. Asu, jonka nähdessään pölypallojen pitäisi hajota atomeiksi silkasta kauhusta ja piirasainesten hypätä kulhoon ja sekoittaa itse itsensä. I wish.

Tänään olen... Lämmittänyt ison leivinuunin, paistanut siinä joululimppua ja laittanut sinne joulukinkun. Levitellyt tuhkaa puutarhan pusikoihin. Siivonnut. Pessyt pyykkiä, käynyt kaupassa, tehnyt ruokaa ja neulonut.

Aion... saada joulusiivouksen, ruuanlaiton ja joululahjojen paketoinnin valmiiksi huomisiltaan mennessä. Ja käydä paikallisessa kukkakaupassa ostamassa hyasintteja. Ei joulua ilman valkoisia hyasintteja.

Aion mennä... sukulaisten luo kylään jouluaattona. Tulemme takaisin vielä illalla ja vietämme joulupäivän kahdestaan. Tapaninpäivänä äitini tulee kylään. Perinteikäs ja hyväksi havaittu jouluohjelma siis.

Luen... reseptejä. Tähtikartastoja ja Binocular Highlightsiä aion myös vilkaista, kunhan kerkeän.

Olen tekemässä... kaulaliinaa. En löytänyt äidille mitään kivaa kaupasta, joten eilen nappasin käsiini paksuimmat pyöröpuikkoni ja viimeiset kerät hienoa, paksua lankaa kaapin pohjalta. Tyttären tekemästä kaulahuivista on pakko pitää. Tällä hetkellä näyttää siltä että lanka loppuu ihan vähän liian aikaisin. Luulisin että pienen venytyksen ja höyrytyksen jälkeen lopptulos näyttää kuitenkin juuri sopivalta, no hätä siis.
On minulla työn alla muutakin, mutta tämä on nyt etusijalla. Kun käyn seuraavan kerran Helsingissä minun olisi varmaan syytä vierailla myös lankaliike Menitassa ja ostaa muutama kerä jotain ihanaa paksua lankaa seuraavan hätätilanteen varalle.

Toivon... että aattoiltana taivas olisi kirkas ja seeing vähintään kohtalainen. Tai edes jossain välissä joulun aikaan. Ja tietysti toivon rauhaa, rakkautta ja onnellista joulua kaikille lukijoille! :)

Talossa ja puutarhassa... on vielä paljon tehtävää ennen kuin voin käpertyä voipuneena mutta onnellisena sohvannurkkaan. Tai no puutarhassa ei niinkään, mutta talossa sitäkin enemmän.

Kuulen... kellon tikitystä. On menossa pieni hengähdystauko ennen kuin isäntä on kotona ja vimmattu siivous jatkuu.

Parasta juuri nyt... Gladiator soundtrack, kynttilät, jouluiset tuoksut. Joulurauha on parasta vasta kohta.

Viikonloppuna aion... kuulemma käydä Ikeassa katsomassa uutta sänkyä. Se on oikeastaan tämän vuoden yhteinen “joululahjamme”, mutta ennen joulua emme ehdi. Mahdollista seuraavaa kasausprojektia lukuun ottamatta aion ottaa rauhallisesti ja valmistautua uuden vuoden viettoon. Ehtisinköhän peräti kaivaa akvarellivärit esiin ja maalata jotain? Meillä ei vieläkään ole yhtään taulua. Ostaa en haluaisi kun osaan periaatteessa maalata itsekin ihan siedettävän hyvin, mutta maalle muuton jälkeen en ole ehtinyt maalata vetoakaan.

Vuoden synkimpänä päivänä pimeintä on maalla


Lukiessani verkko-hesarista Nordlundin/Dorffin perheen yksinkertaisesta elämästä, minulle selvisi miten illusorista onni elämässäni on. Todennäköisesti emme koskaan muuta pieneen pirttiin metsän keskelle, mutta pelottavan kauas valtavirrasta olemme jo eksyneet. Emme ole tähän mennessä tajunneet, miten pahaksi tilanteemme on kehittymässä vain siitä syystä että olemme vielä kiinni valtavirtaelämässä monella tavoin, enemmän tai vähemmän omasta halusta. Oikeasti olemme tuhoon tuomittuja ainakin seuraavista syistä:


-Tylsistymme hengiltä, koska meillä ei ole televisiota. Olen varoittava esimerkki ihmisestä jonka yleissivistys on täysi nolla, koska en ole eläissäni nähnyt yhtään jaksoa Idolsia, Big Brotheria, Dexteriä...mitä näitä nyt on. En pysty katselemaan edes jääkiekkoa enkä Linnan itsenäisyysjuhlia. Tietokonepelejä ja DVD:itä meillä on, mutta koska emme vietä kaikkea vapaa-aikaamme niiden parissa, tylsistymme. Elokuviinkin pääsemme vain pari kertaa vuodessa, koska lähin kunnollinen teatteri on niin kaukana, ja muutenkin Helsingin huvit ovat kaukana.

-Tapamme itsemme työllä. Etenkin minä joka teen töitä kotoa käsin ja siksi myös enemmän kotitöitä, olen vaarassa (puhumattakaan siitä että olen miehen tossun alla, koska kukaan täyspäinen korkeakoulutettu nainen ei mitenkään voi nauttia kotitöiden tekemisestä). Leipominen, puutarhanhoito ja vaatteiden valmistaminen ovat turhia töitä koska voisin olla ihan hyvin tekemättä niitä –meidän pitäisi vain älytä muuttaa kaupunkiin ja hukata itsemme ostoshelvettiin. Emme nyt kuitenkaan taida.

-Elämämme on yleisesti ottaen kurjaa, ja mitä enemmän sitä yksinkertaistamme, sitä kurjemmaksi se tulee muuttumaan. Ainoa ilomme puutteen, nälän ja vilun keskellä on omahyväinen ylemmyydentunto. Se ei voi paljon lämmittää siinä vaiheessa kun on kannettava puita ja tehtävä hellaan tuli jotta saisi pötyä pöytään, ja jos näin on tehtävä joka päivä, on edessä kuolema ennen kuin neljäkymmentä ikävuotta tulee täyteen. Se, että emme näytä tajuavan tätä tarkoittaa vain että olemme joko fanaattisia tai tyhmiä, todennäköisesti kuitenkin molempia. Saippuanvalmistustarvikkeiden hankinta on jälleen yksi hirvittävä virhe jonka menin tekemään tässä hiljattain. Haudassani tulevat tuoksumaan vanilja, ruusu ja vastaleivottu leipä. Eipä niistä paljon iloa siellä ole.

-Olemme epäsosiaalisia. Eristäydymme yhteiskunnasta koska meillä ole paljonkaan yhteisiä jutunaiheita useimpien ”tavallisten” ihmisten kanssa. Koska elämme täällä omenapuumetsässä, olemme jo taantuneet cro-magnoneiksi joiden kanssa ei voi keskustella sivistyneesti Big Brotherista, sisustustrendeistä, muotiurheilulajeista, viineistä tai mistään muustakaan mistä sivistyneet ja syvälliset ihmiset nykyään keskustelevat. Naapurin vanhojen pappojen kanssa täällä vaan jutellaan satonäkymistä ja päivitellään ulkomaailman menoa.

-Olemme rumia. Minusta tosin mieheni näyttää syötävän hyvältä pehmeässä flanellipaidassaan ja parrassaan. Kenen muun mielestä hänen pitäisi näyttää söpöltä? Hm? Hän puolestaan on aivopessyt minut kuvittelemaan että olen ihana ja kaunis, vaikka vaatekaapissani on vain yhdenlaisia, tyylittömiä mekkoja enkä edes meikkaa arkena. Vain se, että olemme taantuneet henkisesti selittää sen että emme tunne velvollisuudeksemme koristaa tuntemattomien ihmisten maailmaa. Ehkä se ei haittaa, koska olemme joka tapauksessa niin toivottoman epäsosiaalisia?

-Ruokavaliommekin on ankea. Kasvimaan pito, hedelmätarhan hoito, sadon korjaaminen ja säilöminen ovat raskaita ja ikäviä töitä. Sitä paitsi se kaikki työ on turhaa koska voisimme vain ostaa kaiken tarvitsemamme kaupasta, siisteihin muovipusseihin pakattuna ja myös hygieeniseltä muovilta maistuvana. Ankeutta lisää se, että syömisiimme vaikuttaa vuoden jokaisena viikkona se, mitä kellarista, puutarhasta tai pakkasesta löytyy. Jostain löytyy aina jotakin syötävää, ja se tekee ruokavaliosta niin yksitoikkoista. Jos haluaisimme vaihtoehtoja, pitäisi nähdä vaivaa, etsiä reseptejä ja opetella valmistamaan monia erilaisia ruokalajeja, ehkä jopa keksiä niitä. Lisää työtä, työtä, loputonta työtä.

-Mikä pahinta, olemme epätäydellisiä aatteessamme. Koska emme pysty kuitenkaan olemaan sataprosenttisen omavaraisia, on ainoa järkevä vaihtoehto omaksua valtavirran elämäntapa ruotoineen ja nahkoineen. Kaikki muu on teeskentelyä. Koska olemme epätäydellisiä, olemme myös tekopyhiä ja kuvittelemme olevamme parempia kuin kaikki muut. Oikeasti sillä miten elämme ei sitä paitsi ole mitään merkitystä. Vaikka koko Suomen kansa eläisi kuten me, sillä ei olisi mitään merkitystä koska olemme niin pieni kansa. Vaikeutamme elämäntapavalinnoillamme ainoastaan omaa elämäämme. Olemme siis masokisteja jotka vain kieltävät todellisen luontonsa itseltäänkin.

Ja nyt minun onkin jo kiiruhdettava jatkamaan kärsimyksentäyteistä elämääni: siivoamaan, neulomaan, lämmittämään leivinuunia ja paistamaan siinä piparkakkuja.

[/sarkasmi]

Joulu tulee pakanataloon

Joulun lähestyessä on uutisotsikoissa alkanut taas näkyä jokavuotinen kiista. Onko joulu kristillinen juhla? Voiko kouluissa juhlia joulua? Entä esittää joulukuvaelmaa? Kuuluuko Jeesuslapsi jouluun? Ja jos ei, niin onko meillä sitten enää mitään muuta kuin loputon kaupallisuus ja viinalla läträäminen?

Ainakin suomalainen pakana voi ihan hyvin juhlia joulua. Tietenkään itse joulupyhinä ei pakanallisessa kalenterissa ole mitään juhlapäivää. Talvipäivänseisaus 21.12 ei ole suomipakanalle mikään suuri juhlan aihe sinänsä, vaikka pesäpäivät täälläkin on tunnettu. Kaksi kertaa vuodessa päivänkehrä lepää muutaman päivän pesässään: kesällä Maailmanpuun latvastossa, talvella sen juurakossa Pohjolan kivimäellä. Talvipäivänseisaus on siis päivän syntymän ja pesästä vapautumisen juhla, jolloin pakanakin voi juhlia syntymän ihmettä- ei kuitenkaan Jeesuksen vaan Päivättären. Tapa ei ole pelkästään suomalainen, vaan esimerkiksi muinaiset roomalaiset juhlivat joulukuun 25.päivä Dies Natali Sol Invicti- juhlaa, Voittamattoman auringon juhlaa. Talvipäivänseisaus on ohi ja päivä on alkanut pitenemään. Suomalainen Talvennapa taas osuu tammikuuhun, vuoden kylmimpään aikaan. Käytännössä lämpötilahuippuihin sijoittuvat Talvennapa ja sen kesäinen vastine, Karhunpäivä, ovat olleet ihmisille tärkeämpiä kuin valon määrään perustuvat tasaukset ja seisaukset. Talvennavan tienoilla voi polttopuiden pilkkoja jo vähän huokaista: talven selkä on taittumassa ja aletaan kulkea kevättä kohti. Monet suomipakanat kuitenkin juhlivat joulun aikaan muun kansan mukana, ja miksipä eivät juhlisi. Onhan suomalaisissa jouluperinteissä paljonkin pakanallista ainesta.

Esimerkiksi joulukuusi on selvä Elämänpuu joka symboloi maailman rakennetta, eikä tähti sen latvassa ole mikään Betlehemin tähti vaan itse Taivaannaula jonka ympärille todellisuus kiertyy eräiden ihmiskunnan vanhimpiin kuuluvien tarujen mukaan. Taivaannaulaa voi käydä ihastelemassa myös kirkkaana jouluyönä- Pienen Karhun Polaris on tällä hetkellä tässä kunniakkaassa tehtävässä, jossa taivaannapaa lähellä olevat tähdistöt vuorottelevat hitaasti prekession mukaan. Joulu on hyvän tahdon ja jakamisen aikaa, miksei myös kulttuurien välillä.
Pimeänä vuodenaikana koristeluksi sopivat hyvin kynttilät, silkkipaperista leikatut lumihiutaleet ja tietenkin himmelit. Meillä kyllä näkyy uudenaikaisempiakin koristeita, jopa enkeleitä. Kauneuden ja levollisen, juhlavan ilmapiirin luominen on puhdasoppisuutta tärkeämpää. Eiväthän kristityt kanssajuhlijatkaan luovu kuusistaan vain siitä syystä että pakanatkin pitävät niistä.
Joulusiivous valmistaa kodin juhlaan. Sen on tarkoitus olla perusteellinen, mutta ei kiukun ja stressin aihe. Siivoaminen valmistaa myös pakanan juhlan odotukseen. Henkinen ja ruumiillinen puhdistautuminen joulusaunassa sopii myös juhlaan mitä parhaiten. Samalla voi kiittää saunanhaltijaa ja saunan jumalatarta, Autereista, menneen vuoden hyvistä löylyistä. Suomalaisessa pakanuudessa ei ole mitenkään keskeistä uskoa vimmatusti jumalten ja haltijoiden olemassaoloon joten syvällistä teologiaa ei tapojen takaa tarvitse hakea ellei se tunnu luontevalta. Monien (myös allekirjoittaneen) mielestä vanhojen tapojen noudattamisesta on hyötyä ennen kaikkea ihmiselle itselleen: ne ohjaavat harmoniaan maailman kanssa ja johdattavat ajatuksia uusille poluille. Onko Autereista olemassa vai ei? Mitä väliä sillä on, jos saunaan menijä muistaa Autereisen ansiosta hetkeksi hiljentyä ja olla maailmankaikkeudelle kiitollinen löylyistään.

Runsas jouluateria taas on Kekrin peruja. Paitsi esi-isien muistojuhla ja vuoden päätös, Kekri on myös sadonkorjuujuhla ja sen juhlimiseen kuuluu runsas pitopöytä perinteisine ruokineen. Jouluaterian keskeinen elementti, kinkku, on korvannut kekrilampaan, mutta perinteikäs ruoka kinkkukin on, samoin kuin monet muut jouluherkut. Jouluaterialla syödään hyvin, samalla muistellen mennyttä satovuotta ja odottaen iloisesti tulevaa. Jouluinen tapa käydä manalle menneiden sukulaisten haudoilla on mitä suurimmassa määrin suomalaispakanallinen: esi-isien kunnioittaminen ja muistaminen (myös uhraamalla, kuten viemällä haudoille kukkia, kynttilöitä tms.) on kiitettävää. Meidän perhe on valitettavasti paikkakunnalla uusi, ja molempien puolten suvut ovat hajaantuneet niin ettemme pääse sukulaisten haudoille.

Toisaalta moni joulunvieton ei-pakanallinen tapa on sellainen johon pakanakin voi osallistua hyvällä mielellä. Ajan viettäminen perheen ja suvun kanssa, vanhat ei-kristilliset joululaulut, pihalintujen ja talon sekä pihanhaltijan (jos sellaisiin uskoo) muistaminen ja hiljentyminen ovat tärkeitä myös pakanallisessa joulussa..

Mitä pakanajoulusta sitten puuttuu? Kirkko, virret, jouluevankeliumi ja jeesuslapsi. Ne kyllä puuttuvat nykyään jo monesta muustakin tavallisesta suomalaiskodista. Joulusta puuttuu myös yletön kaupallisuus, niin kuin useimpien pakanoiden elämästä muulloinkin. Kohtuullisuus on joulunakin hyve, ja sitä ilmentää parhaiten tietty yksinkertaisuus ja arvokkuus. Lahjoja annetaan ja saadaan, jaetaan vuoden aikana osaksi tullutta hyvää, mutta kohtuus muistetaan myös jouluostoksilla. Joulu ei ole kulutusjuhlaa eikä lahjojen saaminen ole joulun suurin kohokohta. Meillä annetaan pieniä lahjoja. Esimerkiksi puolisoa olisi syytä muistaa läpi vuoden eikä vain merkkipäivinä.
Enkelikoristeitakin meillä on, koska ne ovat niin kauniita. Itse voi päättää, muistuttaako enkelin hahmo Luonto-haltijasta, Talonhaltijasta vai jostain muusta itselle tärkeästä mytologisesta olennosta, vai suhtautuuko enkeleihin vain kauniina satuhahmoina.

Jos paikalla on lapsia tai rouvasväkeä, voi juhliin toki ilmaantua huonotapainen Nuutti-pukki nurinkäännetyssä nutussaan. Pelottava pukki on nähty suomalaisissa kodeissa myös kekrin aikaan, jolloin sitä on nimitetty kekripukiksi. Itse olen kerran ollut pikkujouluissa jonne pahispukki saapui. Kyllä siltäkin lopulta sai lahjansa- ja hauskaa oli.

posted under , | 0 Comments

Mikä kaikki lasketaan pettämiseksi?

Jos olisin lääkäri, minulla olisi varmaan taskussani nopea standardivastaus siihen, mitä sanoa puolituntemattomalle ihmiselle joka muutaman lasillisen jälkeen pyytää neuvoa ”kun vähän mietityttää toi mun alkoholinkäyttö”. Mutta olen filosofi, joten olen joutunut kehittämään vakiovastauksen otsikon kysymykseen. Kun juhlat ovat edenneet hilpeästä vapautumisesta tilitysvaiheeseen, paikalla olevalta ravitsemusterapeutilta aletaan kysellä, miten voisi laihduttaa leivoksia syömällä ja rahoitusammattilaiselta ongitaan sijoitusvinkkejä, filosofin pöytäseurueesta löytyy usein joku jolla on mielessään Kalvava Kysymys, enemmän tai vähemmän teoreettisessa sävyssä. Eiks niin ettei pienessä flirtissä ole mitään pahaa? Eiks niin että vähän hauskaa voi pitää?

Vastaukseni ei ilahduta toiveikasta mieltä: jos pohdit tätä kysymystä missään muussa kuin puhtaan akateemisessa mielessä, olet luultavasti jo liemessä. Peräänny. Jos mieleesi nousee hyvä selitys joka tekee suunnitelmistasi perin ymmärrettävät, juokse. ”Ei voinut mieltänsä malttaa” on toki kunnianarvoisa perustelu joka tunnetaan jopa laissa. Mutta ei siitä tiettävästi sielläkään ole ollut iloa kovin monelle syytettyjen penkillä istuneelle. Pöytään laskeutuu hiljaisuus, kysyjä ottaa kulauksen juomastaan ja kurtistaa otsaansa. Sitten alkavat vastaväitteet ja äärimmäisten vastaesimerkkien metsästys: mutta entä jos, tai mitäs sitten jos...


Etiikan johdantokurssin luennot ovat tilaisuuksia, joissa ilkeä luennoitsija johdattaa hengenhätään bussilasteittain ainutlaatuisia savantteja, suloisia pikkulapsia ja Rakkauden Lähettiläiden nunnia, yleensä samanaikaisesti, ja paikalle sattuneiden filosofinalkujen tehtävänä on pelastaa tästä joukosta ne jotka kuuluukin. Vielä luennon päätyttyä käytävällä väitellään siitä, miten Kukkapetteri voi olla niin paha että antoi oman isoäitinsä kannibaalien käsiin ja miten Jariliisa kehtaakin olla nepotisti joka pelastaa mummonsa vaikka pikkuvauva jolla olisi ollut koko elämä edessään joutui sen takia krokotiilin kitaan...

Jos elämän suuri rakkaus kirjaimellisesti tulee ja tarraa kiinni väärässä paikassa väärään aikaan, voi mielen malttaminen tosiaan olla epärealistinen vaihtoehto. Vaan kuinkas usein tosielämä onkaan ihan näin dramaattista? Yleisissä eettisissä periaatteissa ei tarvitse olla mitään vikaa arkielämässä vaikka niiden soveltaminen alkaisikin muuttua sitä epäselvemmäksi mitä lähemmäksi rotkon reunaa kohti perääntyvää ajattelijaparkaa jättiläistappajarobotit vyöryvät. Usein, hyvin usein, pettämispelissä on kysymys vain ihastuksista, silkasta ajattelemattomuudesta tai vain siitä että ulottuville on tullut mieliteko, kiva lelu jota mulla ei vielä ole kun mulla on vaan tää ihan tylsä viime vuoden malli, enkä mä nyt silleen mitään oikeesti tarkota kun haluun vaan tietää miltä se tuntuu, kyl mä sit laitan sen takas hyllyyn eikä kukaan nää eikä se silloin haittaa...

Nykyään, toisin kuin vielä keskiajalla, kulttuurissamme on tapana tehdä hyvin jyrkkä ero lasten ja aikuisten välillä. Voi vain toivoa, että tämä erottelu perustuu todellisuuteen, esimerkiksi siihen että aikuiset ymmärtävät että hyvällä ja mielihyvällä on muutama olennainen ero. Kuten se, ettei niillä välttämättä ole oikeasti mitään tekemistä keskenään. Aikuisen pitäisi nähdä nenäänsä pidemmälle, syödä vihannekset lautaseltaan ja olla kunniallinen, ihan siitä syystä että hän ymmärtää sen olevan pohjimmiltaan oman etunsa mukaista. Ja kunniallista.

Olemisesta ei seuraa pitämistä, eikä siitä että käytännössä oikein toimiminen on ylivoimaista seuraa, että oikein ei tarvitsisikaan toimia. Kuten etiikan johdantokurssilla opitaan, joskus ainoa oikea vaihtoehto vaatii yli-inhimillistä sankarillisuutta, mutta se vain tarkoittaa että onnistumisen todennäköisyys on pudonnut jonnekin nollan lähettyville, ei sitä että huonot vaihtoehdot muuttuvat maagisesti hyvyydeksi kun tilanne on tarpeeksi hankala. Tämän on huomannut tuomioistuinlaitoskin, eikä intohimorikoksiin syyllistyneiden kannata odottaa tuomareilta suurta ymmärrystä varttihulluutta kohtaan. Korkeintaan vakuuttavalla esityksellä voi päästä vankilan sijasta pakkohoitoon. Se suuri rakkauskaan ei varmaankaan ansaitse päätyä vain sotkuiseksi säädöksi tai kolmanneksi pyöräksi. Joten jos kyse todella on suuresta rakkaudesta, ne näpit pitäisi voida paitsi iskeä kiinni, myös irrottaa jos tilanne niin vaatii. Muussa tapauksessa, todellisten tunteiden suuruus sopii kyseenalaistaa ja pohdittavat vaihtoehdot ovat muuttuneet arkisiksi ihastuksiksi joiden käsittelyyn sopivat ikävänharmaat arkiset periaatteet.

Mutta onko hyvyys hauskaa? Tähän voi vastata vastakysymyksellä: onko ihmissuhdesotku hauska siinä vaiheessa kun aamu ja arki koittavat? Pettäminen kun on puuha, johon ihmissuhdesotku tulee ihan pyytämättä ja sisäänrakennettuna, vaikka kuinka koittaisi keräillä kamppeensa, hipsiä tiehensä ennen aamun valkenemista ja olla kuin ei olisikaan. Parhaassa tapauksessa seuraa pitää kiukkuinen omatunto. Pahimmassa tapauksessa kunniantunto on jo mennyt ajat sitten, samoin kuin kyky kokea mitään muuta kuin ohimenevää, nopeasti kuluvaa mielihyvää joka ei paljon aamua pidemmälle kanna kenenkään kanssa. Näiden rajojen väliin mahtuu kaikenlaista räpellystä, mutta mikä tästä kaikenlaisesta on parempaa ja hauskempaa kuin perheonni josta saa nauttia rauhallisella mielellä valittunsa kanssa? Perheonni on tietysti parasta, mutta se on myös vaativa onnen laji: omasta tunne-elämästä ja jopa omasta seksuaalisesta hyvinvoinnista on otettava vastuu ihan itse vaikka se tarkoittaisikin työtä ja vaivannäköä. Jos tunnelma kotona on laskenut kuin vanha vappupallo, on parasta miettiä, mitä itse on tehnyt asian eteen. Olenko ollut rakastettava puoliso? Olenko muistanut harjata hampaani ja ajatellut kauniita siitä omasta kullasta? Intohimo on korvien välissä, ei sitä sen kauempaa kannata etsiäkään. Eikä sen kauempaa tarvitse etsiä omia rajojaankaan.

Moraalilaki, kuten rikoslakikin kertoo, mitkä teot ovat väärin ja missä rajoissa väärintekijän tulee harjoittaa itseruoskintaa. Toisaalta, kuten olemme huomanneet, moraalilakiin siinä missä muihinkin lakeihin voi sisältyä porsaanreikiä, joista ovela ihminenkin mahtuu ryömimään. Lakiajattelu ei johda luonteen jalostumiseen- pikemminkin päin vastoin. Hyve-eetikko taas kysyy: mikä on kunniallista, aidosti rakastavaa, oikeudenmukaista? Tunteilleen ei mahda mitään, mutta kaikelle muulle kyllä mahtaa. Hyvin eläminen ei edellytä tunteiden tukahduttamista tai kieltämistä, mutta ei myöskään omien halujensa orjana olemista. Tavoitteena olisi pysytellä sillä kuuluisalla kultaisella keskitiellä, löytää oikea ja kunniallinen tapa tulla toimeen tunteidensa kanssa ja valita hyvää silloinkin kun ei yhtään hotsittaisi, vain siitä syystä että maailmassa tulisi olla hyvyyttä, tai ainakin mahdollisimman vähän kurjuutta. Hyveellinen ihminen ei kysy, mikä kaikki on sallittua ja missä kulkee se raja jossa kumppanillani on oikeus alkaa mustasukkaiseksi, vaan miten voisin rakastaa mahdollisimman hyvin.

posted under , | 1 Comments

Lamed Vav Tzadikim

Itsetuntoni joutui pari päivää sitten koetukselle: minulle selvisi, että on olemassa kynsien lakkaamiseen keskittyvä blogi, ja sen kävijälaskuri näyttää vierailijoita puolet enemmän kuin täällä. Tiedänhän minä oikein hyvin ettei maalaisfilosofinen blogi voi millään olla kansansuosikkiainesta: ei staroja, sekoilua, ja päivän asutkin vaihtelevat vain värin puolesta. Mutta että ohitse menee liput liehuen ja perävalot vilkkuen kynsien lakkaaminen, kaikista maailman puuhista? Auts. Kun mainitsin puolisolle kehitteillä olevasta päivän angstista, hän totesi rauhalliseen tapaansa: ”Ei sinun kannata tuosta masentua. Menetä ennemminkin viimeinen uskosi ihmiskuntaan ja lohduttaudu sitten sillä että voit piiloutua ihmiskunnalta tänne maalle.”

Uskoni ihmiskuntaan. Se on ollut hyvin lähellä nollaa suunnilleen siitä asti kun tajunnan himmeä valo syttyi valaisemaan sisäavaruuttani. Joskus joku tulee ja pelastaa hetken, päivän, elämän. Mutta useimmiten tuntuu siltä että ihmiskunnasta on tälle planeetalle pelkkää harmia. Usein myös itselleenkin: seurasipa sitten maailmanpolitiikkaa tai yksityisten ihmisten elämän tragikomedioita, ei muuhun tulokseen oikein voi tulla. Hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan muurahaiset purkavat pesänsä liikenneruuhkia taitavammin ja, no, fiksummin kuin suurkaupungissa elävät ihmiset. Ja liikenneruuhkista on sentään vielä pitkä matka ihmisyyden ytimeen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen maailmaan.

Tämä onkin yksi niistä monesta syystä, miksi, kun rehellisiä ollaan, en löydä itsestänikään ihmiskunnan toivo- ainesta. Kovalla yrittämisellä onnistun aina joskus tekemäänkin jotakin oikein enkä vain puhumaan kaihoisaan sävyyn kaikesta siitä kauniista ja hyvästä mistä olen joskus lukenut. Aivan liian usein tulee siinä vaiheessa kun oppi pitäisi soveltaa käytäntöön vähän samantapainen tunne kuin monimutkaisia ompelukaavoja tuijotellessa: jotenkin tolleen se ilman muuta menee, mutta mitenkäs tämä minulta sujuisi, näillä kyvyillä? Ja niin päädytään siihen melankoliseen tosiasiaan että uskoni ihmiskuntaan, sen hyvyyteen ja ihmisyyden kauneuteen, lepääkin hyvin pienen joukon harteilla. Oikeastaan olen tavattoman onnekas kun tielleni on sattunut edes kourallinen aidosti hyviä ihmisiä, sellaisia jotka kelpaavat esikuviksi ja jotka muistuvat mieleen huonompina hetkinä. Maailmamme on täynnä niitä jotka eivät koskaan saaneet nähdä sydämen hyvyyttä edes vilaukselta. Kyllä, minä olen onnekas.

Juutalaisen legendan mukaan keskellämme elää lamed vav tzadikim, kolmekymmentäkuusi hyvää ihmistä. Heidän takiaan Jumala antaa ihmiskunnan jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten täyteen barbariaan vajonneena, niin kauan kuin vain kuolevien hyvien ihmisten tilalle löytyy uusia ottamaan heidän paikkansa. Legendan mukaan lamed vav eivät itsekään tiedä, keitä he ovat- he ovat liian vaatimattomia voidakseen uskoa kuuluvansa ihmiskunnan tukipilareihin. Sinä päivänä kun yksikin heistä kuolee eikä jumala enää löydä ketään hänen tilalleen, koittaa loppu. Minulle kolmekymmentäkuusi todella hyvää ihmistä on jo väentungos. Mutta niinhän heitä etsimään onkin tarvittu jumala joka on käynyt läpi koko juutalaisen sukukunnan. Lamed vav eivät legendan mukaan tiedä toisistaan, mutta silti en voi estää mieleeni nousemasta ajatusta, että yhdessä he voisivat muuttaa maailman, vaikka he olisivat yksityisinä ihmisinä miten vaatimattomia ja vailla valtaa hyvänsä.

Legendan mukaan, koska lamed vav ovat salattuja, jokaisen juutalaisen tulisi elää ikään kuin juuri he voisivat olla yksi kolmestakymmenestäkuudesta: jokaisen tulisi tehdä parhaansa elääkseen hyvää, vaatimatonta elämää ja rukoilla maailman paranemisen puolesta. Synkän sateisen maailman edessä ei pitäisi masentua vaan koittaa elää ikään kuin itse voisi olla ihmiskunnan toivo. Tässä ajatuksessa on pakanallekin mietittävää.

Esimerkiksi, itse voisin tänään keskittyä näkemään enemmän hyvää kanssaihmisissä. Etsin kylpyhuoneen sokkeloista pullon ruusunpunaista kynsilakkaa ja pari kynsitarraa, kahden vuoden takaisten häiden peruja. Kauniit kynnet ovat maalla katoavaiset, mutta kyllä ne saavat tukkoisen ja nuutuneen olemuksen tuntumaan vähän siedettävämmältä.

posted under , , | 6 Comments

Perheonni

Eksyin netissä surffaillessani uudelle, mielenkiintoiselle sivustolle. Mutta jotain tosi outoa muuten niin mukavalla sivustolla oli: taustamusiikkina moottorisahakuorsaus. Enkä tietenkään löytänyt mistään nappia josta klikkaamalla mölyn olisi saanut vaiennettua. Ehkä se jossain oli, mutta kotikutoiset sivustot eivät aina ole kovin selkeitä. Meteli alkoi ärsyttää sen verran, että päätin väsätä sivuston ylläpitäjälle hatemailia. Mitä ihmettä sen päässä on liikkunut? Suljin netin ja napsautin Wordin päälle luonnostellakseni kirpeän hengentuotteen.

Kuorsaus sen kun jatkui.

Heräsin.

Rakkaalla aviomiehellä on taas nuha. Ja minun alitajuntani on outo.

posted under , | 0 Comments

Taidetta totuuden vuoksi

Sillä välin kun minun pienessä valtakunnassani käydään rottasotaa, alkaa ulkomaailmassa käytävä taistelu koulu-uhkaajia vastaan saada sekin yhä kiintoisampia piirteitä. Ahdistavia aiheita teoksissaan käsittelevä taideopiskelija Riina Hänninen tuli julkisuuteen kertomaan joutuneensa opettajan perättömän epäilyn vuoksi koulusurman suunnittelijoita jahtaavan viranomaiskoneiston uhriksi. Tapaus on sana sanaa vastaan- tilanne: Hännisen opettaja pelästyi Hännisen kahdenkeskisessä keskustelussa sanomia asioita niin paljon että hälytti poliisit estämään koulusurmaa.
Koska julkisuudessa on toistaiseksi esillä vain yhden osapuolen kertomus tapahtumista, emme voi tietää, puhuuko Hänninen totta. Kuitenkin tapauksessa on jo tässä vaiheessa monia huolestuttavia yksityiskohtia. Ensinnäkin: jos Hännisen puhui hämäriä kahdenkeskisessä keskustelussa, miksi opettaja ensi töikseen hälytti poliisit? Miksi hän tai rehtori eivät pyrkineet keskustelemalla selvittämään, onko uhka todellinen? Jos Hänninen alun perinkin otti asian puheeksi, hän varmaankin olisi ollut valmis puhumaan hiukan lisääkin, eikö totta?
Oppilaskunta halusi kuulla sekä Hännistä että opettajaa. Opettaja ei suostunut kertomaan tapahtumista Hännisen kuullen. Oppilaskunta päätti kuultuaan molempia osapuolia olla puuttumatta tapahtumiin. Hännisen mukaan opettajan versio tapahtumista otettiin totuutena ja hänet suljettiin yhteisön ulkopuolelle.


Tämä on huolestuttavaa. Siinä tapauksessa että Hänninen puhuu totta, häntä on kohdeltu todella epäoikeudenmukaisesti. Siinä tapauksessa että hän ei puhu totta, koulun reaktio on muuten vain äärimmäisen typerä. Eikö nimen omaan yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, friikiksi leimaaminen ja kieltäytyminen asian avoimesta käsittelystä ole toimintaa joka on omiaan ajamaan ihmisen ahdistukseen ja epätoivoisiinkin tekoihin? Miksi huolestuttavaan käyttäytymiseen puututaan kääntymällä koko yhteisön voimin yksilöä vastaan? Eikö yhteisön pitäisi tehdä täsmälleen päin vastoin: kuunnella, ottaa kontaktia ja yrittää selvittää, onko huoleen todellista syytä. Taitaa olla ihan liikaa vaadittu, että kun ihminen jopa pukeutuu erikoisesti sen lisäksi että hänellä selvästi on erikoisia ajatuksia, joku haluaisi aidosti lähestyä häntä ja kuunnella mitä sanottavaa hänellä on...

Hännisen taide näyttää kieltämättä ikävältä, niin ikävältä että poliisi valokuvasi sen. Hännisen taide ahdistaa, ja monet kansalaiset ovat sitä mieltä etteivät sellaiset työt ole taidetta ollenkaan. Mutta kun taiteesta tulee normaalia, se lakkaa olemasta taidetta ja muuttuu askarteluksi. Meillä on jo sisustustaulut jotka ovat koristeita vailla sanomaa. Ne ovat epätaidetta, joka näyttää nätiltä mutta joka ei merkitse mitään kenellekään niin että kaikki voivat kokea kuvat miellyttävinä. Ahdistavia asioita ei sovi tuoda tyylikkäässä maailmassa esille: poissa silmistä, poissa mielestä. Eikä ääneen pidä mainita ainakaan sitä tosiasiaa, että maailma jossa taiteen tekijät eivät saa kuvata maailmaa täsmälleen sellaisena kuin he sen näkevät, on myös maailma jossa ajattelevat ihmiset ylipäätään eivät saa ajatella ääneen. Tällainen maailma on kahden kerroksen maailma jossa virheettömän sileän marsipaanikuoren alla odottavat mustat hirviöt. Tällaiseen maailmaan sopivaa taidetta on toki olemassa: suuntauksen nimi on sosialistinen realismi ja se oli voimissaan Neuvostoliitossa. Taide, jossa ei kuvattu poliittisesti korrektia todellisuutta, olikin sitten sen luokan epätaidetta että sen tekijät ansaitsivat nopeasti yksisuuntaisen Siperian-matkan. Taiteilijakin vaikenee kun hänet suljetaan työleirille yhteiskunnan ulkopuolelle.

Todellinen taide ei tietenkään välttämättä ole rumaa tai järkyttävää, mutta se on rehellistä ja siinä on sanomaa. Salvador Dàlin Port Lligatin Madonna on äärettömän kaunis teos, mutta se on myös puhutteleva teos, täynnä ajatusta ja merkityksiä. Salvador Dàli itse oli toki myös outolintu parhaasta päästä, jonka henkilökohtainen elämä oli välillä yhtä kummallista kuin hänen tauluissaan avautuvat maailmat. Miten hän olisi pärjännyt tämän päivän Suomessa, jossa taiteilija kyllä saa ilmaista itseään, kunhan ymmärtää ettei taiteeksikaan sovi nyt nimittää ihan mitä hyvänsä? Ja ennen kaikkea, jossa taiteilijan on syytä käyttää näyttelyidensä avajaisissa siistiä pukua ja hymyillä herttaisesti niinkuin normaalimmat ihmiset tekevät. Jos näin ei tee, on outo, ja outous on mielisairautta joka pitää sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle ja neutraloida tukevalla lääkityksellä. Olen minäkin sitä mieltä ettei mikä hyvänsä räpellys jossa on signeeraus alla, ole taidetta. Ongelma onkin siinä, että loppupeleissä eron taiteen ja epätaiteen välillä voi tehdä vain historia –sen paremmin taiteilijan argumentista ”tämä on taidetta koska minä sanon niin” kuin aikalaisten ”tämä ei ole taidetta koska se on ällöä” ei ole ratkaisemaan kiistaa oikean taiteen olemuksesta.

Minä, kuten varmasti moni muukin, on huomannut että nykyään on muodikasta puhua yhteisöllisyydestä ja välittämisestä. Jotenkin vain näyttää siltä että nämä sanat tarkoittavat nykyään jotakin ihan muuta kuin ennen- että niistä on tullut kiertoilmaisuja kontrollille ja vallassa oleviin normeihin sopeuttamiselle. Yhteiskunnallisen perusturvalllisuuden järkkymistä seuraavassa kriisissä uhka nähdään kaikkialla. Se ei muodostu vain rikollisista teoista vaan kaikki kritiikki ja olemassaolevan järjestyksen kyseenalaistaminen nähdään merkkinä potentiaalisesta väkivallasta. Viranomaisten sanottua julkisuudessa ettei järjetön väkivalta tule kuin salama kirkkaalta taivaalta vaan että siitä on ollut nähtävissä merkkejä jo etukäteen, koko yhteiskunta nyt etsii kilvan näitä merkkejä. Normin kantajina toimivat poliisit, psykiatrinen koneisto ja kaiken maailman yhteisöt ja järjestöt joiden tavoitteena on kasvattaa nuoria vastuulliseen aikuisuuteen. Onko muuten jotenkin oireellista että esimerkiksi koulusurmien yhteydessä puhutaan nuorista vaikka esimerkiksi Kauhajoen surmaaja oli yli kaksikymmentävuotias aikuinen? Ei kai tämäkään niin yllättävää ole- onhan nuoriso aina ollut valtaapitävien murheenkryyni jo ihmiskunnan aamunkoitosta lähtien. Nuoret ovat outoja, erilaisia, niiden puhettakaan ei aina tahdo ihan ymmärtää ja ennen kaikkea, nuorilla ei ole yhteiskunnallista valtaa eivätkä he voi nousta vallanpitäjiä vastaan järjestelmän sisäisten mekanismien avulla. He ovat paitsi aina hiukan huolestuttavia, myös juuri sopivia kohteita kontrollille.

Uudessa puheessa välittämisestä puhutaan kun halutaan kannustaa kansalaisia ilmiantamaan poikkeavuudet viranomaisille. Kyttääminen, puhumattakaan kommunistidiktatuurimaisesta ilmiantokulttuurista on kaukana tällaisesta välittämisestä, ja lopputulosten mahdollinen samankaltaisuus on silkkaa sattumaa. Tällainen välittäminen on sentään kaikille rakastaville ihmisille paljon helpompaa kuin se vanhanaikainen välittäminen joka ehkä vaatisi pysähtymistä, toisen ihmisen kuuntelemista, erilaisuuden arvostamista ja omastaan antamista. Sellainen olisi sosialismia, ja sitä emme kaipaa. Sairaan, oudon ja pelottavan kohtaaminen ei mitenkään voi olla yhteisön eikä etenkään yksittäisen ihmisen tehtävä- sitä vartenhan meillä on viranomaiset jotka on koulutettu auttajiksi. Mutta saako ammattiauttajalta läheisyyttä ja yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta? Onko ongelmamme todellakin vain se, että keskuudessamme piileskelee potentiaalisia murhaajia, vai se että elämme sairaassa yhteiskunnassa?

Sota Hiirulaisia Vastaan, osa II: Ruraalilegendoja

Blogitauon aikana sota hiirulaisia vastaan kiihtyi. On syytä tehdä tästäkin tosielämän draamasta jatkokertomus.

Tilanne sodassa: Hiiriä 4
Rottia 0

Ihmiset vs. hiiret 4-0
Ihmiset vs. rotat 0-2 ”Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa, ja mää ainakin nauran noille teidän hikisille loukuille!” -Paikallinen Rotta-

Ymmärsimme, että suhtautumisemme taisteluun on ollut ihan väärä. Taistelu siimahäntiä vastaan ei hoidu sillä että sopiviin paikkoihin viritetään muutama loukku ja odotetaan että pöhköt otukset kävelevät niihin päättämään päivänsä. Ehei. Sota hiirulaisia vastaan on totista touhua. Asioiden todellinen laita alkoi valjeta meille asukasyhdistyksen pikkujouluissa, kun jouluruokien maistelemisen ohessa mainitsimme kaikennähneille naapureillemme käynnissä olevasta hiirijahdista (joka siinä vaiheessa siis oli vielä pelkkä hiirijahti).

”Tämä vuosi onkin ollut paha rottavuosi.” naapuri valisti. ”Meilläkin on kaikki keinot käytössä. Tosin rotanmyrkkyä ei pidä käyttää kuin äärimmäisessä hädässä, koska pahimmassa tapauksessa rotta ryömii kuolemaan jonnekin jossa joku syö sen, ja on aina harmillista jos joku rottia syövä eläin kuolee.” Nyökyttelimme ymmärtäväisesti kun naapuri kertasi tuttua asiaa: rotat ovat älykkäitä eläimiä, jotka oppivat pian välttelemään loukkuja. ”Joka kymmenes vuosi jostain tulee aina superrotta, jota ei meinaa saada hengiltä sitten millään. Se välttelee niin naapuruston norjalaista metsästäjäkissaa kuin loukkujakin ja on röyhkeä kuin piru itse.” Voi ei! Kaupunkilegendat sikseen, täällä maalla kerrotaan ruraalilegendoja jotka ovat paljon uskottavampia ja paljon hyytävämpiä kuin mikään ennen kuulemamme.
”Silloin tulee hyökätä niiden arvostelukyvyn kimppuun.” naapurimme neuvoi parkkiintuneen strategin äänenpainoin, ja me höristimme korviamme. ”Ne on juotettava humalaan, esimerkiksi kastamalla leipäpaloja viinaan. Humalassa rottien arvostelukyky pettää, niistä tulee uhkarohkeita ja ne kävelevät suoraan loukkuihin. Ja jos on luminen sää, voi hyvällä onnella naureskella lumessa näkyville mutkitteleville jalanjäljille.”
”Ja tämäkö tepsii aina?”
”Toistaiseksi. Meillä kyllä pelätään, että joskus vielä syntyy raitis superrotta. Sitten alkaa taas olla hyvät konstit vähissä.”

Hiirulaiset ovat kärsineet raskaita tappioita, mutta pian pikkujoulujen jälkeen huomasimme rotan lintujen ruokintapaikalla. Muutama päivä sitten sana oli ilmeisesti kiertänyt ja rotalla oli jo mukanaan kaveri. Ilmeisesti auringonkukansiementarjoilu on sen verran hyvää, etteivät rotanloukkujen syötit kiinnosta kavereita vaikka niihin laittaisi mitä houkutuksia. On aika käydä niiden arvostelukyvyn kimppuun. Puolisolla, joka vastaa sekä liköörinteosta että rottasodan operatiivisesta toiminnasta, on jo liköörirusinat tuotannossa. Sodankäyntiä valvova ympäristöeetikko on antanut julkilausuman, jossa todetaan että niin kauan kuin rottien loppu on nopea ja tuskaton, kaikki keinot ovat sallittuja, myös katalat. Kun puoliso palaa Ruotsista ja hänen työkiireensä hellittävät tältä vuodelta, alkaa suurhyökkäyksen valmistelu. Mutta vielä tänään isäntä on poissa talosta ja minä saan kuunnella avuttoman raivon vallassa miten joku hirttämätön lurjus nakertaa jotakin väliseinän sisällä. Tukeva potku seinään lähettää ketaleen matkoihinsa, hetkeksi. Molemmilla puolilla tiedetään ettei tämä tähän jää. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa, ja minulla on vakaa aikomus virnistellä mielipuolisen leveästi ensi vuonna levitellessäni biojätekompostorin tuottamaa multaa ruusuilleni.

Naapurimme on kuulemma solminut myös yya-sopimuksen paikallisten harakoiden kanssa. Se selittääkin, miksi naapuruston naakat viihtyvät niin hyvin meidän puutarhassamme. Onneksi pidämme naakoista. Saisikohan niiden kanssa sorvattua jonkinlaisen sopimuksen rottien pään menoksi?

Superihminen ja jäätynyt mies

Jokaisen tuttavapiiriin varmaan kuuluu sellainen: ihminen, jonka seurassa itse aika-avaruus tuntuu venyvän. Heidän päiviinsä ei voi sisältyä yhtään tuottamatonta minuuttia, vaan jotenkin he ehtivät hoitaa kaiken: vaativan työn, siinä ohessa suoritetut opinnot, muutaman luottamustehtävän tai aktiivisen kansalaistoiminnan ja tietysti vanhemmuuden, joko yksinhuoltajana tai ainakin useammalle lapselle. Tästä kaikesta he suoriutuvat tukka suittuna ja hymy huulilla.

Luulisin että aika-avaruuden taivuttamisen salaisuus on ainakin osaksi yksinkertainen: superihmisellä ei ole yksityistä, salaista elämää. Tuottavuus tarkoittaa tänä päivänä ennen kaikkea näkyvyyttä: esimerkiksi kodin pitämisessä siistinä on usein vähintään yhtä paljon työtä kuin yhdistystoiminnassa, mutta sitä ei lasketa oikeaksi tekemiseksi sillä perusteella että itse tehtynä, kodinhoito on yksityistä työtä. Superihmisen elämä taas on mahdollisimman näkyvillä. Kun kukaan paitsi oma puoliso ei kiitä lakanoiden silittäjää, silittäminen on turhaa puuhaa jonka voi hyvin jättää tekemättä- vain kauas näkyvä on arvokasta.

Kun ensimmäistä kertaa menin Philosophica-kirjastoon, huomasin seinälle kiinnitetyn lauseen ”Hiljaisuudessa ajatus kypsyy”. Ajatus, vain yksi ajatus. Nykyään filosofinkin erinomaisuutta mitataan julkaisujen, esitelmien ja ylipäätään näkyvän puuhastelun määrällä. Kuitenkin filosofian historiaan ovat monet jättäneet jälkensä vain yhdellä ajatuksella. Ovatko ajattelemiseen käytetyt vuodet olleet ajanhaaskausta jos ajattelija jättää kestäväksi perinnökseen vain yhden loistavan ajatuksen? Toisaalta, kuinka kestävä vaikutus on nykyisellä artikkelitehtailutieteellä jossa viisas tieteentekijä pitää tarkasti huolen siitä ettei yhteen artikkeliin pääse liian montaa hyvää ajatusta kun jokaisen voi julkaista erikseenkin ja kasvattaa siten ansioluetteloa? Ennen kaikkea: onko elämässäni tärkeintä se, että jonakin päivänä saan tehtyä siitä tilinpäätöksen, luetteloitua tekemiseni lähes yhtä tarkasti kuin perunkirjoituksessa luetellaan jälkeeni jättämät tavarat? Vai pitäisikö sittenkin kiinnittää huomiota elämän sisältöön, riippumatta siitä kuinka kauas se näkyy ja onko minun nimeni varmasti liitetty julkisesti jokaiseen ajatukseen jotka ovat saaneet alkunsa päässäni?

Jos keskittyisin vain siihen että menen ja teen mahdollisimman paljon, miten voisin tietää että olen menossa sinne minne minun pitäisi? Ihminen joka ei osaa pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta, joutuu etenemään elämässä vain omien mielihalujensa ja kiinnostuksenkohteidensa ohjaamana. Arvot otetaan sieltä mistä ne helpoiten saadaan omaksuttua. Tieto voi lisääntyä, mutta miten käy ymmärryksen, viisauden, ihmisyyden?

Vuosi vuodelta ihmistä tunnutaan arvosteltavan enemmän ei vain hänen elämänsä, vaan hänen viimeisimpien saavutustensa, perusteella. Mutta jokaisella meistä on henkinen ja fyysinen perintö joka ulottuu ajan alkuun asti. Oma osamme ketjussa ei ole vuosikertomuksen vaan elämän mittainen. Eikä kukaan voi tietää, millä teoilla on lopulta merkitystä- vai käykö meille kuten jäämies Ötzille, jonka elämän suurin saavutus oli eittämättä se, että hän ryömi kuolemaan juuri sopivaan paikkaan jossa hänen ruumiinsa pakastekuivui täydellisesti niin että tutkijat tuhansien vuosien päästä oppivat häneltä tavattoman paljon ihmisen historian aikakaudesta joka muuten jäisi pimentoon. Ötzi oli -omaisuudestaan päätellen- aikanaan varakas ja ehkä yhteisössään tärkeä mies, mutta paljon kiinnostavampaa on loppupeleissä ollut, mitä hän on syönyt viimeisen elinpäivänsä aikana. Geneetikkojen mukaan hänen sukunsakin on sittemmin sammunut, emmekä tietenkään edes tiedä, jäikö häneltä lapsia suremaan ja ihmettelemään katoamista. Mutta tämän kaiken hänestä tiedämme koska hänen oma, ainutlaatuinen dna:nsa selvisi vuosituhansien yli ihmeellisen sattuman ansiosta. Ötzi saattoi olla aikanaan tärkeä mies, mutta epäilemättä tärkeintä hänessä oli yksinkertaisesti se, että hän oli olemassa. Hän, kuten Danten kaunis Beatrice, joka kuoli 24-vuotiaana ja oli tietämättään muusa miehelle jota hädin tuskin oli eläissään tuntenut, elävät ikuisesti, toisin kuin monet jotka uhraavat elämänsä ja rakkautensa siinä toivossa että joku huomaisi heidät edes tänään.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments