Mistä näkee miehen mieleen

Kotikirjastomme alkaa vähitellen paisua sellaiseen kokoon, että sitä voisi hyvin nimittää Virkkalan sivukirjaston salaiseksi toimipisteeksi. Kun kirjastomäärärahat ovat olleet nälkäkuurilukemissa jo monta vuotta, kotikirjastomme kokoelmia luultavasti täydennetäänkin samaa vauhtia. Sellainen on kahden bibliofiilin ja tutkijan perhe. Jo useamman vuoden ajan kirjamme on siroteltu eri puolella taloa oleviin kirjahyllyihin osastoittain: on harrasteosasto, kaunokirjallisuusosasto, scifiä ja dekkareitakin löytyy. Kirjat tekevät kodin.

Kauan sitten minäkin olin sinkku. Nokkelana tyttönä (tai sitten silkkaa hyvää tuuriani) onnistuin löytämään sen graalinmaljan mikä Cosmopolitanilta ja vastaavilta tuntuu vieläkin olevan hiukan hakusessa: pettämättömän keinon päätellä miehen todellinen luonne. Naisiin en ole testannut, mutta luulen ettei menetelmän teho ole sukupuolesta riippuvainen. Ainoa rajoitus on, että sitä soveltaakseen täytyy onnistua keplottelemaan itsensä kohteen asuntoon.

Miehen kirjahylly nimittäin kertoo tyypistä yhdellä silmäyksellä enemmän kuin tyttölapsi joutuisi muuten onkimaan selville viikkojen kuluessa. Ja kirjahylly on myös pettämätön tapa erottaa kultajyvä akanoista. Verkkarisankarikin kun voi saada tärkeille treffeille ykköset päälleen, ja täysi keittiötumpelo voi hallita yhden erinomaisen reseptin (tytöt, jos kyseinen ihana resepti sisältää kermaista pastaa ja pekonia, älkööt polvenne tutisko. Resepti löytyy teoksesta 211 asiaa, jotka joka äijän pitäisi tietää). Mutta kokonaista kirjahyllyä ei kukaan saa pystyyn sijoittamatta sinne pientä palaa sielustaan. Pari dekkaria, isältä kotoa muuttaessa napatut Leon Urisit, suuri tv ja pari sekalaista –luultavasti sukulaisilta lahjaksi saatua- opusta kertoo karua kieltä siitä, mitä miehen päässä liikkuu tai oikeammin sanottuna, ei liiku. Samalla saa muuten jonkinlaisen käsityksen niistä sukulaisistakin. Kirjahylly kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Nyt teitä kaikkia tietysti kiinnostaa, mitä minä ajattelin astuessani ensimmäistä kertaa tulevan aviomieheni poikamieskämppään ja hivuttautuessani kaikenpaljastavaa kirjahyllyä kohti. Kuten poikamiesten majapaikoissa usein, täälläkin sohvan virkaa toimitti musta keinonahkakauhistus ja verhot olivat tahatonta 70-luvun retroa. Jos olisin päätellyt niistä jotakin, olisin mennyt heti retkuun: vuosien varrella minulle on selvinnyt, että mieheni on itse asiassa erittäin pätevä sisustaja jolla on hyvä värisilmä. Siihen aikaan kun tapasimme, tämä lahja vain uinui ja odotti löytämistään. Mutta hänen kirjahyllynsä ulottui melkein kattoon asti, oli täpötäysi ja kertoi omistajastaan enemmän kuin kaikki siihenastiset kahvilatreffit ja kävelyretket yhteensä. Ensimmäistä kertaa elämässäni, minä olin vaikuttunut nähdessäni poikamiehen kirjahyllyn. Kirjat olivat siististi järjestyksessä aihealueittain. Niitä oli paljon, ne olivat hyviä, ja oli heti selvää että hän oli kerännyt kokoelmansa itse. Päätin uudelleenarvioida pieleenmenneen avoliittoni peruja olevan periaatteeni, etten eläissäni sekaantuisi vakavalla mielellä kehenkään. Tämä mies ja hänen kirjahyllynsä ansaitsivat mahdollisuuden.

posted under , | 1 Comments

Säilöntäkauden epämietteitä

Loppukesä on täällä taas. Meidän määritelmämme mukaan loppukesä alkaa siinä vaiheessa kun maahan ei enää laiteta mitään, vaan yksi kasvi toisensa jälkeen alkaa tuottaa satoa.

Sille sadolle pitää sitten tehdä jotain. Käytämme tuoreita marjoja, hedelmiä ja vihanneksia ruuanlaitossa mahdollisimman paljon, mutta eihän se tietenkään mihinkään riitä. Ei auta kuin siivota kellari ja kaivaa kattilat, hillopurkit, pakasterasiat ja mehumaija esiin. Sitten talvella kyllä kiittää itseään kesäisestä vaivannäöstä.

Jokainen puutarhavuosi on erilainen. Viime vuonna söimme oman maan perunaa koko talven ja teimme kilokaupalla suolakurkkuja. Mutta omena- ja luumusadon söivät pihlajanmarjakoit, joten 26 omenapuustamme ei riittänyt hyviä omenoita muuhun kuin koko talven omenapiiraisiin. Tänä vuonna tilanne näyttää ihan erilaiselta. Omenoita, luumuja ja kriikunoita on tulossa valtavasti. Mutta perunasato on jäämässä heikoksi, eivätkä avomaankurkutkaan kovin hyvinvoivilta näytä. Jos ne eivät ala virota vähän äkkiä, kurkkusatomme on kaksi kappaletta.

Mutta lehtikaalia meillä on jokseenkin rajattomasti, ruusukaaliakin on tulossa reilusti, ja lehtikompostiin kasvamaan laitetut kurpitsat näyttävät oikeinkin lupaavilta. Kun ei perunaa tule, syödään sitten spagettikurpitsaa! Vain marjapensaat ovat tasaisen tuottoisia. Niistä riittää tänäkin vuonna oman tarpeen lisäksi sukulaisille, ystäville ja puutarhaeläimille. Linnut napsivat viimeiset punaherukat joskus marras-joulukuun tienoilla. Rastasverkot eivät näytä olevan täkäläisissä kaupoissa mitään menestysartikkeleita.

Se, mitä puutarha tuottaa, on yksi juttu. Mutta todellisen taiteenlajin säilönnästä tekee se, että myös kulutus on osattava arvioida oikein. On ärsyttävää, jos herkkuhillo loppuu keskitalvella vain koska sitä ei viitsinyt keittää toistakin erää. Vielä ikävämpää on siivota kellarista kiloittain ylivuotisia säilykkeitä siitä syystä että kulutus tuli arvioitua reilusti yläkanttiin. Siihen, miten paljon mitäkin taloudessa tarvitaan, ei löydä ohjeistusta mistään. Hiljalleen sen vain oppii, samalla kun oppii kasaamaan viikottaisia ruokalistoja sen mukaan, mitä (puoli-)ilmaista ruokaa on runsaasti varastossa. Puutarhurien ruokalistankin on vaihdeltava hiukan vuosittain. Vain terveellisyys ja maukkaus on pysyvää.

Siinä vaiheessa kun sopiva määrä kestosuosikkiherkkuja on saatu prosessoitua kellariin mutta pieni vilkaisu puutarhaan näyttää, että pensaat ja puut notkuvat yhä makean taakkansa alla, on tehtävissä kaksi asiaa. Ensinnäkin, voi kutsua kaupunkilaisia kylään. Yksi kaupunkilaisystävä ei vie mukanaan enempää kuin minkä pystyy tuoreena käyttämään, joten kaupunkilaisia on muistettava kutsua riittävästi. Kaikki, joihin on suinkin onnistunut pitämään yhteyttä vuoden aikana, on oikeastaan ainoa hyvä määrä. Toiseksi, voi silmät kiiluen ryhtyä kokkailemaan ylimäärästä kokeellisempia tuotoksia. Viime vuonna tein karviaismarjachutneytä, joka maistuu suunnilleen yhtä oudolta miltä kuulostaakin, mutta oli loppujen lopuksi ihan syötävää grillatun lihan ja paistien lisukkeena. Mikäpä inspiroisi paremmin kuin lievä epätoivo?

Säilöntäkautta kestää muutaman kuukauden. Sitten seuraavat puutarhan viimeiset syystyöt, ja sitten seuraa talvi. Lepoa ja työn tuloksista nauttimista. Aina siihen asti kunnes puutarhaan alkaa kaipaamaan taas ja tuontivihannesten mutustaminen aiheuttaa sen, että alkaa nähdä unia auringosta ja ensimmäisistä tuoreista retiiseistä.

posted under , | 0 Comments

Koolla ei ole väliä

Viime aikoina olen keskustellut paljon uskonnosta. Niiden (ja ystävieni) kunniaksi, uskontoaiheinen postaus!

Nykyajan ihanne on uskonnottomuus. Usko on tietyllä tavalla hävettävämpää kuin seksi: naistenlehdet puhuvat seksistä arkisesti, mutta kun vaikkapa lestadiolaiset järjestävät Suviseurat, niiden uutisoinnissa keskitytään visusti kertomaan siitä, montako kiloa makkaraa seuroissa kulutettiin ja montako talkoolaista oli töissä. Toimittajat eivät ole tietävinäänkään että juhliin mentiin kuulemaan jotain sanomaakin. Ehkäpä myös hijabiin pukeutuvia naisia katsotaan kadulla paheksuvasti osaksi tästä syystä: hijab peittää kehon (niin, käsite hijab ei sitten viittaa pelkkään huiviin), mutta paljastaa selvästi kantajansa uskonnollisen vakaumuksen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa uskonnosta on tullut tabu. Ja sehän se vasta onkin mielenkiintoista.Paradoksaalista kyllä, uskonnottomuuden ihanteella näyttäisi minusta olevan tukevan monoteistiset juuret. Jos uskomme monoteistiseen tapaan, että on olemassa vain yksi jumala, on myös olemassa vain yksi totuus ja kaikki muut totuudet ovat vääriä. Tappeluhan siitä tulee, elleivät ihmiset pidä mielipiteitään visusti omana tietonaan ja vetäydy kahdeksankertaisten muurien sisään kuin entiset japanilaiset paperitaloissaan. Jos uskomme, että on olemassa vain yksi totuus, mutta haluamme elää sovussa, meidän on otettava yhteistyön pohjaksi varovaisuuden periaate ja käyttäydyttävä ikään kuin olisimme kaikki väärässä. Uskontoneutraalius ilmenee uskonnottomuutena, ja niinpä ihanteeksi tulee uskonnoton käyttäytyminen, paitsi että tietysti ateistinkin on oltava kohteliaasti hiljaa siitä seikasta että hänen uskontoneutraali käytöksensä ilmentää todellisuudessa ateistista vakaumusta. Relativismia parhaimmillaan! Sisimmässään voi kukin edelleen olla vakuuttunut siitä että kaikki muut ovat vääräuskoisia ja elävät erheessä.

Ajatus uskonnollisesta moraalilaista on mielestäni kestämätön (ja monoteistinen...hmm, näillä kahdella asialla on mielessäni selvä yhteys). Se kun sisältää sisäänrakennettuna oletuksen että ihmiset ovat –islamilaista käsitystä lainatakseni- kuin jumalansa orjia tai palvelijoita. Jumala on suuri ja mahtava. Evankelisluterilaisuuskin tuntee käsitteen ”jumalanpelko”, joka merkitsee kunnioitusta jumalan suuruuden edessä. So what? Ei olion koosta voi päätellä mitään sen kunnioitettavuudesta, muulla kuin koulukiusaajan logiikalla joka sanoo ettei isoille pojille pidä mennä aukomaan päätään. Rakastavan jumalan viimeinen argumentti on ”sinun kannattaa uskoa minuun, koska muuten heitän sinut lopulta helvettiin”, ja se tunnetaan filosofipiireissä nimellä ad baculum, tai suomeksi sanottuna uhkailu. Eikä uhkailusta saa väännettyä järkiperustetta, ei sitten millään.

Oma uskonnollinen mielipiteeni on säilynyt muuttumattomana viimeiset viitisentoista vuotta: jos joku jumala haluaa, että minä kunnioitan häntä, hänen on ensin todistettava minulle olevansa kunnioituksen arvoinen. Minulla on vain ihmisen arvostelukyky enkä siten pysty arvostelemaan enkä arvostamaan ketään joka väittää olevansa mystisesti moraalin yläpuolella (etenkään jos samaisella jollakulla on hyvin selkeät käsitykset siitä miten minun maan matosen pitäisi käyttäytyä). Kunnioitus edellyttää mielestäni sitä että sitä peräänkuuluttava taho on kunnioituksen arvoinen. Sitä taas osaan arvioida vain sellaisilla standardeilla, jotka kykenen käsittämään. Ei kai ihmiseltä voida enempää vaatia kuin ihmisen kyvyt?

Jahven kannalta on harmillista, että minusta näyttää siltä että vaikkapa Väinämöinen ja kumppanit voittavat Jahven moraalisen ylevyyden alalla 6-0. Huomatkaa, etten nyt ota kantaa siihen, onko kumpaakaan oikeastaan edes olemassa- nyt vertailtavana on vain kaksi henkilöhahmoa, joiden todenperäisyydellä ei sinänsä ole väliä tässä yhteydessä. Ajatellaanpa vaikka Kalevalan 50. runoa, jossa suomalaiset luopuvat vanhasta uskosta uuden uskonnon rantauduttua maihin. Väinämöinen pakkaa kiltisti tavaransa ja lähtee, luvaten kuitenkin palata pitkän ajan päästä, kun ihmiset ovat pettyneet uuteen uskontoon. Raamatun Ilmestyskirjasta päätellen, Jahven ratkaisu hänestä luopuneiden ihmisten varalle ei oikein huo’u vastaavaa rauhallisuutta ja hyvää tahtoa. Näin yhden esimerkin mainitakseni. Jahve voi toki jatkaa johdonmukaisesti valitsemallaan tiellä ja todeta että minun kannattaisi kuitenkin valita hänet, koska hän on niin suuri ja mahtava että pystyy vetämään Väinämöistäkin turpaan. Mutta, koska tämä todellakin on vain aiemmin huonoksi todetun perustelun jatko-osa, se ei oikein tee minuun vaikutusta. Mielestäni koolla ei ole tässä asiassa väliä. Suuri ja mahtava voi liiskata minut, mutta pienistäkin olennoista voi löytyä piirteitä joiden ansiosta heitä voi aidosti arvostaa ja kunnioittaa- Taru Sormusten Herrasta on aika hyvä tutkielma aiheesta. En näe mitään syytä sille, miksei tätä periaatetta voisi soveltaa myös jumaliin, mikäli kuuluu siihen kansanosaan joka pitää Heidän olemassaoloaan mahdollisena (filosofialla ei sinänsä ole asiaan virallista kantaa, vaikka fysikaalisen materialismin kannattajat toki ovat äänekästä väkeä).

Jos voima ja oikeus asuisivat eri osoitteissa, kummalla puolella sinä olisit?Sapere aude, uskalla ajatella, kuten Skepsis ry.n tunnuslause sanoo.

posted under | 0 Comments

Rakkauden pikkuritari

Poika tapasi tytön, ja tyttö oli koko maailman kaunein tyttö. Heistä tuli pari. He viettivät monet hämärät illat nenät vastakkain, vaihdellen pikku suukkosia. Vain yhtä poika ei saanut. Seksiä. Nyt nimittäin oli niin, että jo ennen kuin poika oli tavannut tytön, tytön kaukonäköiset omistajat olivat vieneet tytön eläinlääkäriin steriloitavaksi. Ja vaikka tyttö olikin luonteeltaan tunteikas ja romanttinen, seksipuuhat eivät häntä enää sen jälkeen kiinnostaneet. Mitä poika teki huomatessaan lähentelyjensä tulevan torjutuksi kerta toisensa jälkeen? Hän sanoi: ”Jos en saa seksiä, hellyyskin kelpaa hyvin. Tärkeintä on, että saan rakastaa!” Ja niin he elävät onnellisina yhdessä tänäkin päivänä. Saanko esitellä: rakkauden pikkuritari Pyry, kääpiökani.

Pyry on edelleen niin rakastunut, ettei hänen pieneen päähänsä edelleenkään mahdu montaa ajatusta Lumin lisäksi. Mutta rakkausasioissa hän on rautainen asiantuntija joka pesee rakkausprofessorit ja flirttikonsultit ihan koska vaan.Tärkeintä rakkaudessa on tosiaan se, että saa rakastaa. Onnellisuus ja harmoninen parisuhde ovat tietysti mukavia juttuja. Vaan eivät pääasia. Etenkin naisilla on usein rakastuttuaan tapana heittäytyä toivottoman analyyttisiksi. Mitä se tuolla tarkoitti? Onko tämä nyt todellista rakkautta? (vihje: jos sinun täytyy kysyä, vastaus on luultavasti ei) Nykyään naistenlehdet ovat täynnä parisuhdejuttuja. Kumppanin löytäminen on vain alkusoitto Parisuhteelle, ja parisuhde on se pääasia. Ihminen joka miettii laiskana sunnuntaiaamuna, onko parisuhteessaan onnellinen, on jo kadottanut rakkauden. Rakkaus ei kysy: ”Mitä minä tästä saan?” vaan ”Jos antaisin sinulle kaikkeni, ottaisitko sen vastaan?”

Parisuhdetta etsivät ihmiset erottaa rakkauden kerjäläisistä se, että he ovat viettäneet sinkkuaikansa pohtien tarkkaan ihannekumppanin ominaisuuksia. ”Minä en voisi kuvitella seurustelevani itseäni lyhyemmän miehen kanssa.” julistaa nainen ravintolassa. ”Minuun vetoavat pitkätukkaiset brunetet.” sanoo mies deittipalstalla. He eivät vielä tiedä sitä, mutta he ovat jo hävinneet pelin. Ehkä he löytävät jostakin parisuhteen, mutta rakkaus jää tuolla asenteella haaveeksi. Rakkaus ei synny kemiallisen reaktion vääjäämättömyydellä kun olosuhteet ovat täsmälleen oikeat. Se vain on, jossain rationaalisuuden tuolla puolla mutta silti olemisen ytimessä.

Rakkaus-näytelmää sen sijaan pääsee parhaiten seuraamaan suomalaisissa kesähäissä. On kulissi: ulkonäön perusteella valittu kirkko, jossa ei olla ehkä käyty koskaan aikaisemmin. On pää- ja sivuosanäyttelijät: hieman hämmentynyt joskin onnellinen sulhanen, väsynyt mutta säteilevä morsian, pappi, bestman, kyynelehtivä morsiamen äiti hassussa jakkupuvussaan. Mitä täydellisemmin näytelmän ainekset ovat kasassa, sitä täydellisempää on hääparin rakkaus. Täydellinen hääpäivä konkretisoi hetkeksi vaaleanpunaiset unelmat todistaen siten että ne todella ovat olemassa. Tämä kaikki on tietysti kohtuuhyvää viihdettä kesäiselle lauantaipäivälle, mutta kuinka paljon tekemistä sillä on rakkauden kanssa? Bridezillan unelmapäivä on yksi kristallinkirkas hetki, jolloin oma rakkaus Matti-Petteriin on maailman suurin juttu, jos ei muuten niin siitä syystä että kohteliaat vieraat antavat hääparin loistaa. Tästä ei päästä kuin alaspäin.

”Minulle riittää että sinä olet olemassa.” sanoo Pyry tytölleen, ja on tosissaan. Kuinka moni ihminen voi rehellisesti sanoa niin rakastetulleen?

Ikeasta Mega-Cityyn, Mega-Citystä Intiaan, Intiasta kapitalismin loppuun

Kävimme eilen Ikeassa. Kiertelimme huonekalunäyttelyssä ja löysimme täydellisen lipaston, johon minun on sitten hyvä kasata kaikki kankaani. Jostain syystä, siinä vaiheessa kun seisoo osastolla mittailemassa esinettä, mielestä haihtuu täysin se seikka, että Ikean huonekalut pitää kasata. Ja minä olen meillä se, joka ne kasaa. Jippii.

Aikaisemmin, silloin kun huonekalut olivat vielä kalliita, ne myös tulivat kokonaisina. Nykyään huonekalun ostaminen tarkoittaa useimmiten sitä, että saat kaupasta mukaasi litteän paketin jossa on kasa levyjä ja pussillinen ruuveja ja puutappeja. Valmis huonekalu eksistoi tuossa vaiheessa vielä tukevasti ideoiden maailmassa, ja voipi olla että se sinne myös jää. Yritysten kansainvälisyys kun näkyy siinä että ohjeet ovat mahdollisimman sataprosenttisesti kuvallisia, mikä johtaa yleensä siihen että ne ovat tasa-arvoisen käsittämättömiä kaikille.

Replikaattoriteknologia on jo testivaiheessa. Tosin parin yksinkertaisen mikroskooppisen konstruktin rakenteesta on vielä pitkä matka kirjahyllyihin, puhumattakaan kolmen ruokalajin illallisista. Ja jos (ehkä jopa kun) replikaattorit kehittyvät nykyisestä, sillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Filosofin ei ehkä enää tarvitse osata tulkita oikein kasausohjeita, jotka ovat todennäköisesti inspiroineet elokuvan Ensimmäinen Yhteys tekijöitä kun nämä ovat pohtineet, millaiset koneenkasausohjeet alienit voisivat ihmiskunnalle lähettää. Mutta miten käy taloudelliseen vaihdantaan perustuvalle yhteiskunnalle, jos tavarat saa seinästä nappia painamalla? Vaihdetaanko silloin lisenssejä joilla saa kotireplikaattoristaan ulos Vuittonin laukkuja ja kolmen Michelin-tähden ravintolan ruokaa? Toisaalta, emme enää tarvitse hikipajoja tuottamaan halpoja tavaroita. Työvoima siirtyy joko immateriaaliseen tuotantoon tai ikävämpänä vaihtoehtona työttömyys paisuu ennen näkemättömiin mittoihin ja postkapitalistiset suurkaupunkimme alkavat saada piirteitä Judge Dredd-sarjakuvien Mega-Cityistä.

Mikäli Immanuel Wallersteinia on uskominen, kapitalismi on tosin lähestymässä loppuaan ilman replikaattoreitakin. Vaurauden kerääntyminen on jo nykyään vain löyhästi sidottu tuotantoon. Spekulaatiot ja markkinoiden yleinen huolestuneisuus muodostavat ihan oman universuminsa, jossa konkreettinen tuotanto on alataso. Pyrkiessään pitämään kustannukset alhaalla suuryritykset siirtävät tuotantoaan halvemman tuotannon maihin aina kun työntekijät alkavat vaatia oikeuksia ja palkkoja. Mutta maapallolla on vain rajallinen määrä maita. Tuotannon karatessa muualle työntekijät ovat toki valmiita tinkimään oikeuksistaan, mutta luultavasti vain tiettyyn rajaan asti. Suomalaiset ovat tuskin valmiita palaamaan 1800-luvun työehtoihin kahdentoista tunnin työpäivineen kuutena päivänä viikossa.

Toisaalta halpaa tavaraa voi tuottaa Ikean tapaan siirtämällä osan tuotantoon tarvittavasta työstä kuluttajan niskoille. Minä en vaadi palkkaa siitä että ähellän tuntikaupalla lipaston kimpussa. Ruuvauskapasiteettini ylläpito ei ole Ikean päänsärky ollenkaan, koska en ole työntekijä vaan asiakas. Sama toki pätee ruokakaupassakin: me jotka jaksamme tehdä ruokamme alusta asti halvoista perusraaka-aineista maksamme ruuastamme vähemmän kuin einesten puputtajat. Filosofin uusintamiseen tarvittava setelipino pienenee. Mutta olemattomaksi sitä ei saa.

Siksi replikaattoritkaan eivät loppujen lopuksi ratkaise perimmäistä toimeentulo-ongelmaa. Köyhyys ei ole teknologiakysymys vaan talousjärjestelmäkysymys. Miten toisaalta kannustaa kansalaisia työntekoon, toisaalta huolehtia siitä ettei varallisuuden epätasainen jakautuminen kärjisty yhteiskunnalle vahingolliseksi köyhyysongelmaksi?

Ripaus pippuria, hyppysellinen rakkautta

Hyvän ruuan ei mielestäni tarvitse olla monimutkaista. Mutta sen tulee olla rakkaudella valmistettua. Tätä yksinkertaista ajatusta seuraamalla pääsee pikakyydillä suoraan myrskyävän meren lailla vellovan ruokakeskustelun ytimeen, jossa tapellaan suurella tunteella ruuan eettisyydestä, parhaista dieeteistä, terveellisyydestä ja trendikkyydestä. Unohda tämä kaikki hetkeksi ja vastaa tähän: kuinka suuri osa sinun syömästäsi ruuasta on rakkaudella tehtyä?
Entä mitä kaikki muu on? Pikaisesti hotkittua polttoainetta, ravintosisällöltään optimoitua syötävää tiedettä, jotakin mahdollisimman helppoa kun ei oikein osaa eikä viitsi kokata...

En ole ikinä ymmärtänyt, miten ”olet sitä mitä syöt”-toteamuksesta päästään huipputerveelliseen ruokailuun. Minä ainakin olisin paljon mieluummin suussasulava suklaanpala kuin sellerinvarsi. Mutta jos ajattelen lausahdusta vähän laajemmasta näkökulmasta, niin kyllä, on siinä järkeä. En halua nähdä lautasellani välinpitämättömyyttä tai kustannustehokkuus/ravintoarvococktailia jota myös työpaikkaruuaksi kutsutaan. Minä haluan ruokani kertovan, että minä olen tärkeä ja että jokainen ateria on tärkeä.

Ruuan valmistaminen rakkaudella on myös hyvä keskittymisharjoitus. Kuinka suuri osa elämästäni kuluukaan siihen että puuhastelen jotakin poissaolevana, nirskuttaen hiljaa hampaitani ja toivoen että olisin jossain muualla, tekemässä jotain kivaa? Nykyään onneksi pienempi osa kuin joskus aikaisemmin. Elämäni kun on tässä, nykyhetkessä. Minulla ei aina ole valtaa valita tekemisiäni, mutta minulla on aina valta valita miten suhtaudun tehtäviini. Voin suhtautua ruuanvalmistukseen ikävänä pakkona, jonka olen saanut niskoilleni perheen kotityöneuvotteluissa. Tai sitten voin nähdä sen tilaisuutena tuottaa hyvinvointia itselleni ja puolisolleni. Minusta jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaa mukavammalta. Se myös näyttäisi tuottavan parempaa ruokaa.En halua päästä ruuanlaitossakaan mahdollisimman helpolla ja olla kuin ruuanlaitto ei olisikaan tehtävälistallani. Toisaalta, yksinkertainenkin ruoka on hyvää jos se on huolella tehtyä. Ja niin meillä hernekeitto ei tule purkista vaan alkaa herneiden liottamisesta yön yli. Pullat eivät ole raakapakasteita vaan toisinaan löydän itseni vaivaamasta kardemumman tuoksuista taikinaa omin käsin, iloisena siitä että minulla on kaksi tervettä kättä ja sen verran kotikemistin lahjoja että saan ainekset yhdistettyä niin että tuloksena on kuin onkin hyvää pullaa.

Erityisen hyvää ruokaa syntyy silloin, kun raaka-aineita voi noukkia suoraan maasta. Sen tuoreempaa ruokaa ei saa mistään kaupasta. Onko kaupallisten viljelijöiden intresseissä edes tuottaa mahdollisimman hyvää ruokaa, jos rahaa tulee kun vain tuottaa direktiivien mukaista ruokaa mahdollisimman tehokkaasti? Lasivillassa ja ravintoliuoksessa kasvaneet salaatit ovat sieviä ja tasalaatuisia, mutta maistuvatko ne joltakin? Kotisalaatissa on selkeä salaatin maku, joka tuntuu talven jälkeen jopa voimakkaalta. Entä sitten ravintoarvot? Jos joku haluaisi joskus tehdä vertailevaa tutkimusta tehotuotetun ruuan ja kyökkikasvimaan vihannesten ravintoarvojen välillä, minä olen valmis lahjoittamaan vihannesmaalta muutamankin näytteen tieteelle.

Vieraiden saapuessa meillä ei aleta rullaamaan susheja eikä asettelemaan vuohenjuustoja tarjottimelle. Todellinen keittiöni hittituote näyttäisi olevan vastaleivottu leipä. Siis sellainen puolipyöreä köntti joka syntyy vedestä, hiivasta, suolasta, sokerista, tilkasta ruokaöljyä ja jauhoista, ja ripauksesta viitseliäisyyttä. Ihmiset, jotka ovat tottuneet ostamaan leipänsä kaupasta, eivät ole välttämättä ikinä maistaneet tavallista tuoretta leipää. Ihmiset jotka tuntuvat tietävän kaiken idän keittiöistä, eivät tunnu tietävän mitään niistä makuelämyksistä, jotka odottavat suppilovahveroiden saalistajia ja kotiperunan kasvattajia. Eikö se olekin vähän merkillistä?

Tarjolla tänään: lehtikaalipiiras, salaatti kauden kasviksista, vaniljajäätelöä tuoreiden mansikoiden ja lakritsikastikkeen kera

Puhdasta ja pehmeää potentiaalia

Puikoilla juuri nyt: harmaat villasukat, keltaisilla raidoilla. Lanka: 7 veljestä, löytö kaapin perältä

Mitä teille tulee ensimmäiseksi mieleen sanaparista ”puhdas potentiaali”? Minun vastaukseni on lankakerä ja neulepuikot. Lankakaupat ovat ihmeellisiä paikkoja. Hyllyt notkuvat sateenkaaren kaikissa väreissä lankoja joista voisi tulla vaikka mitä, mutta jotka vielä uinuvat pehmeinä kerinä ja vyyhteinä näennäisesti järjestäytyneessä muodossa. Koska olen osannut neuloa lapsesta asti, minulle on vuosien varrella kertynyt myös kotiin kaapillinen tätä puhdasta potentiaalia. Sopii hyvin filosofin sisustukseen vai mitä? Aloittaessani uutta neuleprojektia katson kyllä ensin, löytyisikö minulle lankaa siihen jo omasta takaa. Joskus löytyykin, mutta silti näyttää siltä, että kaappini on harvinaista itsestään täyttyvää mallia.

Päätin, että ennen kuin sienestys- ja marjastuskausi alkaa toden teolla, tarvitaan tässä talossa kaksi paria saapassukkia. Toinen suuri neulontamysteeri: maalaiseläjillä ei jostain syystä ikinä ole tarpeeksi villasukkia. Aina tarvitaan vielä yksi pari, eikä unohtaa sovi myöskään ystäviä ja omaisia jotka alkavat joulun lähestyessä vihjailemaan, että heistä olisi mukavaa saada pehmeitä paketteja. Näissä olosuhteissa, aina voi aloittaa sukanneuleen tietäen että se tulee tarpeeseen, vaikka juuri sillä hetkellä mielessä ei olisikaan tiettyä kohdetta.

Suhtautumiseni käsitöihin on muuttunut täysin elämäntaparemontin seurauksena. Nykyään teen harvemmin mitään pelkästään huvin vuoksi (poikkeuksena tästä on ehkä ikuisuus-ristipistotyö johon ei oikein voi asennoitua muuten). Kun tavoitteena on tehdä itse kaikki mahdollinen, tekemistä riittää aina. Käsitöiden tekeminen on yleensä mukavaa ja rentouttavaa vastapainoa kaikelle muulle puuhastelulle, mutta toisinaan löydän itseni ompelukoneen ääreltä tai neulepuikkoja heiluttamasta silloinkin kun ei yhtään huvittaisi.Sitä mukaa kun minulle on käytännössä selvinnyt miten paljon työtä kaiken tarpeellisen valmistaminen itse teettää, olen alkanut huomata että kaupasta ostetuissa vaatteissa on ihan oikeasti jotakin todella pahasti pielessä. Ryhdyin kokeilemaan yksinkertaista pukeutumista koska epäilin niin, mutta nykyään olen ihan varma. Tieto lisää joskus tuskaa, ja vaikka mielelläni pistäisinkin välillä päälleni jotain tyylikästä ja sulautuisin joukkoon, en vain voi. En näillä hinnoilla.

Vaatteet nimittäin maksavat kaupassa todella vähän verrattuna niiden valmistukseen kuluneeseen työmäärään. Jopa kalliit vaatteet, koska niissäkin hinta tulee yleensä merkistä ja laadukkaammista kankaista eikä itse työn laadusta (viiden pisteen vihje: napit).Teollinen tuotantoprosessi on toki paljon tehokkaampi kuin minä ja niin edelleen, mutta silti. Miten kolmenkymmennen euron puseron tekijät ovat päässeet tuntipalkoille? Entä sadanviidenkymmenen euron farkkujen tekijät? Eivät mitenkään. Minulle vaatekauppa onkin nykyään marxilaisen vieraantumisen symboli keskuudessamme. Nykyään useimmat ihmiset vielä joten kuten muistavat, ettei maito tule kaupasta vaan lehmästä, mutta moniko muistaa etteivät tekstiilit vain materialisoidu öisin kaupan hyllyille?

Toisinaan sattuu, että joku erityisen ilahtunut pehmeän paketin vastaanottaja julistaa ”Sinun pitäisi tehdä näitä myyntiin!”. Mutta ei. Minä teen käsitöitä vain lahjaksi tai vaihdan niitä muiden tekemiin käsitöihin. Tuntipalkoille kun ei vain pääse. Villasukat taitavatkin olla aikamme todellisia ylellisyystuotteita.

Timantteja! Sanoi DeBeers

Puuh! Sainpas tuon timantin lisättyä sivupalkkiin. Kiitos, Anne! Ja kiitos, _minun_ joka myös heitti minua timantilla. Enää pitää löytää ne seitsemän muuta blogia. Täytynee ryhtyä etsiskelemään. Tähän mennessä en ole paljon blogiavaruutta kartoittanut vaan pyöriskellyt onnellisena täällä omassa pesässä.

Timantit ovat tytön paras ystävä, sanoi DeBeers-yhtiön mainoslause, kun timanttikoruja alettiin jalostaa massoille sopiviksi tuotteiksi. Elintason nousua kuvannee jotenkin se, että nykyään köyhilläkin on varaa koruihin joissa kimaltavat pikkiriikkiset timantinsirut. Timantit koostuvat vielä enemmän unelmista kuin hiilestä, ja nykyään köyhälläkin on varaa unelmiin.

Mutta jos köyhille annetaan unelmat, rikkaiden on toki saatava vielä enemmän. Siksi timanteilla on laatuluokitukset, ja luokitusten noustessa timanttien hinnat nousevat eksponentiaalisesti. Päästään hillityn luksuksen käsitteeseen. Äkkirikastuneilla on usein tarve viestittää menestyksestään selvästi. Todellinen eliitti taas on kehittänyt hienovaraisuudesta melkein oman taiteenlajinsa. Heidän huolenaan kun ei ole erottuminen rahvaasta vaan äkkirikastuneista. Kysymys on edelleen siitä, mihin kelläkin on varaa, mutta valuutta vaihtuu. Eliitistä ei tee eliittiä pelkästään raha, vaan myös kulttuuri ja kaikki mikä siihen kuuluu: oikeat ystävät, käytöstavat ja historia. Oikeisiin harrastuksiin voi vielä useimmiten ostaa pääsyn rahalla, mutta oikeat ystävät eivät edelleenkään ole kaupan. Tästä myös johtuu eliitin vieraantumisen ongelma: voiko ihmistä syyttää siitä ettei hänellä ole mitään luonnollisia siteitä alempiin luokkiin?

Yhteiskuntapyramidimalleissa kun on se ongelma, että vaikka eliitti saattaa omaksua jopa työväenluokkaisia asenteita, sen ja työväenluokan välissä on sittenkin liikaa väkeä jotta luontevaa, tasavertaista vuorovaikutusta pääsisi syntymään.Suomalaisessa yhteiskunnassa on perinteisesti pidetty tärkeänä tasoittaa luokkapyramidia. Meillä on peruskoulu, johon kaikki alueen lapset ovat menneet. Meillä on sauna, joka symboloi tasa-arvoisuutta hyvinkin syvällisesti. Mutta mitä sitten kun alueiden väestörakenteet alkavat eriytyä ja varakkuus aletaan mitata tavaran sijasta yksityisyyden määrässä? Rahvas käy ruotsinristeilyillä, mutta rikkailla on yksityisveneet. Kaupunkien vuokra-asunnot sijaitsevat eri alueilla kuin hienostokorttelit.

Vaan vapaa on vain se, jolla on varaa olla oma itsensä. Filmitähdet ovat rikkaita ja suosittuja, mutta heillä ei ole varaa kulkea meikittöminä ja antaa ryppyjen tulla. Nousukkaalla ei ole varaa asua lähiöasunnossa, vaikka se olisikin periaatteessa juuri sopiva hänelle. Toisaalta, köyhällä ei ole varaa toteuttaa unelmiaan vaan hänen vapauttaan kuristaa arkielämän vaihtoehdottomuus. Taloudellinen pakko on näkymätön vankila. Puute tai yltäkylläisyys eivät ole vapautta, vaan mahdollisuus loikata pyramidista avautuu siellä väliltä. On varmaankin aina olemassa ihmisiä joille elämän merkitys rakentuu ylöspäin yrittämisestä. Mutta elämällä voi olla muitakin merkityksiä, ja parhaimmillaan yhteiskunnallinen vapaus merkitsee vapautta valita oman elämänsä merkityssisältö.

Filosofia kuuluu kaikille!

Koska eilinen päiväni kului metsässä, sain sunnuntaihesarin käsiini vasta nyt. Ilahduin nähdessäni, että laitostemme nuoret tutkijat vielä kiinnostavat muuta maailmaa. Hymyni hyytyi kuitenkin nopeasti. Onneksi on blogi, johon voin kirjoittaa avoimesti myös niille, jotka jakavat kanssani filosofian laitosten kelmeästi valaistut käytävät ja pienen kahvihuoneen.

Rakkaat kollegat, jos me filosofit emme osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun käyttäen sellaista kieltä jota tavalliset ihmiset ymmärtävät, se tarkoittaa että muut tekevät sen puolestamme. Papistolle, toimittajille ja kaiken maailman julkkiksille sopii erinomaisen hyvin se, että me filosofit pidämme suumme kiinni ja puuhastelemme metaetiikan ja 1600-luvun ajattelijoiden aivoitusten parissa työhuoneen ovi tiukasti kiinni. Mutta millaiset asiantuntijat ovat hiljaa ja jättävät oman erikoisalansa asioiden yhteiskunnallisen käsittelyn täysin amatöörien huoleksi? Sopisiko tällainen ajattelu myös LVI-insinööreille tai sairaanhoitajille? Eikö? Ovatko esimerkiksi eettiset kysymykset mielestänne sitten niin vähäarvoisia että ne ovat ihan eri asia? Jos ovat, aloitteko kenties opiskelemaan filosofiaa siksi kun ette muualle päässeet?

Elämme nyt hiljaisempaa ja vakavampaa kautta filosofiassa, sanoo Nora Hämäläinen. Niin elämme, ja se hävettää minua. Jos me filosofit emme usko että meillä on jotakin parempaa annettavaa maailmalle kuin esoteeriset artikkelit julkaisuissa joita kukaan ei-filosofi ei vahingossakaan lue, niin emmekö voisi yhtä hyvin lopettaa metafyysisen paskan jauhannan ja mennä vaikka virkkaamaan jotakin? Yhteiskunnallisesta merkityksestä en tiedä, mutta eikö filosofialla pitäisi olla jotakin merkitystä sille maailmalle, josta sekin on syntynyt? Filosofia filosofian vuoksi on yhtä päätön ja elitistinen ajatus kuin taide taiteen vuoksi. Varsinkin, kun voisi olla myös filosofiaa totuuden, kauneuden, oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden vuoksi.

Mika Perälä, en ymmärrä, mitä tarkoitat sanoessasi että filosofia on perusteltua intellektuaalisena harjoituksena. Sanaristikot ovat myös intellektuaalista harjoitusta, mutta ei se vielä tee niistä tiedettä, eikä kukaan odota löytävänsä sanaristikoista vastauksia ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Filosofialta sen sijaan odotetaan sekä kykyä kysyä ja kyseenalaistaa, että hahmotella vastauksia. Minusta nämä odotukset ovat ihan aiheellisia. Parhaimmillaan filosofia pystyy huikeisiin suorituksiin. Ei kuitenkaan silloin, jos se kutistetaan älyllisiksi peleiksi ja sivistyssanasyvällisyydeksi.

Rakas kollega, jos tutkimuksellasi ja ajattelullasi ei ole oikeastaan mitään annettavaa maailmankaikkeudelle, miksi teet työtäsi? Ei, en nyt tarkoita sitä että meidän kaikkien pitäisi tehdä tutkimustanne soveltavasta etiikasta tai perustaa praktiikoita. Itse tein graduni tietoteoriasta, jonka sovellettavuus arkielämään on hyvin vähän absoluuttisen nollapisteen yläpuolella. Mutta silti työlläni oli muutakin merkitystä kuin aivovoimistelu. Minä yritin työssäni sanoa todellisuudesta jotakin, ja luullakseni onnistuinkin siinä. Sekään työ ei siis ollut filosofiaa filosofian vuoksi vaan filosofiaa totuuden vuoksi.

Filosofiset ongelmat ovat vaikeita. Mutta pitääkö niiden olla sen lisäksi vielä luotaantyöntäviä? Minusta olisi vain hyvä jos maallikotkin uskaltaisivat rohkeasti yrittää vaikeiden kysymysten pohdintaa. Jos heidän ajatuksensa hyytyvät, olisi hienoa jos he voisivat tulla kyselemään tyhmiä meiltä filosofeilta. Utopiassani vaikeat kysymykset aletaan näkemään haasteina, ei pelottavina mörköinä joista maallikkojen kannattaa pysytellä erossa viimeiseen asti. Asia nimittäin on niin, että vaikeat filosofiset kysymykset eivät ole filosofien yksinoikeus, vaan monet ei-filosofitkin joutuvat ottamaan niihin kantaa niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Onko heidän pakko yrittää miettiä näitä kysymyksiä ilman että he voivat halutessaan saada apua filosofeilta, jotka ovat harjaantuneita miettimään niitä?
Jatkuva epävarmuus vaikeiden kysymysten edessä on filosofin osa. Mutta, rakkaat kollegat, se ei ole saanut teitä perääntymään. Miksi emme voisi rohkaista muitakin?

Ja Krista Johanssonin esittämä ajatus (jonka toki monet muutkin jakavat) siitä, että mahdollisuus filosofisen tutkimuksen tekemiseen on etuoikeus, on todella omituinen. Kiitos tuon ajattelutavan, useimmat filosofit sinnittelevät pätkätöissä alipalkattuina, tai sitten filosofoivat vapaa-ajallaan hankkien päivittäisen leipänsä muussa työssä. Kuitenkaan, monimutkaisessa maailmassa filosofia ei ole luksusta. Filosofia on välttämättömyys, ja yhteiskunnan pitäisi arvostaa filosofisen työn tekijöitä siinä missä muidenkin ammattien harjoittajia. Mutta miten siihen voidaan päästä jos filosofit eivät itsekään arvosta itseään ja omaa työtään? Yhteiskunta, jossa kukaan ei yritä hioa ajattelemisen taitoa huippuunsa ja pyri käyttämään taitojaan yhteiseksi hyväksi, on päättömästi säntäilevä yhteiskunta...ai mutta hetkinen, miltäs tämä suomalainen yhteiskunta tänä päivänä näyttääkään..?

Olen myös sitä mieltä, että filosofin yleisön ei tarvitse olla korkeasti koulutettua väkeä. Koska filosofia käsittelee perustavia kysymyksiä jotka koskettavat kaikkia ihmisiä taustasta ja koulutuksesta riippumatta, on minusta hyvä ajatella että filosofia kuuluu kaikille. Se taas edellyttää sitä, että filosofit kykenevät kommunikoimaan kaikille. Kova vaatimus, mutta filosofia on.Lukion äidinkielenopettajani antoi minulle yhden erinomaisen neuvon: tyhmät ihmiset ilmaisevat yksinkertaisia ajatuksia monimutkaisesti, mutta viisaat osaavat ilmaista monimutkaisia ajatuksia ymmärrettävästi. Nykyään minä olen koulutetumpi kuin se opettaja, mutta yritän edelleen noudattaa tätä neuvoa niin hyvin kuin osaan. Se, etten aina osaa, ei ole minulle ylpeyden aihe. Minua ilahduttaa jokainen ihminen joka jaksaa pysähtyä kuuntelemaan tarinoitani.

Ainakin täällä blogissa yritän kirjoittaa ajatuksistani (suhteellisen) maanläheisesti, ihan tarkoituksella. Jos tekstini herättää kanssaihmisessä ajatuksia, niin ihan riippumatta siitä sijaitseeko se teksti täällä blogissani vai tieteellisen julkaisun kansien välissä, olen tehnyt hyvän päivätyön. Jos joku haluaa kysyä minulta jotain tyhmää, lupaan vastata parhaan taitoni mukaan. Muistan nimittäin hyvin sen ajan, jolloin minäkin olin opiskelija joka kyseli tyhmiä. Minulla oli silloin kärsivällisiä opettajia joiden avulla onnistuin viisastumaan. Rakkaat nuoret kollegat, emme ole varmaan ikinä valmiita, mutta olemme kuitenkin nyt, tutkijoiksi päästyämme, niin valmiita että voimme pistää hyvän kiertämään. Miksi emme yrittäisi tehdä niin?

posted under , | 0 Comments

Metsäretkellä Karhunpäivänä

Kalenterin mukaan keskikesä on juhannuksena. Mutta vuoden lämpöhuippuun on siinä vaiheessa vielä pari viikkoa. Se hetki on käsillä juuri nyt, Karhunpäivänä.
Karhunpäivän kunniaksi kaksi pakanaa pakkasi eväät reppuun ja painui retkelle läheiseen metsään.

Nykyaika on pistänyt Karhunkin lokeroonsa. Jäljelle ovat jääneet vain ristiriitaiset tunteet. Toisaalta meillä on suloiset nallekarhut joita löytyy kai jokaisesta lastenhuoneesta ja Korkeasaareen näytteille asetetut karhut keinotekoisessa ympäristössään. Luonnollisessa ympäristössään, metsässä, karhu on taas vihollinen. Parhaimmillaan se on riistaa jota voidaan jahdata varustautuneena niin hyvin ettei karhulla ole mitään mahdollisuuksia, pahimmillaan häirikkö joka on niin ikään parhaimmillaan kuolleena. Karhulta on riisuttu metsän kuninkuus. Mutta tämänkään päivän kulttuuri ei voi vain sivuuttaa karhua.

Ehkäpä tähtien tähystäjillä on paras aavistus Karhun toisesta puolesta. Taivaallamme loistavat tänäkin päivänä Ison Karhun ja Pienen Karhun tähdistöt. Otavan tuntee jokainen, ja Pieni Karhu taas on pohjoisen taivaan napatähdistö, jonka Polaris-tähteä pohjoinen tähtitaivas näyttää kiertävän.

Suomalaisessa mytologiassa pyhä Karhu saikin alkunsa tähdissä, Ilmarisen ja Hongottaren liitosta. Sieltä Otavanpoika laskettiin alas maailmaan ja siitä tuli eniten ihmistä muistuttava Pohjolan luonnon asukas. Karhun sielu kuuluu taivaalle, mutta ruumis maahan. Toisten tarujen mukaan Karhu syntyi metsän sydämessä. Karhussa yhdistyvätkin monet pohjoisiin metsiin liitetyt mielikuvat. Eikä nykysuomalainen pahemmin metsääkään kunnioita vaan kiristelee hampaitaan jokaisesta Natura-neliömetristä josta joutuu näppinsä irrottamaan.

Tieteellinen maailmankatsomus nähdään usein ristiriitaisena myyteille. Tämä kertoo mielestäni lähinnä siitä että kulttuuriltamme on kadonnut sekä halu että taito tulkita myyttejä. Tiede pystyy kertomaan, millainen maailma on, mutta se ei osaa kertoa, miten siihen pitäisi suhtautua. Karhun mytologiaan tutustuminen on herättänyt minussa aika syvällisiäkin kysymyksiä nykyaikaisesta luontosuhteesta ja siitä, mikä siinä on pielessä. Jos valtakulttuurinen käsitys luonnosta, johon Karhukin kuuluu, on oikea ja täydellinen, miksi meille sitten kasaantuu jatkuvasti todistusaineistoa siitä, että sen käsityksen pohjalta toimiminen on hyvää vauhtia tuhoamassa elämän edellytyksiä planeetallamme? Jos myyteissä taas pohditaan suhdetta luontoon kunnioituksen ja sopusoinnun käsitteiden valoissa, minusta kannattaisi miettiä, onko niissä sittenkin jotakin järkeä.

posted under | 0 Comments

Mutta ihmisille annettiin kuoleman lahja

Tämän päivän aihe ei sitten taidakaan olla yllätys kenellekään.

Vielä muutama vuosi sitten minä kuuluin siihen kaikkia ärsyttävään kansanosaan, joka ei tiennyt muista krapuloista kuin moraalisesta krapulasta oikein mitään. Saatoin juhlia pikkutunneille ja herätä sitten uuteen päivään pirteänä, hiukan nälkäisenä ja mieli kirkkaana. Aina en ihan kaikkea muistanut edellisen illan tapahtumista, mutta fyysisesti oloni oli erinomainen.Mitä sitten tapahtui? Minä täytin kolmekymmentä, ja minusta tuli kuolevainen.

Nykyään vähän päälle kolmekymppinen on vielä suhteellisen nuori (paitsi jos kaksikymppisiltä kysytään, eikä nyt kysytä!). Mutta muutama sata vuotta sitten alkoi olla jo onnekas, jos oli onnistunut elämään niin pitkään. Kuolema on edelleen tosiasia, mutta elintason kohoaminen ja teknologian kehitys ovat jo nyt muuttaneet täysin käsityksemme siitä, mitä voimme elämältä odottaa. Takuita ei tietenkään ole- jos meteoriitti putoaa päähäni huomenna, en voi valittaa asiasta kuluttajavirastoon. Mutta minun on realistista luottaa siihen, että elämäni on mukavaa ja turvallista, horisontti on kaukana ja taivas korkealla.Vaan miten elämään pitäisi suhtautua?

Eliniän pidentyminen ei vielä riitä poistamaan kuolemaa ympäröivää rikasta filosofista pulmakenttää, ainoastaan siirtää sitä kauemmaksi arkipäivästä.Monien vakiintuneiden moraalikäsitysten perusta on laskettu aikoina, jolloin kuolema vanhuuteen tai hitaasti eteneviin rappeutumissairauksiin oli epätavallista. Mahdollisuuksiemme rajat ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin resurssit suurten kysymysten pohtimiseen.

Nykyään ajatellaan yleisesti, että pitkä elämä on itseisarvo. Jokaisen on noudatettava terveellisiä elämäntapoja, jotta hän eläisi mahdollisimman pitkään. Toisaalta kukaan ei tunnu tietävän, miten edes nykyään keskuudessamme oleville vanhuksille pystyttäisiin takaamaan ihmisarvoinen elämä. Ongelman ydin on loppujen lopuksi yksinkertainen: ihminen voi joko kuolla suhteellisen hyvässä kunnossa tai hiipua hitaasti, ja jälkimmäisessä tapauksessa muiden on huolehdittava hänestä. Mutta kuulostaa ontolta ajatella, että näemme valtavasti vaivaa ja kieltäydymme epäterveellisistä houkutuksistamme vain viettääksemme elämämme viimeiset viisi-kymmenen vuotta vaipoissa kroonikko-osastolla.Tähän ongelmaan ei ole helppoa ratkaisua. Mutta eikö voitaisi aloittaa vaikka kuoleman moniarvoistamisesta? Voisihan ihmisten antaa itse vapaasti valita, haluavatko he elää mahdollisimman pitkään vai eivät, ja miten he haluavat kuolla (siinä tapauksessa että pääsevät itse asiaan vaikuttamaan).

Toisaalta olisi hyvä miettiä, millaista elämää ja terveyttä nykymaailmassa on kohtuullista tavoitella. Tuleeko kuolema koskaan ajallaan? Vai onko terveyskin osa Ikuisen Kasvun tarustoa –resurssi, jota ei koskaan voi olla liikaa? Jos ihmiselle ei kelpaa mikään muu kuin ikuinen elämä, hänen on syytä varautua suuremman luokan pettymykseen. Entä millä tavalla tyytymättömyys edistää hänen kykyään nauttia tästä hetkestä- siitä ainoasta palasta elämää, joka hänellä aivan varmasti on käytettävissään?

Ylipäätään, minusta näyttää siltä että kuolemaankin pitäisi suhtautua tietyllä hyväksynnällä ja rohkeudella hysteerisen pelon sijaan. Miten voimme todella välittää niistä lähimmäisistämme jotka ovat jo lähellä kuolemaa, jos emme uskalla itse katsoa kuolemaa ja nähdä omaa kuolevaisuuttamme toisessa ihmisessä? Onko elämän pidentäminen tavoitteena niin jalo, että siihen on oikeutettua pyrkiä keinolla millä hyvänsä? Vai meneekö jossakin joku raja, jonka saavutettuamme meidän on todettava, että on pienempi paha hyväksyä kuolevaisuutensa kuin pitää kiinni elämästä? Onko meillä sivilisaationa syytä omahyväisyyteen jos olemme teknisesti näppäriä, mutta loppupeleissä meitä ajaa eteenpäin alkukantainen kuoleman pelko?

Nämä kysymykset eivät ole ollenkaan teoreettisia: länsimaisen lääketieteen kehitys perustuu laajoille eläinkokeille ja toisaalta myös kliinisille kokeille (joista jälkimmäisiä on viime vuosina enenevässä määrin siirretty kehittyviin maihin joissa länsimainen tiukka lainsäädäntö ei vaikeuta lääkeyhtiöiden toimintaa). Julkisessa keskustelussa näihin asioihin liittyvä problematiikka yleensä kuitataan lääketieteen ammattilaisten asiantuntijalausunnoilla, joissa todetaan ettei mitään ongelmia ole. Jos niitä ei ole, niin miksi lääkekehityksen yksityiskohdista ei nähdä puolueettomien toimittajien tekemiä reportaaseja missään? Miksi yhteiskunta käy harvojen ja amatöörimäisten aktivistien kimppuun niin raivokkaasti? Eivätkö lääketieteen edustajat ole itse asiassa hiukan jäävejä arvioimaan oman leipäpuunsa eettisyyttä auktoriteetin arvovallalla?

Monet uskonnot teoretisoivat tuonpuoleisesta. Itse uskon, että jos ihmiselle olisi ollut olennaista tietää ihan varmasti, miten asian laita on, hyväntahtoisiksi itseään mainostavat jumalat olisivat varmaankin kertoneet asian niin selvästi että tieteentekijätkin uskoisivat. Mutta kun kuljen puutarhamme rauhalliseen nurkkaukseen, jossa kasvaa rehevä ruusupensas ja muistan, että istutimme sen taimen reilu vuosi sitten lemmikkimme haudalle, luonto kertoo minulle ainoastaan, että kuolema on luonnollista ja kuuluu tähän maailmaan. Oikeastaan minun ei tarvitse tietää kuolemasta yhtään tämän enempää voidakseni suhtautua siihen rauhallisin mielin.

Weh mir, oh weh!

Maailma on potkinut minua päähän viimeisen viikon aikana ihan urakalla. Parin viime päivän aikana minusta on tuntunut siltä, että alan oikeasti masentua. Käydessämme nukkumaan, hiukan liian myöhään ja todella väsyneenä, mieheni kysyi viimein, miksi minä näytin niin vihaiselta ja masentuneelta.

-No ensiksikin, tämä pankinvaihtosotku jota olen nyt selvitellyt viikon päivät...sitten...sitten...sitten... (Olin jo aamulla laskenut pikaisesti, että minulla oli ainakin 12 hyvää syytä olla masentunut)...niin ja lopuksi Tieteellinen Julkaisu lähetti artikkelini takaisin. Reviewer haluaa että teen siihen korjauksia. Olen siis ääliö, kun en huomannut enkä tajunnut.
-Sinä olet oikein fiksu. Reviewerit lähettävät aina jotakin kommentteja, ei mitään artikkelia hyväksytä suoraan. Ikinä. Minä tiedän, minä olen itse sekä kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita että arvostellut niitä, muistatko?
-Joo. Mutta ongelma onkin se, että minä olen debiili.
-Etpäs ole. Sinä olet ihan hyvä filosofi. Ja ajattele vaikka tuota blogiasi ja miten kaikki ovat kehuneet niitä ajatuksiasi mitä olet sinne kirjoittanut.
-No kyllä kuule niillekin vain jossain vaiheessa selviää, että oikeasti olen debiili.
-Etkä ole muuten näyttänyt minulle niitä saamiasi kommentteja.
-Enkä näytä. Aion ryömiä niiden kanssa sängyn alle. Paitsi että olen niin lihava etten mahdu.

Tiedän tässä vaiheessa itsekin olevani naurettava. Meillä on runkopatja jonka alle ei edes mahtuisi mikään mörköä suurempi. Mutta tässä onkin nyt kysymys minun tunteistani. Haluan tehdä selväksi, että maailma on minua vastaan pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

”Okei” sanoo puoliso joka taitaa nyt ymmärtää, mitä yritän kertoa. ”Oletko yrittänyt piristää itseäsi tänään mitenkään?”
-No joo. Olen kuunnellut musiikkia. Aloitin Nightwishin The Poet and the Pendulum:illa, mutta alkoi ottaa päähän kun se kuulosti paikoin ylipirteältä. Vaihdoin sitten Rammsteiniin, ja sitä olen kuunnellutkin sitten koko päivän.
-Rammsteinia. Jahas. Oletko ihan varma, että se on sinulle hyväksi?
-Olen. Saksa on suurten tunteiden kieli.
-Ok. Tiedätkö, mitä me tehdään tälle sinun angstillesi? Me vedetään huomenna perskännit.

Hiljaisuus.

”Perskännit?” toistan pienellä äänellä.

-Perskännit. Minä jään huomenna lomalle. Haen tulomatkalla sinulle sikspäkin niitä sinun siidereitäsi, ja sitten luukutetaan Rammsteinia ja sinä juot ne.
-Aha. Tuota, ei sinun välttämättä mitään tarvitse hakea. Eihän me olla juotu itseämme humalaan moneen vuoteen. Minä en itse asiassa edes muista, koska olisin viimeksi ollut humalassa. Minä tulen varmasti känniin jo niistä kahdesta saunasiideristä mitä täältä löytyy.
-No minä nyt kuitenkin haen. Ja pidän huolta, että sinä juot ne.
-No jos haet, niin ostatko samalla sen Rammsteinin Völkerball DVD:n? Sen missä Till keittää niiden kosketinsoittajan suuressa padassa.
-No toki.
-Hetkinen. Luulen, että minusta tuntuu jo nyt vähän paremmalta.
Mies virnistää leveästi:”En minä turhaan ole psykologian tohtoriksi valmistunut."

Et ole, et.

Kunnon kansalainen nukkuu kristalliyönsä hyvin

Rikollisuus on pelottavaa. Jokainen on potentiaalinen uhri. Mutta onneksi meillä on turvanamme poliisi, joka aktiivisesti etsii uusia tehokkaita keinoja vakavien rikosten selvittämiseen ja ennaltaehkäisemiseen.

Mitä pelättävää on kunnon kansalaisella? Sellaisella kuin minä, jonka rikosrekisteri on puhdas kuin androidin pylly, ja joka ei ole useaan vuoteen edes kävellyt punaisia päin. Kai minäkin haluan vähentää vakavia rikoksia?Kyllä, järkevissä rajoissa. Mutta siinä vaiheessa kun syyttömyysolettama (siis se, minkä takia jokainen on vain rikoksesta epäilty tuomioon asti) muuttuu siihen muotoon, että jokainen kansalainen on potentiaalinen syyllinen, hälytyskellojen pitäisi soida. Nähdäänkö meillä kohta myös suuri tarve säätää taannehtivia lakeja?

Minusta nyt olisi hyvä hetki alkaa olla oikeasti huolissaan, etenkin kun poliisi ilmoittaa tarvitsevansa sormenjälkirekisteriä paitsi vakavien rikosten selvittämiseen, myös niiden ehkäisemiseen.Mitä tämä tarkalleen ottaen pitää sisällään? Kysymys poliisin valtuuksista ja luottamuksesta poliisiin liittyy läheisesti erääseen suurempaan ja tärkeämpään kysymykseen: kuinka paljon luotamme valtion vakauteen? Ja kuinka paljon meidän on perusteltua luottaa siihen? Natsi-esimerkit ovat todella kuluneita, mutta tähän yhteyteen ne sopivat. Natsien tuhoamisjärjestelmän tehokkuushan perustui siihen, että vihan aatteeseen yhdistettiin teollisen yhteiskunnan tehokkuus. Me kaikki tiedämme tulokset, ja tämä tapahtui sentään aikana ennen tietokoneita, kännyköitä ja luottokortteja (kaikki erinomaisia arkea helpottavia keksintöjä, joille Hitler olisi kuitenkin taatusti keksinyt ikävää käyttöä).

Voidaan toki sanoa, että natsit astuivat valtaan kriisiytyneessä yhteiskunnassa, eivät normaaliolosuhteissa. Mutta kuinka paljon tarvitaan yhteiskunnan kriisiytymiseen? Riittäisikö kriisiytymiskehityksen alkuunpanemiseen esimerkiksi työelämän epävarmuus ja kiristyminen, talouskriisi ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen yhdistettynä arvotyhjiöön joka ilmenee mm. laskevana äänestysaktiivisuutena ja todellisen vallan pakona poliittiselta eliitiltä taloudellisille toimijoille? Kunhan mietin.

Toisekseen, ”vakava rikos” on termi, jonka merkitys on vaihdellut suuresti historian saatossa, eikä meillä ole minusta perusteltua syytä olettaa, etteikö näin olisi tulevaisuudessakin. Aviorikos, jota nykyisistä lakikirjoista ei löydy ollenkaan, on joskus ollut vakava rikos. Jumalankieltäminen oli pitkään Euroopassakin hyvä tapa päästä hengestään. Nykyäänkin maailmassa on maita, joissa sananvapaus tarkoittaa vapautta ilmaista valtion mielestä oikeita mielipiteitä ja toisenlaisten ajatusten julkituominen on vakava rikos.

Historiankirjoja ei tarvitse kuluttaa puhki oppiakseen, että yhteiskunnallinen kehitys voi kulkea myös taaksepäin. Jos joku haluaa uskoa, että Suomi on tässä suhteessa aivan poikkeuksellinen maa jossa sellaista ei voi koskaan tapahtua, minusta olisi mukava nähdä muutama tätä uskomusta tukeva todiste.

Palataan lähemmäksi omaa aikaamme, ja omaan poliisiimme. Viime aikojen täydellisin esimerkki siitä miten tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla on varmaankin laki lapsipornon ennakkosensuurista. Aina valpas poliisimme onnistui tähän lakiin vedoten kieltämään pääsyn Suomessa sijaitsevalle palvelimelle, huolimatta siitä että tämä oli ko. laissa kielletty. Lisäksi blokattu sivu kuului internetin sensuuria arvostelevalle aktivistille, eikä sieltä löytynyt hitustakaan lapsipornoa vaan ainoastaan linkkejä poliisin sulkulistalla oleville sivuille (joilta käyttäjä siis ei olisi löytänyt edelleenkään mitään muuta kuin poliisin ilmoituksen siitä että sivu on blokattu). Listalla olevista sivuista kaikki eivät edes olleet lapsipornoa, ja koska lista on salainen, esimerkiksi ulkomaisen lainkuuliaisen nettikaupan pitäjä ei välttämättä saa itse mitään tietoa siitä, etteivät suomalaiset pääse hänen kauppaansa. Myyntiluvuissa se tietysti voi näkyä.
Kun toimittajat alkoivat penkoa asiaa, poliisin edustajat totesivat, lain tarkoitus ei ole estää lapsipornon levitystä. Poliisihan ei edes ilmoita löydetyistä rikollisista sivuista ko. maan viranomaisille, vaan ainoastaan estää satunnaisen nettisurffarin pääsyn mielestään arveluttavaan aineistoon, kuten Thaimaan prinsessan kotisivuille. Sensuuritoiminnan tarkoitus ei siis ollutkaan rikollisuuden torjunta, vaan satunnaisten netinkäyttäjien kontrolli. Antaisitko näin luovalle ja omatoimiselle viranomaiselle oikeuden kontrolloida sinua entistä tehokkaammin?

Demokraattisen valtion perusajatuksena on, että kansalaiset pystyvät kontrolloimaan valtion vallankäyttöä. Miten se toteutuu, jos poliisi ei näe mitään moraalista ongelmaa salaisissa listoissa? Onko vielä muitakin asioita, joissa moraalisia ongelmia ei nähdä? Nähtävästi on.Pelko lisääntyy, mutta onko paras suojamme kontrollin lisääminen? Koska olemme riittävän turvassa? Minä uskon, että rohkeus ja järkevyys on sekä yksittäisen ihmisen että valtion paras puolustus. Pelon ilmapiirissä voi olla olemassa, mutta siinä ei voi todella elää.Demokraattisessa valtiossa ylin valta kuuluu kansalle. Jokainen meistä kantaa siis päässään pikkuruista kultahippua kuninkaan kruunusta. Miten näistä alkuoletuksista päästään siihen, että jokainen vapaa kansalainen on potentiaalinen rikollinen, jota viranomaisten tulee tarkkailla? Kuka pelkää ja mitä?

posted under | 0 Comments

Mihin tarvitaan hyvinvointivaltiota?

Joka kerta kun kuulen sellaisia sanoja kuin yksityistäminen ja valtionhallinnon tuottavuusohjelma, minusta tuntuu että kuolen vähän.

Hyvinvointivaltiota puretaan nyt vauhdilla. Sanotaan, ettei meillä ole varaa hyvinvointipalveluihin. Mutta miten meillä oli niihin varaa vielä 1980-luvulla, jolloin Suomi oli köyhempi maa? Millä rahalla Suomeen rakennettiin neuvolajärjestelmä, opintotukijärjestelmä ja kaikki ne muut turvaverkot jotka nyt rapautuvat hiljalleen? Ja miten meillä on nyt varaa jatkuviin veronkevennyksiin? Ettei kysymys vain sittenkin olisi siitä, että politiikka on arvovalintoja ja nyt arvot ainakin yhteiskunnan huipulla ovat vaihtuneet?

Sanotaan, että hyvinvointivaltio rajoittaa kansalaisten vapauksia ja holhoaa ihmisiä. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että tässä on kysymys vain tiettyjen kansalaisten vapaudesta, ja ne kansalaiset istuksivat yhteiskunnan korkeammilla oksilla. Vaihtoehtona demokraattiselle järjestelmälle joka pohjautuu kansalaisten yhdenvertaisuuteen ja yhtäläisiin vaikutusmahdollisuuksiin, ei suinkaan ole nykymaailmassa mikään jalo anarkia vaan harvainvaltainen vallanjako joka perustuu omistukseen. Eikä omistus tunne tasa-arvoa. Yksityistetyssä valtiossa kansalaisella on juuri niin paljon vapautta kuin hänellä on maksukykyä. Se, että ihmistä ei suljeta vankilaan, ei tarkoita että hän olisi vapaa yhteiskunnassa jossa hän joutuu turvautumaan leipäjonoihin (siis yksityisten ihmisten ja yritysten armeliaisuuteen) tullakseen toimeen. Maksukyky taas on seikka, jonka yhteys yksilön omaan ahkeruuteen on satunnainen. On toki ihmisiä jotka ovat menestyneet omalla työllään. Sitten on niitä jotka ovat rikastuneet sattuman kaupalla esimerkiksi perittyään varallisuutta, ja toisaalta niitä jotka tekevät kovaa mutta rahallisesti aliarvostettua työtä. Ja niitä, joilla ei syystä tai toisesta ole koskaan ollutkaan edellytyksiä osallistua työelämään täysipainoisesti.

Talouselämän tapa jakaa varallisuutta ei näytä minusta kovin oikeudenmukaiselta. Siksi tarvitaan ihmisarvoa, joka perustuu ihmisten arvokkuuden tunnustamiseen vain ja ainoastaan siitä syystä että toinen on ihminen, samaa juurta kuin itsekin. Sosiaalinen arvostus on ansaittava. Kaikista ei tarvitse pitää. Mutta jokaisen inhimillinen arvokkuuden turvaaminen ei ole pitämiskysymys, vaan kysymys joka määrittelee myös omaa ihmisyyttämme. Jos olen sitä mieltä, että köyhän yksinhuoltajan lapsi on syrjäytymisriskinsä ansainnut (tai vaihtoehtoisesti että hänen äidilleen on ihan oikein että lapsi syrjäytyy), olenko silloin enää ihminen joka näkee toisen inhimillisen arvokkuuden? Olenko silloin enää ihminen? Jos ihminen on moraalinen eläin, ja annan moraalini taantua viidakon laiksi jossa vahvimmalla on kaikki oikeudet eikä lauman heikoimmilla ole mitään, mikä silloin olen? Pelkkä ideologia ei kuitenkaan vielä riitä. Etelä-Afrikassa apartheidin sortuessa mustat saivat täydet poliittiset oikeudet, mutta taloudelliseen vallanjakoon ei puututtu. Eivätkä mustien asiat sitten kovin hyvin ole edelleenkään. Poliittisten oikeuksien täytäntöönpano ja kansalaisten aito poliittinen tasavertaisuus vaatii myös tiettyä taloudellista perusturvallisuutta.

Hyvinvointivaltio tuottaa tätä perusturvallisuutta tasaamalla tulonjaon epäoikeudenmukaisuuksia. Palkkaa laskettaessa kun ei huomioida varsinaisesti, mitä ihminen tarvitsee, edes poikkeuksellisissa elämäntilanteissa. Toisaalta hyvinvointivaltio turvaa sen, että yhteiskuntarauhan kannalta olennainen yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ulottuu kaikille. Jos esimerkiksi oikeuden käyminen riitatapauksissa on kalliiden oikeudenkäyntikulujen vuoksi vain varakkaiden ulottuvilla, meillä on äkkiä käsissämme yhteiskunta, jonka alemmissa kerroksissa vallitsevat viidakon lait ja kauppalait, huoneenvuokralait ja sen sellaiset muuttuvat korulauseiksi. Eriarvoisuus kasvaa ja luokkien välinen solidaarisuus -jota voisi nimittää yhteiskuntasopimukseksikin- alkaa rapautua. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa kun ei saada rakennettua vain kirjoittamalla hienoja lakikirjoja. On välttämätöntä, että jokainen kansalainen pystyy konkreettisesti turvaamaan lakeihin.Demokraattisessa järjestelmässä kansalaiset saavat täsmälleen sitä mitä tilaavat (miksi olenkin oikeastaan aristokratian kannattaja.Mielestäni valtion kuuluu jakaa ihmisille hyvää ihan riippumatta siitä mitä on tilattu).

Se, holhoaako valtio kansalaisiaan vai ei, on viime kädessä heidän omalla vastuullaan. Vastuuta otetaan parlamentaarisessa demokratiassa äänestämällä, ei äänestämättä jättämällä. Kuten eräs professorini joskus sanoi: “Jos äänestät, olet tehnyt velvollisuutesi ja sinulla on oikeus aukoa päätäsi seuraavat neljä vuotta.”

Rakkaus, sellaisena kun sen tiedän

Rakkaus. Siitä on vaikea kirjoittaa ja vielä vaikeampaa puhua. Sitten sain selville, että joillekin ihmisille kuten tietylle nettiavaruuden Tepolle, puhuminen on helppoa. Rakkaudesta voi kirjoittaa kepeästi ja sarkastisesti, jos sen vain redusoi biologis-sosiologisiksi ilmiöksi. Ja niin minä löydän itseni yrittämässä pukea ajatuksiani rakkaudesta sanoiksi. Voi olla totta, että Tepolle nainen on parhaimmillaan vain viettien leikkikenttä, mutta minun on pakko sanoa, että on olemassa muitakin totuuksia.

Nykymaailmassa rakkaudesta on tullut hyödyke siinä missä kaikesta muustakin. Rakkaudella on selvä päämäärä. Rakastaja käyttäytyy kuin sijoittaja: tunteiden merkityksellisyys mitataan tuloksella. Tunteet tulee sijoittaa viisaasti, kohteeseen joka on mahdollisimman tasokas, mutta kuitenkin saavutettavissa. Loppupeleissä rakkautta voi mitata koulukunnasta riippuen eri tavalla: tuottiko sijoitus hyvinkäyttäytyviä, sieviä lapsia, avioliiton tai edes mielihyvää? Rakkaus voi menestyä, epäonnistua, loppua. Jos rakkauteen investoi enemmän tunteitaan kuin siitä saa kotiutettua, rakkaus on epäonnistunut. Rakastajalla on lukemattomia tarpeita jotka tulee tyydyttää, muuten hän ei ole onnellinen.

Minusta tämä moderni idea rakkaudesta pahoinpitelee rakkautta. Moderni, kyyninen rakkaus on tunnehöttöä, biologiaa tai laskelmointia, josta on kadonnut ydin. Rakkaudesta sellaisena kuin minä sen käsitän, on jäljellä vain nimi.Minulle rakkauden ydin –ehkä kaiken ydin- on toivo. Rakastan, siis toivon. Jo se, että tiedän rakastettuni olevan olemassa, antaa minulle kaiken toivon jota tarvitsen selviytyäkseni, voidakseni ajatella ja unelmoida, voidakseni kirjoittaa. Tarvitsen toivoa pysyäkseni omana itsenäni. Toivo on kilpeni maailmaa vastaan; maailmaa joka muuten niin mielellään repii niin unelmia kuin ihmisiäkin rikki ja nauraa niille. Joidenkin mielestä sellaista maailmaa vastaan pärjää vain sopeutumalla. Jos oman elämänpiirinsä ja omat ajatuksensa pitää lähellä, aivan tuossa oman navan ympärillä, voi ehkä säästyä. Mutta jos tahtoo pitää kiinni ajatuksesta, että parempi maailma on mahdollinen, on välttämätöntä ajatella toisin.

Amerikkalainen oikeusfilosofi Ronald Dworkin kirjoitti, että filosofit ovat oikeuden valtakunnan näkijöitä ja uneksijoita. Jotta voisi ihmetellä, nähdä maailman kuin ensimmäistä kertaa, tarvitaan välttämättä toivoa, ja kaiken toivon perusta on rakkaus. Rakkaus kertoo minulle, ettei toivo ole turhaa. Koska rakastan, uskon että uusi päivä koittaa vielä. Uskon silloinkin kun järkeni kertoo, että maailma on menossa pikajunalla päin helvettiä ja minä en mahda asialle mitään- parasta olisi antaa periksi ja yrittää nauttia kyydistä niin kauan kuin sitä kestää. Sellaiset sanat kuitenkin kuuluvat niille, joilla ei ole toivoa. Niiden, jotka rakastavat, osana on toivoa ja yrittää.Synkimmän masennuksen hetkellä rakkauteni on se kello, joka kertoo minulle että vaikka en vielä huomaa sitä, Maa pyörii yhä, varjot ovat jo pakenemassa ja jos pidän toivostani kiinni, en tee sitä turhaan. Ahneus ja typeryys voivat olla niskan päällä, ja lopulta ne ehkä voittavat minut. Jonakin päivänä kynä putoaa kädestäni eikä minulla enää ole voimia poimia sitä ylös. Mutta se päivä ei koita ennen kuin aivan lopussa. Ei minulle, koska rakastan ja se antaa minulle voimaa.

Jos vain muistan miten katsotaan, näen pimeyden taakse, uusiin maailmoihin joissa taivas on korkealla ja meret syviä ja sinisiä. Ja kun herään unesta, voin ottaa jotakin siitä mukaani. Voin ottaa raikkaat tuulet ja uneksia että sellaisia tuulia olisi taas kerran täällä valvemaailmassakin. Voin ottaa hopeisen auringonpaisteen ja valaista sillä polkuni. Rakkaus on kaunis kuin aamurusko pitkän keskitalven yön jälkeen, ja niin kauan kuin näen sellaisen kauneuden sieluni silmin, yö ei saa minusta otetta.

Käsitykseni rakkaudesta on tietysti idealistinen. Toisaalta, idealisti on määritelmällisestikin joku joka toivoo ja uneksii. Kyyninen ihminen taas elää ilman ymmärrystä historiasta ja ilman toivoa tulevasta- hänelle on olemassa vain nykyhetki joka määrittää hänen koko olemistaan. Sellaisen ihmisen rakkaus on modernia: odotettuja etuja, laskelmoitua mielihyvää, pinnallista kauneutta. Sellaisen rakkauden päätepisteestä löytyy yhteensopivat tuulipuvut, kivasti sisustettu asunto ja post coitum animal triste. Vuosien varrella toivo rakkaudesta muuttuu toivoksi siitä, että joku vielä flirttailisi pikkujouluissa. Sadut, joissa hyvyys oli kauneutta, unohtuvat ja tilalle tulevat tositarinat joissa rakkaus hiipuu kun maha kasvaa, hiukset harvenevat ja rypyt syventyvät. Kyynikon todellisuudessa kauneus asuu meikkipussissa, kunnes sitä ei löydy enää edes sieltä ja rakkauden on aika kuolla.

Myönnetään, en minäkään ole aivan sokea fyysiselle kauneudelle. Olen kadottanut itseni rakkaani kauniisiin vihreisiin silmiin aivan huomaamattani, samaan tapaan kuin korkeammat aivotoiminnot joskus katoavat jonnekin drinkkilasin pohjalle. Sellaista on lumous, mutta vaikka se joskus voi kuulua rakkauteen hetken ajan, se on silti vain pieni osa sitä. Rakkauden arvoinen kauneus on välttämättä hengen kauneutta, ei onnekkaasti yhdistyneiden geenien aikaansaamaa illuusiota. Materian kauneuden voi selittää, vangita kultaisiin leikkauksiin ja taiteilijan anatomian periaatteisiin. Hengen kauneus pakenee määritelmiä ja analyysia. Sen voi vain nähdä ja rakastaa.

Joidenkin niinkutsuttujen asiantuntijoiden mielestä romanttinen rakkaus jonka arvoa tässä puolustan, on pakostakin illuusio. Nykyaikaisen, muka kypsemmän rakkauden tulisi aina muistaa että rakastettu on pohjimmiltaan vain ihminen. Ei mitään ainutlaatuista, vaan vain ajatteleva eläin jonka pitää tehdä töitä viitenä päivänä viikossa ja josta sitä paitsi paljastuu lähemmässä tarkastelussa lukemattomia ärsyttäviä piirteitä. Uskoisin että tätä kutsutaan ”tosiasioiden mielessä pitämiseksi”. Jotkut jopa uskovat, ettei rakkaus voi olla todellista ellei se piehtaroi loputtomasti näissä valikoiduissa tosiseikoissa.

Minulle jää kuitenkin epäselväksi, miten näiden tietojen on tarkoitus muuttaa mitään. Rakkaani tavallisuuden hyväksymisen pitäisi kai johtaa ajattelemaan että hän on vain yksi monista mahdollisuuksista, persoonallinen muttei loppujen lopuksi mitenkään erikoinen. Lopulta päätyisin siihen että vain minun tunteeni ovat todellisia ja kiintymykseni kohde loppujen lopuksi epäolennainen. Maailma on taas turvallisesti oman navan ympärillä. Mutta rakkaani ei ole ”vain” mitään, ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaankaan, aivan riippumatta siitä miten vuodet häntä kohtelevat.

Se onkin jälleen toivon yksi puoli: tietää että on olemassa piilotettuja ihmeitä.On järkevää myöntää asioiden arkipäiväiset puolet, mutta olisi toivon hylkäämistä uskoa että siinä on kaikki. Ihmeet eivät asusta jossain tuolla ideoiden maailmassa vaan ne kätkeytyvät arkipäiväiseen. Jos on hyvin onnekas, voi hetkessä nähdä miten kauneus syntyy. Koska rakastan, elän joka hetken nousevan auringon valossa. Kaikista lahjoista joista rakastavaiset antavat toisilleen, en voisi kuvitella mitään sen ihmeellisempää kuin sen mitä rakkaani on minulle antanut: kyvyn nähdä maailman toivon harson läpi.

posted under , | 0 Comments

Sisämaailma, eli ajatuksia filosofisesta metodista

Istun tonttiamme halkovan ojan reunalla päivänkakkaroiden keskellä ja pujotan ahomansikoita heinänkorteen. Luultavasti näkymä on soma kuin kansallisromantiikan ajan akvarellimaalaus. Mutta luulen, että työn nimeksi ei tulisi “avaruusfilosofi työn touhussa”. Aivot eivät oikeastaan ole koskaan lomalla (mikä toki onkin huomioitu suomalaisissa apurahasäännöksissä säätämällä, ettei apurahatutkijalla ole virallisesti lomaa), ja juuri tällä hetkellä, minun aivoni pohdiskelevat Maan ulkopuolisen elämän tutkimuksen eettisiä kysymyksiä seuraavaa tieteellistä artikkeliani varten. Koska minulla, sen paremmin kuin kenelläkään muullakaan, valitettavasti ei ole alieneita kellarissa, minun on vain yritettävä miettiä käsityksiäni siitä miten elämää arvotetaan noin yleisesti ottaen, ja sitten pohdittava, millä tavoin nämä arvotukset ovat sidoksissa Maan olosuhteisiin.

Kyllä vain, tällaiset ajatukset ovat paljon enemmän kotonaan kesäisessä puutarhassa kuin yliopiston työhuoneessani. Antiikin ajattelijat istuksivat oliivipuiden alla tai harjoittivat filosofiaa peripateettisen menetelmän avulla, siis kävelemällä. Täydellisen oikeaoppinen peripateetikko tarvitsisi pylväskäytävän, mutta minusta myös omenatarha on aika hyvä paikka oppineelle käyskentelylle. Edellyttäen tietysti, että omenapuut on leikattu niin että niiden oksat taipuvat juuri pään ylle…no, pylväskäytävämäisesti.

Mieheni kuvaili joskus työskentelymenetelmiäni anopilleni sanomalla “Siinä se vain istuu ja on hiljaa, mutta sen päässä vilistää vaikka mitä ajatuksia.” Paitsi että tämä saattaa hyvinkin selittää suuren osan siitä, miksi psykologimieheni pitää minua loputtoman kiehtovana (salaisen päärynäkakkureseptini lisäksi), tämä on oikein hyvä kuvaus siitä mikä minun mieleeni ensimmäiseksi tulee kun mainitaan mystinen “filosofinen metodi”. Akateemisessa keskustelussa filosofisella metodilla tarkoitetaan yleensä logiikan ohjaamaa analyyttista ajatusprosessia, jonka tavoitteena on selvitellä jotakin kysymystä, johon ei voida saada vastausta empiirisen tutkimuksen keinoin. Määritelmä kuulostaa hienolta, mutta kuten liian monta sivistyssanaa sisältävät lauseet yleensäkin, se on sisällöltään jotenkin höttöinen. Se kertoo aika vähän ajattelemisen käytännöstä. Ja ehkäpä siksi ne jotka uskaltautuvat kirjoittamaan filosofisesta metodista nykyisessä arvovaltaisen vakavuuden kulttuurissa, päätyvät kynäilemään lausahduksia joista kukaan muu ei pidä. Ja näin, vähitellen, filosofisesta metodista lopulta tulee salaperäinen otus joka jokaisen eksistentiaaliangstia potevan filosofian ystävän on lopulta itse löydettävä.

Toinen suosimani tutkimusmenetelmä, jonka harjoittamiseen todella tarvitaan kollega tai parikin, taas nojaa suurten teemukillisten ja pienten leivonnaisten varaan. Jo takakansitekstin perusteella on aivan selvää, että Alexander McCall Smithin luoma botswanalainen yksityisetsivä Mma Ramotswe on alansa huippua. Ihminen, joka ymmärtää kunnollisesti haudutetun teen merkityksen aivotoiminnan avittajana, ei voi olla työssään huono. Ideat singahtelevat ja säkenöivät Wayne’s Coffeen ilmassa kun filosofit kokoontuvat ja ovat saaneet päätökseen tapaamisrituaaleihin kuuluvan synkistelyn tutkimusrahoituksen olemattomuudesta Suomenmaassa. Hiljalleen, keskustelun hyvät ideat erottuvat umpikujista, ja loppupeleissä käteen jää usein parikin hyvää ajatusta muistiin kirjaamista varten. Parhaassa tapauksessa joku joka on niin pitkälle edennyt että osaa ajatella ja kirjoittaa samanaikaisesti -en siis minä- tekee muistiinpanoja.

Nykyään kun lait turvaavat enimmäkseen vapaan yhteiskunnan, ihmiset ovat kehittäneet ammattimaisuuden käsitteen paikkaamaan kasuistisen lainopin poistumisen jättämät lukemattomat pienet aukot. Jostain syystä ihmiset eivät tunne oloaan täysin turvalliseksi, jos jossakin arvovaltaisessa teoksessa -lakikirjan puutteessa Meidän Koti tuntuu kelpaavan - ei lue jotakin sen tapaista kuin "Se mikä soveltuu pistoaitaan, soveltuu myös lankkuaitaan..."Ihmisen joka haluaa tulla otetuksi vakavasti, on pukeuduttava lähes yhtä tiukkojen sääntöjen mukaan kuin taleban-naisten, vedettävä naamalleen neutraali ilme ja pyrittävä käytöksellään ilmentämään, että työnteko on vaativaa ja synkeää hommaa.

Filosofia taas näyttäytyy minulle synkkyyden vastakohtana. Ajatteleminen, jopa vakavien ja surullisten asioiden ajatteleminen, on pohjimmiltaan ajatuksen lentoa ja mielen leikkiä. Siksi tehokkuusyhteiskunnassa filosofia on kerettiläinen. Työn tehostaminen äärimmilleen ja työntekijän vapauksien jatkuva kaventaminen johtaakin ajattelun katoamiseen. Tilalle tulevat pseudoajatukset joista ei ole kuin huonoihin mainoslauseisiin. Niitä ehtii kehittelemään luovuusseminaareissa ja aivoriihissä samalla kun todella uutta luova ajattelu katoaa puutarhojen vihreään hiljaisuuteen. Ei tietenkään lopullisesti- hyvät ajatukset, toisin kuin hyvät ihmiset, eivät tappamalla kuole. Ne vain katoavat näkyvistä, odottamaan aikaa jolloin maa on todella vapaa.

Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa
eikä ilmaista iloa
Kalevala, 50.runo

posted under , | 0 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments